Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten ihmiset reagoivat poikkeustilanteeseen eri tavalla samoin kuin tähän uuteen normaaliin. Epävarmuuteen, kun ei tiedä mitä ensi viikko tuo tullessaan ja hälyttääkö koronavilkku. Herkkänä ihmisenä minusta tuntui keväällä todella vaikealta, kun kaikki tekeminen piti lopettaa ja olin aika hukassa kaiken suhteen. Eniten ehkä ahdisti se, miten ihmiset alkoivat kyttäämään toisiaan. Ajattelen muutenkin vähän liikaa sitä, mitä muut ajattelevat minusta, mutta auta armias kevään ajan kun viestejä alkoi putoilla ja tuntui että kaikki meni raiteiltaan. Sai todella kieli keskellä suuta miettiä mitä kirjoittaa ja koko ajan pelotti. Kun kieli poskessa kirjoitin, mitä kaipaan ”entisestä” elämästä, sain viestin, että kamalan itsekästä kaivata jotain jumppasalia. Nyt tilanne on rauhoittunut, mutta hämmentävissä vesissä tässä mennään. Miltä tuntuu sinusta? Millä mielin viikonloppuun?
Uusi normaali syksyllä 2020
Yllättävän äkkiä maskien keittelystä on tullut arkea ja ne muistuvat mukaan lähtiessä kauppaan tai bussiin. Käsidesi löytyy niin autosta kuin jokaisesta käsilaukusta, mutta enää en putsaa puhelintani kauppareissujen jälkeen kuten keväällä tai mene kaupassa hanskat kädessä. Silti järkevästi käsiä putsaten ja maskia käyttäen. Ihmisten välttelystä on tullut niin normi, että eräänä päivänä laitoin mietteissäni kuopukselle autossa vyötä kiinni ja mietin, että apua olen ihan kiinni toisessa. Siis oikeasti kävi mielessä, kunnes äkkäsin että lapsessani kiinni. Alitajunnassa ruksuttaa joku ihmisten väistelymoodi.
Ystäviä olen nähnyt muutaman kerran 7 kk:n aikana, olemme hyvin pitkälti olleet perheen kesken. Varmaan ensimmäistä kertaa ikinä myös synttärini vietetään perheen kesken tai ei oikeastaan vietetä, lupasin esikoisellekin, että saa lähteä tänään yökylään kun halusi. Pääasia että ollaan terveitä ja arjen pienet ilot ovat suuria, kuten yökyläily! Mutta kohtuu introvertiksi tässä alkaa kääntyä, kun ensi viikoltakin peruttiin kaikki pressihommat mihin olin menossa.
Eheyttävä lokakuu 2020 – en lakkaa elämästä!
Olen lueskellut lehdistä, somesta ja muualta lukemattoman määrän tarinoita, miten ihmisillä on poikkeusaika mennyt. Toiset juoksivat enemmän kuin ikinä, toiset perustivat uuden verkkokaupan tai yrityksen, toiset puunasivat kaikki kaapit tyhjiksi ja uuteen järjestykseen. Minä itse olen niitä, joka lamaantui jotenkin. Kyllähän me ulkoilimme ja leivoimme ja maalattiin ulko-ovea ja istutettiin kukkia, mutta sain todella vähän päivissä aikaiseksi. Kun ei ollut juoksukisaa mihin tähdätä, juokseminen väheni, kotijumppiin kyllästyin hyvin äkkiä ja pää jotenkin tylsistyi. Kun olisi ollut aikaa puunata se koti. Muttei innostanut.
Syksyn myötä aikatauluja on tullut takaisin, kun ainakin vielä koulu ja päiväkoti ovat normaalisti auki, lapset käyvät harrastuksissa ja itsekin olen käynyt pari kertaa teatterissa. Lokakuussa on kyläilty yhtenä iltana ystävillä ja käyty Rukalla asti. Ihan parhautta. Jotenkin elämänilo ja -halu ovat palanneet ihan eri tavalla. Ehkä sanoin tämän jo, mutta pakko sanoa vielä uudelleen. Ei saisi lakata elämästä vaan elää varovasti asian kanssa, sillä tässä varmasti kestää vielä pitkään.
Heipat loputtomalle jumppatauolle
Tällä viikolla kyllästyin siihen jumppapelkoon, ettei voi salilla ja jumpissa käydä. Olen käynyt noin kerran tai kaksi kuussa viime ajat. Menin kahtena aamuna putkeen jumppaan ja juoksumatolle ja olin kyllä ihan totaalisen liekeissä ja onnessani. Kun on 10 vuotta käynyt samoissa jumpissa viisikin kertaa viikossa, on se niin iso osa elämää, että se tuntuu, kun se viedään pois. Jumppasalissa olen aina ollut aivan liekeissä, on se sitten bodyattack, vauvajumppa tai mikä vain. Se pelkkä haju! Liikutuin kyyneliin, kun lemppariohjaajani kommentoi eilen Instagram-kuvani alle, että oli ilo nähdä minut taas pitkästä aikaa rivissä. Oikeasti! Ilo oli kyllä molemminpuolinen.
Tällä viikolla olen siis kipittänyt maski päässä bussiin ja mennyt jumppaan, käynyt lounaalla Yli pyykkivuorten Hanna Maarian kanssa ja olemme suunnitelleet isompaa juttuja syksylle (toivottavasti toteutuu!) ja olen entistä enemmän tajunnut, miten hirveän tärkeää on se jumppayhteisö ja porukassa treenaaminen. Se on minulle tosi iso juttu. Vaikken edes puhuisi kenellekään tai tuntisi ketään, pääkoppa on kiittänyt.
Koska tilanne on jatkunut ja jatkuu pitkään, ei auta lakata elämästä vaan elää varoen. Niin paljon pienet isot asiat (onko jumpalla käyminen pieni vai iso asia, itsekästä vai ei, en tiedä?) vaikuttavat henkiseen hyvinvointiin, jolla taas kannatellaan koko perhettä. On ihmeellistä tajuta nyt puoli vuotta jälkikäteen, etten keväällä lukenut yhtään kirjaa, siivonnut yhtään kaappia, meikannut tai pukenut trikoita kummempaa. Lokakuussa kirjojakin on mennyt kolme. Kun sitä ahdistuu ja lamaantuu, mistään ei tule mitään. Ja vasta nyt ymmärtää, miten huonosti on voinut, kun pääsee ns. vähän normaaliin, entiseen tavalliseen kiinni. Ei enää itke sitä ettei pääse ulkomaille, vaan ottaa irti kaiken siitä, mitä pystyy tekemään.
toppi VILA/ farkut CUBUS/ villatakki DESIGUAL (second hand)/ korvikset PINJAPUU/ saappaat ANDIAMO/
Ja kun vauhtiin on päästy, täällä siivoiltiin eilen jääkaappi ensi kertaa vuosiin, viikonlopun listalla on kamalan varastomme siivoaminen ja yhden kirjankin lukaisin alkuviikosta kannesta kanteen…! Intoa on, kun on aikataulua ja jotain mihin tähdätä – toiset saattavat taas inspiroitua toimettomuudesta ja vapaa-ajasta. Kumpaan kastiin sinä kuulut?
Ei unohdeta elää tilanteesta huolimatta, vaikka mielessä myllertää ja ala- sekä ylämäkiä on loputtomiin! Miten itse voit, millä mielellä viikonloppuun? Oletko uskaltanut käydä harrastuksissa?
