Avainsana-arkisto: teatteri

Miten Hamlet taipuu rock-musikaaliksi? Onko teatterissa turvallista tänä syksynä?

7.9.2020
Vastaa

*liput näytökseen saatu

Olipahan viikonloppu! En tiedä mistä lähtisi tätä purkamaan. Oli puihin kiipeilyä, saunaa, ravintolaa, synttäreitä Helsingissä ja oli rock-musikaali Hamlet. Päätin aloittaa siitä, vaikkakin näkemäänsä on vaikeaa pukea sanoiksi. Lauantaina kävin äitini kanssa ensi-illassa numero 2 (niitä oli tuplana vallitsevan tilanteen vuoksi), enkä oikein osannut etukäteen aavistaa mitä on tulossa. Rockia ja Hamletia? Nolona vielä tunnustan, että en tunne Shakespearen tarinaa Hamletista, Tanskan prinssistä, joten näytelmässä oli valtava määrä elementtejä omaksuttavaksi. Puvustus, musiikki, liike, laulut ja se tarina taustalla. Välillä ei tiennyt mihin suuntaan katselisi, sillä näytteljät liikkuivat niin monessa kerroksessa sulavin liikkein pukujen hulmutessa, että tuntui siltä, kun omien aistien kapasiteetti olisi loppunut!

Hamletin traaginen tarina suomalaisena musikaalina

Hamlet on Shakespearen pisin näytelmä ja alkujaan noin vuodelta 1600. Se kertoo Tanskan prinssistä Hamletista, joka kohtaa isänsä haamun. Haamu kertoo Hamletille veljensä, Hamletin sedän myrkyttäneen tämän päästäkseen valtaistuimelle. Tarina kertoo kostosta ja niistä vaikeista tunteista, joita nuoren prinssin mielessä myllertää.

2020-luvun musikaalin on ohjannut Tampereen Työväen Teatterin johtaja Otso Kautto. Nuorta Hamletia näyttelee Saska Pulkkinen, joka saa koko teatterin haukkomaan henkeään veikkaisin. Niin upeasti hän käyttää kehoaan, seisoo niskaseisonnassa, kiipeilee pitkin Pentti Helinin esittämää Poloniusta ja laulaa mennessään. Vasta kolmekymppinen Pulkkinen on upea roolissaan ja vieressä istuva äitini ei lakkaa kehumasta häntä. Kuinka taitavasti ihminen voi kehoaan käyttää! Silmät eivät kyllä irtoa hänestä! Mietin, että haluan saada hänen joogaopettajansa yhteystiedot, musikaalin liikeidentiteetin takana ovat Tero Saarinen sekä Satu Halttunen.

Toinen silmiinpistävä ja huomion vievä juttu on puvutus. Se väritykittely on upeaa pinkin ja oranssin sävyissä ja mekot taipuvat ihan todella monenlaisiin kohtauksiin. Mielessäni ajattelen alakerrassa sijaitsevaa puvustamoa ja niitä taidokkaita naisia, jotka työskentelevät siellä. Miten vangitsevat asut musikaalissa onkaan!

Entä se laulu? Se on myös upeaa kuultavaa. Mieleeni painuu erityisesti Petra Karjalaisen vahva suoritus kuningattarena, hänen lauluaan olen monesti aiemminkin ihaillut. Räppibiisi jää eniten mieleeni, sillä on niin yllättävä veto 1600-luvun maailmassa. Inke Koskinen laulaa Ofeliana upeasti ja milloin olisi tullut tuijoteltua bändin jäseniä näin tarkkaan! Varsinkin kitaristit Varre Vartiainen sekä Jarmo Saari saavat lavan etuosassa ison roolin ja miekkailevat sekä tanssivat kitaroineen koko pitkän esityksen läpi. Ei muuten mikään helppo rooli! Shakespearen tekstit taipuvat lauluihin ja Lontoossa musiikkiteatteria opiskellut Eeva Kontu on tehnyt huikean työn sävellyksissä.

Mikä Hamletissa oli parasta?

Väliajalla keskustelemme äitini kanssa esityksestä. Molemmat kehuvat Pulkkisen suoritusta sekä puvustusta, mutta molemmilla on vähän hämmennys siitä tykittelystä mitä lavalla tapahtuu. Pari päivää myöhemmin olimme sitä mieltä, että esitys pitäisi nähdä uudelleen. Välillä jäin vain tuijottamaan Jussi-Pekka Parviaisen esittämää Laertesta, Ofelian veljeä. Vaikka hänellä ei repliikkejä ollutkaan tuossa hetkessä, hän liikehti selkä yleisöön päin niin vangitsevasti pitkän aikaa, että tuijotin ja mietin, miten rankka esitys on fyysisestikin näyttelijöille. Siinä meni monta muuta juttuja ohitse. Ehdottomasti esityksen voisi katsoa uudelleen ja saisi taas eri asioita siitä irti!

Teatterissa korona-aikaan

Niin, tämä vähän mietitytti aluksi – kuinka turvallista teatterissa on nyt? Astuimme sisään teatteriin ja ihmismäärästä huomasi heti, että salia ei oteta täyteen. Käytävillä oli väljää, henkilökunnalla oli visiirit kasvoilla, narikka oli suljettu ja samoin puolet väliaikaravintolasta oli kiinni – ennakovaraus siis kannattaa tehdä väliaikatarjoiluihin. Käsidesitelineet olivat vastassa ja ilahduin paikalleni istuessani (lipussa olevat paikat eivät muuten pitäneet paikkaansa), että lähes kaikilla katsomossa näkyi maski. Hautausmaakohtauksessa sellaiset olivat muuten näyttelijöilläkin, mikä jotenkin ilahdutti. Yhtä lailla oli ihan absurdia katsella ympärilleen ja nähdä se maskien kirjo, mutta samalla tuntui turvallisemmalta, ihmiset välittivät toisistaan teatterin seinien sisällä.

Lopulta esityksen päättyessä katson kelloa, joka on 22.15, eli reilut kolme tuntia (normaalia pidemmällä väliajalla tosin) on teatterissa mennyt. Täytyy sanoa, että meinasin lopussa olla jo vähän tuskainen, ei se maski naamalla lämpöisessä teatterissa istuminen herkkua ole, vaikka väliajalla sai riisua ja vaihtaa sen puhtaaseen maskiin. Olisin itse hieman tiivistänyt teatterin kestoa, se jäi ehkä ykkösenä näistä huonoista puolista mieleen.

Ehdottomasti kyllä uskallan suositella teatteriin menoa, muista varautua maskilla ja nauti, aika mieletön tykitys lavalla tämä musikaali pitkän teatteritauon jälkeen!

P.S. Tänään ehdit vielä mukaan arvontaan, klikkaa tästä!

Ja shown on jatkuttava

22.2.2020
Vastaa

Siis mikä viikko! Kävin kahdessa eri musikaalissa, milloin viimeksi olisin ylipäätään käynyt musikaalissa? Ja miten mielettömiä esityksiä olivat molemmat, hyvin erilaisia, mutta mahtavia genressään.

Eilen hipsittiin illalla kohti YO-taloa, jossa olen käynyt viimeksi ehkä 17 vuotta sitten opiskelijahaalarit päällä. Mietin kuinka se toimii tilana ja varsinkin keikkatilana, seisotaanko siellä ja tungeskellaan eturiviin ja homma yllätti: kahdessa kerroksessa oli tuoleja ja paikatkin oli nimellä varattu, eli ei ryysäystä vaan saatto varatulle paikalle. Hei kuinka ihanaa, olin varautunut johonkin ihan muuhun.

Ja sitten pärähti esitys käyntiin. Lavalla nähtiin siis Show must go on-musikaali, jonne en olisi ikinä päätynyt, jos ystävä ei esiintyisi siinä. Miksen olisi mennyt? Ensinnäkin ajattelin, etten ole ollut mikään suuri Queen-fani, siinä varmaan tulee biisejä, mitä en ole kuullutkaan ja tunnen ne pari hittiä. Ja toisekseen, en olisi saanut vain aikaiseksi järjestää musikaali-iltaa ja varata lapsenvahtia. Mutta ystävän näkeminen lavalla toimi kimmokkeena ja voi elämä, onneksi mentiin. Sillä jo ensimmäisen biisin kohdalla meni kylmät väreet ja ihastus – Mercurya esittävä Mikael Saari oli aivan tajuttoman huikea ja muu ryhmä bändeineen oli upea sekin!

Musikaalin tarina kertoi löyhästi Freddien ja bändin elämästä, lisäksi tarinassa oli tämän päivän cover-bändi kokeilemassa siipiään maailmalla. Tarina jäi vähän toiseksi, sillä biisit veivät niin mukanaan. Se, etten muka ole kuunnellut Queenia tai tunne biisejä unohtui – mikä määrä heillä onkaan elämää suurempia hittejä, jotka kaikki olivat tuttuja. Mikael Saari oli röyhkeä, upea tulkitsija ja hänen äänensä tärähti jokaiseen sielun sopukkaan aiheuttaen jatkuvasti kylmiä väreitä ja kyyneleitä silmäkulmassa. Under Pressure, We Will Rock You, Show Must Go On ja muut lukemattomat hitit saivat laulamaan mukana ja eläytymään esitykseen täysillä. Intiimi keikkatila YO-talo toimi täysillä ja Saari käveli yleisön seassa jopa istuen välillä ihmisten syliin laulamaan. Mieletön, itselleni aika vieraaksi jäänyt taiteilija!

Lavalla nähtiin miehiä hameessa, traaginen Freddien tarina, upeita lauluja, pätkiä jotka naurattivat ja pätkiä jotka itkettivät. En voinut kehottaa menemään katsomaan Nahkatakkista tyttöä, sillä esityksiä ei enää ole (paitsi että luin, että mahdollisista lisäesityksistä neuvotellaan, jee!), mutta tätä ehdit vielä muutamassa kaupungissa katsomaan. Kurkkaa täältä keikkapaikat ja kysy peruutuspaikkoja loppuunmyydyille, niille mekin kurvasimme kun vakkari lastenhoitaja ilmoitti, että hänellä onkin vapaana tuo ilta.

Mielettömiä elämyksiä musiikki ja teatteri tarjoaa, ihan pää pyörällä tämän viikon elämyksistä. ISO kiitos koko huikea esiintyjätiimi!

Freddie Mercury: Mikael Saari
Brian May: Erik Valkama
John Deacon: Tuomas Viiliäinen
Roger Taylor: Simo Stenman

Mikko: Ville Karhi
Pete: Rafael Järvinen
Carita: Elisa Lairikko
Kasper: Valtteri Mönkö

Kitara: Erik Valkama
Basso: Tuomas Viiliäinen
Rummut: Simo Stenman
Koskettimet: Risto Lassila
2. kitara: Sami Tenhunen

Kuka on nähnyt tämän? Queen-faneja ruudun takana?

P.S. Kurkkaa stooreista IGssa (@optimismiakatja) pari Saaren laulupätkää, iltaan asti ehtii. APUA miten kova!

Miksi Juhannustanssit ei vedä yleisöä?

4.12.2019
4

Lokakuussa Tampereen Työväen Teatterissa sai ensi-iltansa tulkinta Hannu Salaman kirjallisuusklassikosta Juhannustanssit. Katselin kiinnostuneena Instagrammissa paikalla olleiden stooreja ja suurin osa tuntui olevan hieman hämmentyneitä näkemästään, yhden todella ylistävän arvion tuoreeltaan näin. En itse päässyt ensi-iltaan, vaan meni marraskuun loppuun, että löytyi aika joka sopi niin lapsenvahdille kuin johon osui näytelmän esitys. Muutamia viikkoja sitten satuin lukemaan Aamulehdestä jutun, että Juhannustanssit pyörivät hyvinkin tyhjälle katsomolle, mutta teatterinjohtaja Otso Kautto ei ollut lehden haastattelussa huolissaan – tähän osattiin varautua ja esitys on budjetoitu 50 prosentin mukaan. Kun lähdimme miehen kanssa viime viikolla Juhannustansseihin keskellä joulunodotusta, osasinkin odottaa jotain erilaista, erikoista ja ehkä hämmentävää. Ja toden totta, katsomo oli ehkä puolillaan.

Mistä Juhannustanssit kertovat? En ole lukenut alkuperäistä 1960-luvulla ilmestynyttä teosta, joka kertoo juhannuksen vietosta, on alkoholin ja sukupuolisuhteiden ryydittämä ja josta kirjailija sai kolme kuukautta ehdollista vankeutta rangaistukseksi jumalanpilkasta. Muurari Hiltunen kun siinä vetää aikamoisen jumalanpilkkasaarnaan, joka Tampereen Työväen Teatterin versiossa 50 vuotta myöhemmin on hämmentävästi naisnäyttelijä Minea Långin esittämä, valtavan vaikuttava monologi. Minea on vasta lainassa näyttelijäopinnoistaan, mutta hänestä kuullaan vielä varmasti, niin vahvasti hän vetää muurari Hiltusen roolin.

Näytelmä tulee vahvasti iholle, sen saa katsoja todeta jo ennen kuin pääsee edes katsomoon. Näyttelijät ovat viettämässä juhannusta lämpiössä yleisön seassa ja huutelevat ”hyvää juhannusta” ja bändi raahaa kamojaan paikalle. Alakerrassa on vastaanottamassa pöhinäteltta ja odotellessan näytöksen alkua voi pelailla vaikka mökkipelejä. Selvää on, että jostain erilaisesta on kyse.

Katsomoon on puolestaan rakennettu ulkohuussi riville 7 ja katsomo taipuu muutenkin osaksi esitystä näyttelijöiden kiipeillessä penkeille osassa kohtauksia. Lavalla puolestaan on pyörivä bussi, joka muuttuu niin tanssilavaksi kuin bussiksi, joka lopussa joutuu onnettomuuteen. Näyttelijät vetävät tauotta täysillä laulaen, juosten, huutaen ja kontaten. Esitys vaikuttaa fyysisesti hyvin rankalta ja eräänlaisen pääroolin siinä vetää Helmi-Leena Nummela, joka on samalla kaunis bändin laulaja kuin kertojankin ääni.

Mitä näytelmä sitten viestii? Siitä voidaan varmasti olla montaa mieltä, sillä useampaan otteeseen olo on hieman hämmentynyt. Ohjaaja Linda Wallgren sekä käsikirjoittaja Juho Gröndahl ovat itsekin kolmekymppisiä pätkätyösukupolven kasvattaja. He ovat tuoneet näyttämölle tämän sukupolven epävarmuuden, ahdistuksen sekä pelon tulevasta ajasta ja ilmastonmuutoksesta. Näyttelijät kiskovat lenkkarit jalkaan ja juoksevat oravanpyörässä, jota ei voi pysäyttää, välillä joku kaatuu, mutta ylös on noustava ja jatkettava juoksua. Välillä fiktio muuttuu faktaksi ja näyttelijöistä puhutaan heidän omilla nimillään ja mietitään, joko pääsisi kotiin, pitäisikö mennä lakkoon vai mitä. Kokko palaa holtittomasti, joku juhannusporukasta syttyy tuleen, on epätoivoisia rakkaussuhteita, sauna (ja sauna-Timo) sekä paljon alkoholia. Kunnon juhannusmeno siis!

Sinällään esitys on hyvinkin viihdyttävä ja varmasti jotain, mitä ei ole hetkeen teatterissa koettu. Miksi se ei vedä yleisöä? Uskon, että osaa katsojista ahdistaa miten iholle se tulee. Kohdassa, kun lavalle pitäisi saada joku yleisöstä auttamaan kohtauksessa ovat ihmiset hiljaa ja salissa mielestäni hieman painostava tunnelma. Joku näyttelijöistä heittää, että josko lavalle menisi eturivissä istuva kiekkolegenda Raimo Helminen, mutta lopulta rohkea Raipe kakkonen ilmoittautuu ja onkin esityksessä loppuun asti. Kun näyttelijät kipuavat lemmiskelykohtauksessa yleisön sekaan olen näkevinäni parin katsojan kasvoilla ahdistusta ja jumalansaarna-kohtaus hätkähdyttää näin yli 50 vuotta myöhemminkin. Enpä itsekään haluaisi mummoni kanssa istua teatterissa sitä katsomassa.

Silti suosittelen, että menet ja koet tämän. Sillä todellinen elämys ja kokemus tämä teatteri on, eikä sitä kannata jättää välistä. Minä itse pidin todella paljon siitä, että näyttelijät olivat yleisön seassa ja mukana niin alussa kuin väliajallakin. Se toi ihan uuden latauksen näytelmään. Toisaalta taas kohdassa, jossa etsittiin vapaaehtoista yleisöstä mukaan ja tunnelma oli hieman piinaava, toivon täyttä salia ja enemmän fiilistä. Ihan ehdoton pikkujoulunäytelmä tämä varmasti on, silloin porukka saattaa olla enemmän mukana!

Mielettömän työn näyttelijät tekevät lavalla ja katsojien seassa tuon kaksi ja puolituntisen aikana. Tällä näytelmällä halutaan selkeästi vähän ravistella ajattelemaan ja siinä se kyllä onnistuu. Oletko käynyt katsomassa tai lukenut teoksen?

*liput saatu