20 vuotta manselaisena – miksi juurtuminen oli vaikeaa?

Seisoin tuulipuvussani keskellä Hämeenkatua. Oli kylmä viima, syyskuun 25. päivä vuonna 2001. Olin juuri muuttanut Jyväskylästä Tampereelle, eikä minulla ollut mitään tekemistä. Kirjoitin työhakemuksia ja opiskelin Avoimessa yliopistossa, mutta kerran viikossa olevat luennot eivät täyttäneet paljon päiviä. En tuntenut ketään tai mitään. Kaupunki oli iso ja vieras. Kädessäni oli Nälkäpäivän-keräyslipas ja mietin mihin ihmeeseen kävelen sen kanssa, etten eksy. Päätin kävellä Hämeenkatua edes takaisin.

Ensimmäinen mummo joka tuli vastaan laittoi lippaaseeni 100 markkaa ja sanoi ”missä te olette olleet, olen etsinyt teitä!”. Tuijotin hämilläni tuota satasta ja änkytin jotain kummaa. Jatkoin matkaani ja poikkesin Hämeenkadulta Kuninkaankadulle, kunnes alkoi taas pelottaa eksyminen liikaa ja palasin Hämeenkadulle. Ei ollut navigaattoreita, ei älypuhelimia ja mietin keneltä kysyn, jos en osaa takaisin kotiin Hervantaan. Nälkäpäivän kerääjäksi olin päätynyt katsellessani anopilta saatua pientä telkkaria kotonani (sellaista oikeasti todella pientä, johon ei kuulunut edes kaukosäädintä, vaan kanavaa vaihdettiin painamalla telkkarista nappulaa) ja ajattelin, että miksi ei, sen sijaan, että tuijottelen harmaata kiviseinää Hervannan lähiöissä päivät pitkät.

Miksi muuttaa Tampereelle?

Minun tarinani on sellainen perinteinen. Kun toukokuussa 2001 tutustuin lähemmin lukiosta tuttuun poikaan, huomasin hänen olevan todella hyvä ihminen. Lämmin ja välittävä. Sellainen, johon haluaisin tutustua enemmänkin. Olin itse kuitenkin liian rikki juuri päättyneestä vaikeasta parisuhteesta ja erittäin hankala tapaus. Ajattelin, että katsellaan mitä tässä käy. Vain kuukautta myöhemmin tuo poika ilmoitti päässeensä opiskelemaan Tampereelle. Nielaisin pettymyksestä. Se oli sitten tässä. Minulla on vielä lukio kesken Jyväskylässä, etäsuhde 20 vuotta sitten tuntui mahdottomalta ajatukselta ja Tampereelle en nyt ainakaan muuta, mitä minä siellä teen.

Kesän myötä ajatus kypsyi. Kävin mukana Tampereella vähän remppaamassa ja siivoamassa tuota Hervannan asuntoa ja jostain syystä sinne hankittiin parisänky. Elokuussa tuo poika (vai mies jo?) sitten lähti kohti Tamperetta ja tuli viikonloppuisin takaisin Jyväskylään. Minulla oli viimeiset kirjoitukset syyskuun lopulla, jonka jälkeen elämä näytti tyhjältä. Ilmoittaduin Tampereelle Avoimeen yliopistoon ja aloin kirjoittaa vimmatusti työhakemuksia. Kun viimeiset kirjoitukset olivat perjantaina, törmäsin ranskan opeeni lukion käytävällä. ”Moi Katja, onnea, nyt on lukio pulkassa. Mitä meinaat tehdä jatkossa?”. Hän oli ollut mieheni ryhmänohjaaja, mies oli A:lla ja minä B:lla. ”No mä muutan huomenna Tampereelle sen sinun ryhmässäsi olleen T:n luo”. ”MITÄ? En tiennyt että seurustelette!”. No en suoraan sanottuna tiennyt minäkään. Mutta niin läksin, kohti tuntematonta. Olo oli aika orpo. Avomies oli vähän vieras vielä, ei ollut nettiä kotona, ei älyluureja. Kirjoitin kirjeitä parhaille ystäville ja mietin, mitä helkuttia tulikaan muuten tehtyä.

Elämä kantaa

11.10.2001 aloitin työt Carroll’silla, eli kovin kauaa en onneksi haahuillut kotona ihmeissäni. Tuossa työpaikassa, joka muuttui myöhemmin Heseksi menikin neljä vuotta. Sain töistä kavereita, oli Avoimen opinnot ja tentit ja ilmoittauduin kevääksi valmennuskurssille, jotta pääsisin sisään yliopistoon. Edelleen kuitenkin hakeuduimme aina viikonlopuksi Jyväskylään, eikä Tampereelle muodostunut oikein vapaa-ajan ystäväpiirejä. Mieskään ei rientänyt opiskelijahommissa, kun tiesi minun kökkivän paljon yksin kotona.

Ajattelimme olla Tampereella opiskeluajan, kun korkeakoulut ovat paketissa, muutamme ehkä takaisin perheen lähelle. Jostain syystä muutimmekin Thaimaahan useaksi talveksi. Siellä tuli jonkinlainen lopullinen irtiotto siitä ajatuksesta, että palaamme Jyväskylään. Toisaalta oli vielä vaikeampaa sopeutua Tampereelle Thaimaa-vuosien jälkeen: moni Jyväskylästä tänne muuttanut oli joko lähtenyt Helsinkiin tai takaisin Jyväskylään. Olimme hyvin paljon opiskeluaikana vanhojen Jyppilän kavereiden kanssa, jotka valmistuttuaan katosivat. Vain yksi jäi Manseen. Tamperelaisilla tutuilla oli monilla juuret täällä ja tiukat ystäväpiirit, joten oli jotenkin todella vaikeaa löytää paikkaansa.

Töitä, urheilua ja koiraa. Siitä elämä pitkälle koostui. Kunnes tuli se asia, mikä juurrutti minut lopullisesti tähän kaupunkiin. Saimme paljasjalkaisen manselaisen perheesemme, kun tyttäremme syntyi.

Puolet perheestämme on tamperelaisia

Nyt meillä on jo 50 % paljasjalkainen manselainen edustus perheessä. Olemme asuneet 20 vuotta täällä (poislukien ulkomailla asutut vuodet). Se on enemmän, kuin olen asunut missään kaupungissa. Tuntuu aika hurjalta. Lapset minut tänne lopulta juurruttivat. Kun jäin kotiin, aloin aivan eri tavalla koluta ympäristöäni. Kävelin lenkkejä, löysin koko ajan jotain uutta. Kävin katsomassa Tampereen nähtävyyksiä. Menin perhekerhoon ja muskariin, sain paljon uusia tuttuja. Koska kärryillä sai liikkua ilmaiseksi bussilla, liikuin paikasta toiseen bussilla ja tutustuin Tampereeseen enemmän kuin koskaan. Lapsi kävi kerhossa, minä ensi kertaa varmaan ikinä Kauppahallissa 10 Tampere-vuoden jälkeen. Olimme viettäneet niin pitkälti viikonloppuja poissa kaupungista tai asuneet ulkomailla, että Tampereelta löytyi kotiäitivuosien aikana ihan hurjan paljon uutta. Menin ensi kertaa leikkipuistoihin, niitähän on täällä loputtomiin. Uimarannoille enemmän kuin ikinä! Iltarasteille, pulkkamäkeen, lastentapahtumiin, lasten teatteriin. Kaupunki avautui aivan uudella tavalla.

Lopulta alkoi kouluikä lähestyä. Puhuimme, että nyt on paras hetki lähteä, ennen kuin koulu alkaa. Lähteä mihin? Ei Jyväskylä yhtäkkiä tuntunutkaan vaihtoehdolta, vaikka ikävä sinne usein on. Lapsilla oli kavereita Tampereella, miehellä hyvä työpaikka, harrastuspaikat olivat vakkarit. Meille oli muodostunut lempipaikat ravintoloihin, lenkkireitteihin, hiihtomaastoihin ja brunssipaikkoihin. Niin, lähteä mihin?


paita SUPERDRY/ neuletakki VILA/ farkut BY PIA’S/ kengät ADIDAS/ korvikset H&M

Tampere on muuttunut hurjasti ja minä sen mukana

Tämän 20 vuoden aikana minusta on tullut hyvin eri ihminen, kuin mikä se rikkinäinen eksynyt Nälkäpäivän kerääjä tuulipuvussaan oli. Tampereelle on tullut valtavasti uutta. Ostoskeskuksia, hotelleja, ratikka, ravintoloiden vaihdos on ollut suuri ja asuinalueita on rakennettu. Lapseni ovat henkeen ja vereen manselaisia, vaikka tuntevat kyllä Jyväskylänkin jo aika hyvin. He pärisyttävät ärränsä tamperelaisittain, rakastavat torielämää ja mustaa makkaraa, tietävät että koti on siellä missä Näsinneula näkyy ja ovat onnellisia juuri täällä. Heillä on ystäväpiirinsä ja harrastuksensa Pirkanmaalla.

Kauan on kestänyt oma juurtumiseni tähän kaupunkiin, mutta viime ajat olen ollut kotona täällä, en missään muualla enää.

Kiitos Tampere, kun kasvatit minua samalla kun kasvoit ja muutuit itse. Matka on ollut värikäs. Anteeksi kun olin vähän hitaasti lämpenevää sorttia.

Muita manselaisia linjoilla? Oletko paljasjalkainen vai ns. junan tuoma? Juurruitko tänne nopeasti?

Pääsiäisarvontoja!

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille1 Miten oma pääsiäisesi on mennyt? Minä olen ollut tauotta tunturissa. Siis ihan tauotta. Joten on jäänyt tämän arvonnnakin laittaminen kehiin, mutta täältä nyt tulee siis maaliskuun asut arvontoineen. Instagrammissa (@optimismia_katja) minulla on menossa kirja-arvonta, käy ihmeessä osallistumassa siihenkin!

Maaliskuun luetuimmat: rautainfuusio sekä koronajuhlat

Maaliskuussa alkoi vähän tuntua, että loppuvatko aiheet kesken, kun olimme niin tiiviisti kotona ja vielä karanteenissa. Katsoessani maaliskuun luetuimpia, oli vastaus yllättävä: luetuimpana pysyi tammikuun postaus rautainfuusiosta. Toiseksi luetuin oli puolestaan postaus viime vuodelta, eli miten järjestää korona-ajan juhlat. Myös karanteeniin joutumistamme luettiin aika paljon. Emme ole todellakaan ainoita, jonka suunnitelmat on korona muuttanut! Mutta täytyy sanoa, että on tehnyt todella hyvää olla siellä tunturissa ilman, että ehtii lukea uutisia ja ahdistella aamusta iltaan.

Maaliskuussa asuja kertyi viisi kappaletta ja olen suht varma siitä, minkä äänestätte suosikiksi, saas nähdä olenko oikeassa! Palkinnossa on mielestäni todella ihania juttuja: kasvosuihke, meikkisuti, pesulappu, jonka sisälle saa saippuan ja se kuorii pestäessä, kasvovoide sekä c-vitamiinia!

Arvontaan pääset mukaan huikkaamalla kommenttikenttään suosikkiasusi, mielelläni myös kuulen postaustoiveita, jos sellaisia on! Niin ja niitä pääsiäistunnelmia! Arvonta on auki aina perjantaihin 9.4.2021 klo 12 asti!

Miksen koskaan esittele itseäni? Mikä luonteenpiirteeni meinaa uuvuttaa?

Tiedättekö, heräsin eilen ajellessani Valkeakoskea kohti palaveriin siihen, etten ole ikinä tehnyt Instagrammiin mitään esittelyä itsestäni. En ikinä! Ja tännekin joskus kauan, kauan aikaa sitten viimeksi. Kun postauksia suoltaa usein, sitä olettaa, että hei kyllä ne ihmiset minut jo tuntevat, mutta eihän tämä ole totta. Te, jotka hyppäätte nyt mukaan, ette todellakaan kahlaa 9 vuoden postauksia läpi tai ette jaksa jäädä seuraamaan, jos ette saa yhtään kiinni siitä, kuka minä olen. Toteutin tästä syystä siis heti eilen illalla Instaan postauksen siitä, kuka minä olen. No tunnin jälkeen alkoi kaduttaa valitsemani faktat, siitähän jäi kaikki oleellinen luonteesta pois. Kuten se luonteenpiirre, jonka kanssa olen kamppaillut tällä viikolla. Siispä ehkä uusi postaus tänään? Huomasitteko Instan puolelta eilistä juttua?

Kuka on Optimismia ja energiaa-blogin takana?

Niin, kuka minä olen. Millä sanoilla sitä itsensä ensimmäisenä määrittää? Yrittäjä, äiti, vaimo, innostuja, juoksija, hetkessä eläjä? Nämä faktat paukutin eilen ylös:

🏃‍♀️ Olen koulutukseltani KM, muttei opettajan pätevyyttä kuten moni aina luulee kirjaimista.
🏃‍♀️ Perustin vuosi sitten yrityksen, teen sisältöä omissa kanavissa mutta viime aikoina olen kirjoittanut blogitekstejä yrityksille. Se on haastavaa, mahtavaa ja innostavaa. Jos tiedät yrityksen joka kaipaa blogi- tai mainostekstiä, äkkiä viestiä tänne!
🏃‍♀️ Elän kirjoittamisesta. Pienenä tein kaverin kanssa omaa lehteä, yläasteella sijoituin kirjoituskilpailussa ja olen aina toivonut, että saisin kirjoittaa elääkseni.
🏃‍♀️ Päivä ilman mitään liikuntaa on minulle kuin yö ilman unta. Tulee kiukku. Harrastanut olen pesäpalloa, yleisurheilua, korista, on ollut oma hevonen ja jumpissa olen käynyt vuodesta 1994 asti, rakastan jumppasalia!
🏃‍♀️ Aloin juosta kuopuksen vauvavuonna ja kolmen juoksuvuoteni aikana olen juossut mm.7 puolimaratonia. Inhosin syvästi juoksua vielä 4v sitten.
🏃‍♀️ Olen jämähtänyt ysärille musamaussa. Apulantaa vuodesta 1994, Nirvanaa, Offspringiä ja juostessa kaikenmaailman ysäripoppia. Sen sijaan vyölaukut ohitan tässä toisessa aallossa!

🏃‍♀️Olen saunahullu. Voisin istua siellä joka päivä. Saunaan ei voi ottaa kännykkää, siellä on rauha. Sauna ja kylmä IPA on parhautta.
🏃‍♀️ Olen asunut Helsingissä, Jyväskylässä, Thaimaassa, Englannissa ja Mansessa.
🏃‍♀️ Sanoin 4veenä, että menen naimisiin naapurin pojan kanssa, jolla on ruskeat silmät. Aviomieheni on eri tyyppi, mutta ruskeilla silmillä ja hänellä on täsmälleen sama synttäripäivä kuin ekalla poikakaverillani oli. Kohtalo? Kyllä, uskon vahvasti!
🏃‍♀️ Tankkasin teininä hirveästi horoskooppeja. Opin, että oinas ja skorpioni parina ei toimi. Tässä sitä sinnitellään 20 vuotta yhdessä. Lapset syntyneet samaan syssyyn keväälle.
🏃‍♀️ Minulla on 2 upeaa lasta, jotka ovat niin vanhempiensa kuin isovanhempien ja enojen ja kälyjeni silmäteriä. Koen, että tosi rakastettuja tyyppejä.
🏃‍♀️ En ole eläessäni juonut yhtään kuppia kahvia. Tila loppui.

Mutta millainen olen luonteeltani? Suorittaja, stressaaja, innostuja, pessimisti?

Olen tällä viikolla miettinyt ihan hirveästi innostumista luonteenpiirteenäni. Minä innostun asioista todella herkästi, en malta olla paikallani ja alan sitten tehdä ihan sataa asiaa, kun innostun niin kamalasti. Kun innostun jostain lajista (näin kävi spinningin kanssa aikanaan), käyn siellä viidesti viikossa. Kun innostun juoksemaan, tuntuu hullulta olla päivää juoksematta. Innostun lehdissä vilisevistä resepteistä, innostun mainoksista joissa kerrotaan jostain koko perheen tapahtumasta. Innostun juhlapäivistä, nimipäivistä, isänpäivästä, innostun paikallisten yritysten tukemisesta. Innostun lasten kaverisynttäreistä ja lahjojen miettimisestä sinne, innostun joulukorttikuvien asujen suunnittelusta. Innostun uusista brunsseista. Innostun hyväntekeväisyydestä, haluan tehdä jotain hyvää ja jakaa omastani. Innostun kirjoista, leffoista, teenjuonnista, saunomisesta. Luontopoluista, erilaisista urheilulajeista. Perheen kanssa leipomisesta. Matkustamisesta, ystävien kutsumisesta kylään, siis vaikka mistä!

Ja kun se innostusjuna lähtee, niin se lähtee. Yks kaks olen luonut koko perheelle kuviin jouluasut (miehelle en ole vielä kertonut, mitä jos hän ei pukeudu siihen), suunnitellut ties mitä isänpäivähommia, juoksennellut kymmeniä kilometrejä pää sauhuten seuraavasta ideasta. Monet sanovat että suoritan, mutta joskus olen eri mieltä. Minä vain rakastan ihan tosi montaa asiaa mitä saan ja voin tehdä. Niin äitinä, vaimona, ihmisenä, urheilijana kuin yrittäjänä. Minä haluan tehdä niitä asioita ja olen ihan into piukeana tekemässä montaa juttua. Mutten myöskään osaa sanoa usein ei tai jättää asioita väliin, joka johtaa herkästi ylikierroksiin tai uuvahtaneisuuteen. Vuorokaudessa on kuitenkin rajallinen määrä tunteja. Mutta kun elämässä on liian paljon kivoja juttuja! APUA!

Tämähän on vähän raskas piirre läheisillekin, kun haluaisin koko ajan mennä jonnekin tai tehdä jotain. Sitten äitini aina esimerkiksi joululomilla huokaa ”miksi pitäisi mennä jonnekin, ollaan nyt tässä”. Niin no. Ei kai pidäkään. Tekisi vaan mieli mennä!

Sitten kun ei innosta, en tee ollenkaan

Olen sitten siitä nurinkurinen tyyppi, että teen normaalisti päivisin 101 asiaa yhtä aikaa ja poukkoilen sinne tänne. Mielestäni saan paljon aikaankin. Mutta sitten kun otetaan käsille asia, mikä ei kiinnosta, niin ei muuten myös kiinnosta. Yksi tällainen asia on kaappien siivoaminen. Oli se vaatekaappi tai keittiönkaappi, ei. Tosin, innostavatko tällaiset asiat ketään? Vaatekaappini on jotain ihan hirveää. Monta viikkoa olemme suunnittelleet myös sisävarastomme siivoamista, sillä se alkaa pursuilla kaikkea lapsille pieneksi jäänyttä. Olisiko nyt sen paikka? Vai jääkö edelleen puheiden asteelle?

Toinen asia mistä en innostu on sellaiset paikallaan pysyvät lajit ja harrastukset. Kävin kiukulla astangajoogassa noin 15 kertaa, koska se teki todella hyvää kropalle. Mutta ajattelin että pimahdan sinne, kun oli niin vaikeaa olla paikallaan. Tai hiljaa! Ei saanut laulaa! Kyllä, laulan usein jumpissakin.

Tai laittakaa minut neulomaan, askartelemaan tai jotain vastaavaa. Ei. Ei vaan onnistu. Kumma kyllä voin lukea kirjan kannesta kanteen jos aikaa on, siinä missä en siedä äänikirjoja ja höseltämistä samaan aikaan. Lukuhetki on pyhä! Sillä pääsen itse ulos kierroksistani ja eläydyn johonkin toiseen maailmaan.

Tiedättekö tämän luonteenpiirteen? Joko tehdään aivan sata lasissa tai ei sitten ollenkaan?


paita ja korvikset UHANA DESIGN/ hame POMP DE LUX/ takki PBO/ kengät DR.MARTENS (second hand)

Tällä viikolla on menty aika haipakkaa. Tekemisen ilosta, valitettavasti ette ole nähneet kun olen vuodattanut ilon kyyneliä tänäänkin ja hyppinyt pari kertaa tasajalkaa, niin iloinen olen projektin edistymisestä, mutta kuulette vielä. Aikaa on mennyt kuitenkin sen verran, että suunnittelemani kuvausreissu tälle päivälle on pakko siirtää huomiseen. Tunnit ovat rajallisia. Olen niin innoissani että ratkean ja samalla täytyy muistaa se omakin perhe ja miettiä, millä ne kierrokset saisi iltaisin alas!

Tunsitteko täysin jo minut? Tuliko tästä mitään uutta sinulle? Iloista torstaita, nyt pitää taas liitää!