Avainsana-arkisto: ajatuksia

Miksi neuvola ahdistaa? Voiko kesää suunnitella ja muut viikon mietteet

23.4.2021
4

Perjantaita ihmiset! Kylläpä karisi unihiekat silmistä, kun lumisateessa pyöräili kohti koulua ja päiväkotia. Hyrrrr! Ja nämä postauksen kuvat otettiin puolestaan viime perjantaina. Olihan tuo vesi suht hyistä, mutta aurinko lämmitti jo niin upeasti!

Olen käynyt tällä viikolla niin pitkiä keskusteluja teidän kanssa Instagrammini inboksissa, että täytyy jakaa niistä virinneitä ajatuksia tähän perjantaipostaukseen. Siis mitä tällä viikolla on ollut mielessä?

Saako neuvolasta apua? Miksi vaihdoin neuvolaa?

Tästä kirjoittelin useamman kanssa, kun käytin kuopuksen 5-vuotisneuvolassa tällä viikolla. Meillä on jäljellä tässä perheessä yksi neuvolakäynti. Yksi! Se tuntuu ihan tosi haikealta ja todella helpottavalta yhtä aikaa.

Kun aloin odottaa kuopusta, tutustuin maailman ihanimpaan terveydenhoitajaan Pispalassa. Olin ihan hukassa ja hän jaksoi kuunnella ja lohduttaa ja kertoa kivoja esimerkkejä, kun minua pelotti. Raskauden puolivälissä muutimme ja tietenkin neuvolakin vaihtui. Uuden terveydenhoitajan kanssa emme löytäneet ollenkaan yhteistä säveltä, eikä hän ollut ns. keskustelijatyyppiä, vaan hoiti mittaamiset ja tuntui jotenkin, että hänestä oli vaikeaa koskeakin mahaani. Ahdisti. Oli niin paljon vielä mielen päällä.

Neuvolakin oli homeessa ja muutti sitten niin kauas, että auto jäi ainoaksi välineeksi päästä sinne. Kun minulla oli ensimmäinen vauva, alkoi vakiterkkamme olla aina pois. Oli vapaita ja sairauksia ja mitä milloinkin. Joka kerta tapasin jonkun uuden opiskelijan. Samalla päälle rämähti hometalokeissimme, jouduimme muuttamaan pois kotoa, vauva valvoi ja ajattelin, ettemme selviä ikinä. Olin todella yksin miehen ollessa päivät töissä ja olimme molemmat todella uupuneita. Neuvolat olivat suorastaan henkireikiä minulle ja aina petyin, kun vastassa oli eri ihminen kuin viimeksi, joka ehdotteli että voisivatko isovanhemmat auttaa arjessa pieniä aikoja. Selitin viidennelle ihmiselle, että eivät voi, kun asuvat niin kaukana ja ovat työelämässä, etteivät voi olla arjessa läsnä. Turhautti. Lakkasin puhumasta. Soitin jopa sinne Pispalan neuvolaan, että auta minua. Ei hän osannut auttaa, kun en ollut enää hänen alueellaan. Neuvolasta kai muuten tullaan myös käymään kotona ensimmäisen lapsen kohdalla, mutta ei meillä kukaan ehtinyt käydä.

Miksi vaihdoin neuvolaa?

Aloin itse sitten hoitaa itselleni apua. Kävin kahdesti juttelemassa neuvolapsykologilla, mutta hän keskittyi vain täysillä lapsen kasvatukseen, mikä ei varsinaisesti ollut se ongelma. Ongelma oli korttitalon sortuminen, eli kodin ja rahojen menetys, valtava väsymys ja uupuminen. Kahden kerran jälkeen soitin, etten tule enää.

Neuvolasta tuli lopulta ahdistuksen paikka. Se, mitä niin hartaasti odotin, että saisin puhua jollekin aikuiselle, joka ehkä keksisi ne oikeat sanat muuttui joka kerta pettymykseen. Kun tilanne alkoi helpottaa, muutimme takaisin kotiin ja lapsesta tuli taapero, oli käyntejäkin harvemmin ja pystyin jo ajattelemaan, etten odota käynneiltä mitään. Katsotaan se pituus ja paino, en aio avata suutani.

Kun pikkusisko ilmoitti tulostaan ja oli selvä, että käymme taas useammin neuvolassa, kaivoin netistä meitä fyysisesti lähimpänä olevan neuvolan tiedot, soitin ja sanoin, että voitteko ottaa minut teille. Löysimme ihanan terveydenhoitajan, neuvolaa sai vaihtaa ja ensimmäistä kertaa koin, että siellä on kivaa käydä. Kävimme kyseisellä terveydenhoitajalla viisi vuotta, kunnes hän eläköityi. Hän oppi tuntemaan minut ja molemmat lapset ja meillä oli hyviä jutteluhetkiä. Mutta jossain takaraivossa piili se kamala ahdistus siitä, miltä tuntui ensimmäisen lapsen kanssa. Olisinpa tuolloin älynnyt vaihtaa neuvolaa! En tiennyt että niin saa tehdä.

Ruokaboksi

Ahdistuksesta ja neuvolasta sitten asiaan nimeltä Ruokaboksi. Soittelivat sieltä minulle useamman kerran ja lopulta myönnyin sellaisen tilaamaan, ekasta boksista sai 10 euroa alennusta. Teistä tosi moni viestien perusteella tilaa sitä! Muksuboksi kuulosti tylsältä, perusboksissa on aina lihaa, joten päädyin tilaamaan vegeboksin. Se saapui kello 21 maanantaina, mikä oli vähän kurja, kun aineksina on iso kasa kasviksia ja maanantai on jo ns. menetetty.

Kolme ruokaa kokattu ja lehtikaali alkoi kellastua jo tiistaina, sitruunakin vaikutti vähän entiseltä keskiviikkona. Eli kasvisten säilyvyys epäilytti, mutta saimme kaikki ruoat tehtyä ja olivathan ne vaihtelua. Tosin kohtuu mausteisia, chiliä ja inkivääriä paljon, eli ei kyllä lasten lemppariruokia. En ole tilannut boksia, koska yksikään vaihtoehdoista ei toimi koko perheelle ja niin kävi nytkin. Mutta vege pad thaita teen varmasti uudelleen, nam!

Ja tiedättekö mitä muuta meille kävi? Torstaina totesimme, että kaurahiutaleet, jogurtti, maito, kaikki aamupala-asiat on loppu, kun emme käyneet boksin vuoksi kaupassa. Vähän nauratti. Emme siis ole vieläkään mitään ruokahommien mestarisuunnittelijoita ja käymme useamman kerran viikossa kaupassa. Siinä tulee hoidettua maidot yms. samalla, mutta nyt ne pääsivät loppumaan kun kaupassa ei periaatteessa tarvinnut käydä. Onko sinulla kokemuksia Ruokabokseista?

Asun ikä

Todella mielenkiintoinen haaste, vähän sama kuin tämä 25 kasvista viikossa-haaste. Kirjaa ylös asusi ikä. Jokaisesta käyttövuodesta saa yhden pisteen ja lisäpisteen, jos asu hankittu kirpparilta. Sain talven käytetyimmästä asusta aika kovat pisteet, lautakengistä rosahtaa 26 pistettä ja toppahousuistakin 11. Mutta entäs nyt päälläni oleva paita? 1 piste. Kulutus on edelleen liian kovaa ja luonnonvarat eivät sitä kestä, joten tämä motivoi tähtäämään kyllä siihen, että muistakin asuista saisi yli 40 pistettä kuin lautakamoista. Kannattaa miettiä!

Paluu jumppiin

Minulla oli salijäsenyys kuukauden tauolla ja se palasi lauantaina. Olin niin innolla menossa jumppiin tällä viikolla, mutta siellä on nyt rytissyt altistuksia enkä ole uskaltanut. Kotitreenit ovat maailman tylsimpiä ja juoksu alkaa maistua puulta, kun ei enää muuta tee. Inhottavaa arpoa, onko liian suuri riski mennä eniten rakastamaansa harrastukseen! En halua vastuulleni esimerkiksi sitä, että sairastutan perheeni.

Lisa Jewell – Joka askel jonka otat

Olen kiskonut joka ikisen Lisa Jewellin kirjan todella nopeasti. Tämän uutuuden kohdalla taisin tehdä ennätykset. Varasin sen syksyllä, odottelin yli puoli vuotta ja sain käsiini keskiviikkona. Torstaina se oli luettu. Mikä näissä kiehtoo? Teksti on helppolukuista ja vauhdilla etenevää ja sopii kärsimättömälle luonteelleni. Kaikki kirjat sijoittuvat Englantiin ja siellä asuneena minua kiehtoo kuvailut kaduista, maisemista sekä asunnoista. Kaikki ovat psykologisia trillereitä, jotka tempaavat mukaansa ja ratkaisu on pakko saada tietää, vaikkakin jokainen kirja on vähän epäuskottava. Juonet menevät vähän ns. liian pitkälle. Mutta nämä teokset rempaisevat irti arjesta tunneiksi ja se on niin parasta. Aivan parasta. Vitsi rakastan tällaisia teoksia, joita ei vaan voi laskea käsistään! Tämän vuoden Jewelliä olen jonottanut nyt kolme kuukautta ja olen jonossa sijalla 82. Odotan innolla! Ja heittäkää ihmeessä kirjasuosituksia kehiin!

Voiko kesää suunnitella?

Olen jotenkin todella orientoitunut siihen, ettei mitään uskalla suunnitella. On karanteeneja, perumisia, lapsi valittaa kurkkukipua, on ohjelman muutoksia ja niin edelleen. Kesä on pelottavan tyhjä (tällä viittaan lähinnä taloudelliseen puoleen, muuten saakin olla tyhjä). Äitini sitten soitti ja vinkkasi, että Scandicilla on kesätarjous, huone Helsingin keskutasta irtoaa 79 eurolla (normihinta Simonkentässä 180 euroa). Että jos tarvitsette sinne Apulannan stadionkeikalle. Ajattelin asiaa. Junamatka Helsinkiin, tuhansia, kymmeniä tuhansia ihmisiä stadionilla muutaman kuukauden kuluttua. Tuntui todella kaukaiselta. Aivan mahdottomalta toteutuakseen. Mutta varasin huoneen, koska tuolloin on meidän hääpäivä, käydään sitten juhlimassa siellä huoneessa tai jotain.

Mutta kesäkerhoihin piti jo varata paikka. Kesäloman paikka pitäisi päättää. Lapsilla on valtavan pitkä 2,5 kk lomaa ja en tiedä yhtään, miten järjestelemme kesän. Pyydänkö, saisivatko mennä viikoksi mummilaan? Mutta onko minulla töitäkään. Äh. Tämä koronan ja yrittäjyyden tauoton epävarmuus saa kyllä välillä korttitalon tutisemaan. Huhtikuun puolivälissä tuntuu niin kovin, kovin kaukaiselta miettiä kesäkuuta, vaikka ymmärrän että päiväkotien yms. täytyy ajoissa henkilökunta järjestellä.


mekko FARM RIO/ korvikset IHAN PIHKASSA/ takki ONLY/ kengät MY WEAR/ aurinkolasit H&M

Arvontavoittaja ja uusin Elivon arvonta

Silverjunglen arvonnassa arpaonni suosi nimimerkkiä Kukka ja olen hänet tavoittanut. Nyt arvonnassa on aivan ihana Elivon paketti, vielä viikonlopun ajan ehtii osallistua tähän arvontaan!

Siinä päällimmäiset mietteet sen lisäksi, että olen taas ikävöinyt ihan hirveästi muun muassa mummoa. Tulipas kamalasti asiaa! Mitä omaan viikkoosi kuului?

Isäni

4.6.2020
8

Olen halunnut kirjoittaa tällä otsikolla monta päivää, mutta en ole uskaltanut. Syitä on monta. Sitä haluaa pitää perheenjäsenet mahdollisimman turvassa somelta, enkä ole juuri kirjoittanut tai julkaissut kuvia vanhemmistani. Lisäksi ajattelin, että on ihan hirveää, kun istun iskän polvella, mutta toisaalta, olimme kaksi yötä mummilassa, joten eiköhän siinä vaihdu pöpöt jos on vaihtuakseen. Emme halanneet, mutta hetken istuin polvella! :) Olen tullut tosi varovaiseksi somen suhteen tänä keväänä, sillä Kuusamon reissusta alkaneet ikävät viestit eivät lopu. Pelottaa siis tosi paljon mitä uskaltaa kertoa, mistä tuomitaan ja mikä aihe saattaa aiheuttaa IGssa ikävien viestien tulvan. Tämä kevät on ollut niissä ihan omaa luokkaansa ja minä vähän turhan herkkänahkainen.

Mutta! Isäni! Miksi minä hänestä halusin kirjoittaa edes jotain? Koska aloin miettiä lapsuuttani ja ns. miehen mallia luettuani reilu viikko sitten tämän Emmin kolumnin otsikolla ”Lapsi tarvitsee itkevän isän”. Mietiskelin artikkelia lukiessani, että olisi ihan hullua ajatella, ettei vanhemmat saa suuttua, itkeä tai muuten näyttää tunteitaan. Kuka sellaista on sanonut? No, oli miten oli, ajatukset veivät omaan lapsuuteen ja siihen, itkikö isäni. Itkeekö mieheni, omien lasteni isä? Tai näyttääkö tunteitaan?

Itkevä isä on heikko?

En ikinä, ikinä ole ajatellut, että itkevä isä olisi heikko tai että vanhempi ei saisi suuttua. Meidän kotona on kyllä näytetty tunteita ja olen kokenut kaikkein ahdistavimmiksi hetket, kun hoetaan että ”kaikki on hyvin”, mutta kyllä lapsena aistit, että eikä ole. Sitten sitä pyörittää ja pyörittää päässään, että mikäköhän on huonosti. Lähinnä en ymmärtänyt lapsena, miksi isäni näytti siltä, että tukehtuu itkuunsa kutosluokan kevätjuhlassa, kun lauloimme ”We are the world” luokan kanssa. Mikä sille tuli? Samaa mietin häissäni, itkin itse niin että hartiat hytkyivät kirkossa ja isäni jäi minut alttarille saatettuaan itkemään käytävälle, josta ei älynnyt liikutukseltaan istua penkkiin vaan äitini kävi nykimässä istumaan. Mikä meitä niin itkettää, tämähän on iloinen asia? Kun käännyimme kuuntelemaan kirkossa ystäväni laulamaan ”Can you feel the love tonight” näin, että nuorempi pikkuveljeni itkee hartiat hytkyen ja vanhempi pikkuveljeni lohduttaa häntä. Katsoin muualle, jotten olisi itkenyt kaikkia meikkejä pois.

Omien lasten myötä olen ehkä hieman paremmin saanut kiinni siitä, mikä niissä kevätjuhlissa ja häissä niin itkettää. Itkin hartiat hytkyen eskarin tutustumisessa elokuussa. Sinne se nyt menee, pieneni! Sen sijaan mieheni on meistä se, joka kyllä itkee monissa asioissa kotona iltaisin, mutta pitää itsensä juhlatilanteissa kasassa ja tarjoilee minulle nenäliinaa. Olen kuitenkin itse kasvanut siihen malliin, että mies saa itkeä ja liikuttua ja ajatus nousi mieleeni kolummin myötä.

Silti huomaan, että meillä on säästelty lapsia pahimmalta. Muistatteko tämän kirjoitukseni helmikuulta? Isä oli ollut reipas sairautensa edessä, mutta kun tuomani Nalle Puh-ilmapallo karkasi, tuli hepuli. Häntä selkeästi pelotti ja mietitytti, mutta pahimmilta mietteiltä säästettiin lapsia, vaikka olin jo aikuinen.

Isän tyttö

On ehkä hölmöä luokitella itseään isän tai äidin tytöksi, sillä molemmat ovat rakkaita ja ovat hyvin erilaisissa asioissa tukena tai olen tehnyt heidän kanssaan erilaisia asioita. Isän kanssa mentiin leffaan, kun äidillä oli vauva kotona ja isän kanssa lenkkeiltiin niin, että hän juoksi ja minä pyöräilin. Isän kanssa käkätettiin iltaisin ennen nukkumaanmenoa niin, että äitini huusi usein ”älä villilöi sitä lasta ennen nukkumaanmenoa!”. Käytän muuten samaa fraasia usein itse iltaisin nykyään. :D Isässäni parasta on hänen lapsenmielisyytensä, hän ei ole koskaan kasvanut aikuiseksi. Olin 18-vuotias, kun menimme isän kanssa karkkikauppaan. Hän heilui tyhjän pussin kanssa odottaessaan, että minä valitsen irtokarkit ja kun kysyin, mitä ihmettä sinä teet hän vastasi ”kerään hajuja pussiin”. MITÄ? No kuulemma Uuno Turhapurossakin kerättiin hajuja pussiin grillillä, hän ei halua ostaa karkkia mutta kerää ilmaiseksi hajuja pussiin. ARGH! Voitte kuvitella mitä ajattelin tuolla hetkellä, mutta olen nauranut tapahtuneelle 18 vuoden ajan. En koskaan lakkaa muistelemasta sitäkään hetkeä, kun olimme Ranskassa vuoristoradassa ja Kivisiä ja Sorasia fanittanut isäni huusi täysillä alamäessä JABADABADUU! Edessä istuvat ranskalaiset tytöt kääntyivät katsomaan ja toivoin olevani näkymätön. Nolotti silloin, nyt kun tapahtumasta on noin 26 vuotta, naurattaa aina vaan.

Olen ollut isän tyttö siinä mielessä, että esikoisena ja ainoana tyttärenä koen olevani vähän hemmoteltu. Olin jo lukiolainen, kun isi soitti perjantaina kännykkään ”ostanko sinulle karkkipussin kun on perjantai?”. Hymyilytti, mutta vastasin aina joo. Hän on osoittanut pienillä teoillaan sen, miten välittää ja aina kyllä pistänyt prinsessansa kaiken edelle. Olkoonkin vähän höpsö ja lapsenmielinen, niin on hän myös ollut luotettava, enkä ole koskaan epäillyt hänen rakkauttaan, vaikka otimme mm. teini-iässä pahastikin yhteen ja otamme edelleen. Olemme luonteeltamme molemmat vähän äkkipikaisia ja itsepäisiä ja sehän näkyy monesti kun tulee erimielisyyksiä.

Stadin jätkä

Isässäni on ollut hauskaa myös se, miten hän on henkeen ja vereen aina vaan stadilainen, vaikka on asunut Jyväskylässä 1980-luvun lopulta asti. Slangisanat eivät lähde kulumallakaan ja viime viikonloppuna lapseni kysyivät ihmeissään mitä, kun ukki sanoi ”stiflat jalkaan ja ulos”. Kovasti hän mutisi muuttaessamme Jyväskylään, ettei kioskilla tajuttu yhtään, kun hän tilasi ”femman stufan”. Siinä missä muut kulkivat linkillä, minä juoksin dösään ja lähdin reissuun sporalla. On uskomatonta, ettei 30 vuotta Jyväskylässä ole syönyt vahvaa stadin murretta, joka nyt siirtyy jossain fraaseissa jo lapsilleni. Koen tämän suurena rikkautena, että väännän jotkut sanat keskisuomalaisittain ilman d-kirjainta, olen oppinut sanomaan moro ja istumaan rotwallin reunalla ja samalla puheessa on helsikiläisyyttä. Kunnon sekoitus!

Läsnäoleva isä?

Isäni on työnsä vuoksi matkustellut ihan tauotta. Vaikka muutimme Jyväskylään, hänen työnsä olivat paljolti pääkaupunkiseudulla. Usein nukuimme vuoroissa äidin vieressä parisängyssä. Muistan vieläkin, miltä iskän tyyny tuoksui. Toisaalta hän piti aina pitkän kesäloman ja olimme monesti tiiviisti reissussa viikkokausia mennen asuntoautolla tai omalla autolla. Nukkuen teltassa tai leirintäalueella. Tutustuen ihmisiin ja avartaen maailmaa. Isänihän puhuu aina joka kulmassa ihmisille ja kauppareissunsa kestää loputtoman kauan, koska törmää siellä ehkä kymmeneen tuttuun ja jää suustaan kiinni. Kuulostaa jotenkin tutulta, kun itse puhun Prisman kassalle puoli elämääni siinä tavaroita pakatessa. Vaikka arjessa monesti kaipasimme isää, hän oli aina paikalla synttäreillä, isänpäivänä, jouluna ja pääsiäisenä, kesäisin ja pitipä jopa isyyslomaakin, sen muistan vahvasti. Oli niin hassua, kun äiti ei ollut kotona mutta isä oli. Eikä niin tavallista 1990-luvulla valita näin. Muistan, että silloin saatettiin syödä lihapiirakkaa (äidin kanssa ei ikinä) tai kun aloin kasvissyöjäksi, isi osti purkin hernekeittoa (lihallista, mutta hei se on hernekeittoa!). Nykyään isäni on kyllä kovempi ruoanlaittaja (ehkä on aikaa) ja hän on aina ollut meillä se, joka heiluu enemmän imurin varressa tai vessan pesussa.

Isän synttärit

Olemme olleet monena keväänä poissa isän syntymäpäivänä, kun olemme reissaanneet juuri toukokuun lopulla. Niin piti olla nytkin, mutta toisin meni. Päätimme siis uskaltaa viikonlopuksi Jyväskylään ja reissu tuntui ihan erilaiselta kuin ennen. Isäni täytti kunnioitettavat 65 vuotta ja meinasin tippua penkiltä, kun hän väläytti ajankohtaa eläkkeelle. Oli ihana sää, olimme pitkästä, pitkästä aikaa mummilassa. Kaikki olivat hyvin iloisia. Mikä ihana jälleennäkeminen.

Tuosta koluminista lähti ajatus, että haluaisin jotain sanoa isästäni. Tuosta tärkeästä hahmosta, jonka luonteen tunnistan hyvin pitkälti nykyään itsessäni. Tuosta tosi tärkeästä ukista, joka on hassu ja keittää maailman parhaat puurot.

Sainpahan sanottua jotain. <3 Toivottavasti meillä on vielä monia yhteisiä vuosia edessämme!

Herää pahvi!

2.4.2020
16

Sitä usein sanotaan, ettei näe metsää puilta. Ja se on kyllä niin totta. Tämä koronakriisi ei ole kestänyt Suomessa kovinkaan kauaa vielä, mutta minulla ovat silmät avautuneet monenkin asian suhteen ja paljon. Olen maannut sohvalla 7-vuotias lapseni sylissäni ja hänen tukkaansa haistellessaan miettinyt, että vaikka tämä pysäytys oli nyt rajumpi ja maailmankaikkeuden kannalta vakavampi kuin mitä olisin toivonut, ehkä tarvitsin tällaista.

Minusta meillä on ollut kiva arki. Lapset ovat tykänneet eskarista ja päiväkodista, kavereita on piisannut. Minä olen tehnyt omia hommiani kuuden kotiäitivuoden jälkeen ja ollut aika useinkin toisessa kaupungissa. Mies on painanut töitä ja napannut aikaa omille urheiluilleen kuudelta aamulta tai yhdeksältä illalla. Aina pannut perheen ykköseksi. Kyllähän siinä arjen pyörityksessä usein kaipaa sitä perheen yhteistä aikaa. Että sitten ollaan nelistään ja puuhataan. Usein lähdetään pois kotoa, ettei loma olisi yhtä kuin työleiri ikkunanpesuineen yms.

Mutta koska olen itse aikamoinen suorittajaluonne ja hyvin malttamaton makoiluun, ei niillä lomillakaan ns. aikaa ole. Sitten mennään ja koetaan. Liian harvassa ovat päivät, että vain ollaan. Ja että olemme siinä kaikki neljä, ettei aina yksi puutu.

Näin lyhyessä ajassa arjessa on tapahtunut valtava muutos. Kelloa ei juuri tarvitse katsoa. Ulos mennään joka tapauksessa, ollaan siellä tuntikausia, ruoat hoidetaan ja eskaritehtävät tehdään. Mutta mikään asia ei tapahdu minuutilleen. Kaikki se hoputus ja kellon tuijottelu on poissa. Se on ihan uskomaton fiilis. Että mitäs tämän päivän tavoitteissa? Ai niin, pari ulkoilua. Omat hommat, pyykinpesu, ruoat. Selvä. Keitän toisen pannullisen teetä.

Toinen asia minkä olen huomannut todella selkeästi, on se miten vähälle esikoinen on jäänyt. Koska kuopus on ollut alusta asti neljän ikävuotensa ajan hyvin vahva ja vaativa persoona ja toinen helpommin periksi antava, tietenkin isompi ja osaavampi ja mennyt enemmän kavereiden kanssa, hän on jäänyt vähän vähemmälle huomiolle koko ajan. Nyt hän on käpertynyt syleihimme, jakanut kanssamme valtavan määrän ajatuksiaan rauhassa ja hymyillyt kouluportti loistaen. Nielin vimmatusti kyyneliä lauantai-iltana, kun peiton alta kurkkasi naama saunasta helottaen pieni hampaaton hymy ja lausahti:

”Olen maailman onnellisin. Minulla on kaikki mitä minä tarvitsen, on ihana perhe, on ystäviä ja kotona voi tehdä kaikkea kivaa. Saa olla pihalla ja saa katsoa leffoja. Minulla on ihana pikkusisko ja ihana prinsessahuone. Minulla on maailman paras elämä”.

Että siinäpähän ajatus kaiken kauheuden keskelle. Hänestä tuli onnellinen sen myötä, kun olemme selkeästi ihan todella paljon enemmän yhdessä, minä olen ihan todella paljon enemmän kotona (vedän siis päivät lasten kanssa kolmisin ja mies liittyy kellarista seuraamme iltaisin) ja hoppua ei ole.

Minä itse olen nauttinut suunnattomasti lasteni seurasta ja siitä, miten paljon opin heistä taas lisää, kun puuhaamme tauotta yhdessä. Samalla ahdistaa olla niin ”jumissa”. Siinä missä saatoin yrittäjän työpäivästä hyvin käydä lenkillä 1,5 tunnin ajan, en voi tehdä sitä nyt. Lapset ovat liian pieniä olemaan kaksin, joten juoksen vasta illalla kun mies vapautuu. Samoin voisin hoitaa kauppareissut, postireissut tai muut pakolliset normaalisti kolmisin, mutta nyt en halua mennä heidän kanssaan kauppaan, joten olen ihmeellisen jumissa. Mutta siihenkin tottuu. Eilen ratkaisin asian niin, että he menivät hyvillä mielin kaksin kotipihaan leikkimään ja itse tein olohuoneessa livejumpan.

Vaikka arki on mielestäni ollut ihan ok meillä, onhan se ollut ajoittain superkiireistä. Ja kun viikonloppu tulee, minun luonteellani listalla on siivous, asukuvat, bloggaus, kaverisynttärit, yökylä, juoksulenkki, laskettelureissu, metsäretki ja vielä ne kaikki kiinnostavat lastentapahtumat kaupungissa, niin ja se uuden ravintolan brunssikin. Hop hop sitten mennään! En siis osaa pysähtyä ja nautin tehdä, mutta nyt vasta silmät avautuvat sille, että täytyy pysähtyä. Täytyy nähdä se metsä puilta, ne kauniit taimet jotka ovat siinä edessäni tauotta. He rakastavat aikaa vanhempien kanssa (eikä muuten enää kovin kauaa), he nauttivat tästä aikatauluttomuudesta. He eivät kysele ravintoloihin tai leffoihin tai jopa rakkaan uimaharrastuksen loppuminen joksikin aikaa on ok. He kyselevät saako vielä leikkiä ja ikävöivät ainoastaan ystäviä. Ja opejaan.

Minä en olisi ehkä pysähtynyt ikinä vaan mennyt elämäni läpi kuin höyryjuna, jos ei olisi ollut pakko. Monessakaan mielessä ei ole paluuta entiseen elämään. Olen myös aikamoinen kontrolloija ja aluksi pasmani menivät aivan sekaisin siitä, että nelivuotiaan neuvola ei ole samalla viikolla kun hän täyttää neljä, eikä seitsenvuotiaan hammaslääkäri samana päivänä kun hän täyttää seitsemän, niin kuin olin ne varannut. Kaverisynttärit ovat ehkä joskus, jos ovat. Tiedättekö, kun teen aina kaiken ajallaan ja sillä hetkellä, on hyvin vaikeaa ajatella asioiden tapahtuvan ”sitten joskus”. On hyvin vaikeaa päästää irti omista aikatauluistaan. Aluksi tuntui, että tukehdun, kaikki turvamuurini sortuvat, mutta sitten totesin, että ehkä selviän. Ehkä ne kaikki vielä ehtii, neuvolat, hammaslääkärit ja muut.

Ja hassua sinänsä, ei tuntunut edes pahalta siirtää pois toukokuun viimeisen viikon Kyproksen lomaa. Se tuntuu ajatuksenakin jo ihan unelta. Tässä vaiheessa, kun haaveilee siitä, että vielä joskus lapsi pääsee eskariin ja toinen tarhaan ja näkevät ystävänsä, ajatus ulkomaista tuntuu absurdilta. Olen surrut sitä, että esikoinen eskariryhmä tulee hajoamaan, samoin kuin kuopuksen parhaat kaverit lähtevät pois tarhasta tämän kevään jälkeen. Että kun sanoimme heipat lähtiessämme Kuusamoon, sanoimme heipat sille yhdessäololle lopullisesti? Olen itkenyt iltaisin tyynyyn enemmän kuin he tätä asiaa. Pelännyt ihan hervottomasti sitä, että he kokevat saman epätoivon kuin itse lamalapsena 1990-luvulla. Miten turvaan lapseni nyt siltä edessä olevalta talouden kyykkämiseltä ja ihmisten pahoinvoinnilta? Jättääkö tämä aika heihin lähteämättömän trauman?

Tällä hetkellä he eivät vaikuta traumatisoituneilta, päinvastoin. Sitä on tajunnut, miten pienestä voi olla onnellinen. Tuoreista sämpylöistä, jota on aikaa leipoa. Uudesta leikkipuistosta, jonne pääsee käymään. Perheestä ympärillä, nyt on ehtinyt tuijottaa heitä jokaista ja tajunnut miten ihania ovat. Esikoinen on valtavan järjestelmällinen, täynnä energiaa, ideoita ja loputonta touhua. Kuopus on tulta ja tappuraa, mutta isosisko on hänelle valtava idoli, jonka perässä hän touhottaa ja tekee ihan mitä vaan. Esikoinen on pitänyt kuopukselle muun muassa tarhapäivää alkupiireineen ja päiväunineen (vain 7-vuotias nukahti). Vetänyt parkour-rataa ja keksinyt puuhaa. Pienempi seuraa. Mies on töidensä jälkeen askarrellut kaiken mitä tytöt pyytävät nyt kun on aikaa. Ommellut keppihevosen, tehnyt säästölippaat. Minä olen juossut heidän perässään puistossa ja pyöräilyissä ja olemme tehneet eskaritehtäviä. Meillä jokaisella on vahvuutemme, olemme kaikki aika erilaisia ja samalla hyvin samanlaisia. Perheemme on hitsautunut valtavasti yhteen ja toiminut ihmeen hyvin, mitä nyt minä kiukutellut pari kertaa PMS-oireissani (haha, eikö siihen ole paras vedota, mutta oikeasti!). Miten onnellinen olen siitäkin, että perhe on niin kaikkiruokainen. Ihan sama mitä teen, kaikki tulevat hyvillä mielin syömään ja syövät kaiken.

En haikaile kahviloihin tai kaupoille, eniten kaipaan ystävien normaalia kohtaamista, mummolassa käymistä ja isomummojen näkemistä. Kaipaan elämää ilman tätä suurta pelkoa taloudellisesta selviytymisestä. Pelkään paljon tautia enemmän niitä sivuvaikutuksia.

Samalla olen kiitollinen pysäytyksestä, joka pakotti vaan tuijottamaan verkkareissa perhettäni ja tutustumaan heihin koko ajan enemmän. Pakotti tajuamaan sen, että kotona on hyvä tehdä ruokaa, aikatauluttomuus tekee välillä hyvää. Miten vapauttavaa on katsoa pyykkikoria ja ajatella, että ehdin nuo huomennakin. Aina ei tarvitse olla kiire jonnekin, aina ei tarvitse olla sata asiaa yhtä aikaa käynnissä.


toppi VILA/ neuletakki YOUR FACE/ hame GARCIA JEANS/ kengät PALMROTH/ korvikset MAJO DESIGN/ aurinkolasit RAYBAN

Ja kuinka paljon enemmän sitä arvostaa jatkossa kaikkea? Sitä että on sukulaisia ja ystäviä joita nähdä, kun vain haluaa järjestää aikaa, sitä että saa liikkua vapaasti, sitä että saa mennä jumppaan jos siltä tuntuu. Käydä vaikka nelistään kaupassa. Miten itsestäänselvyytenä sitä piti kaikkea arjessa. Mutta mikään ei ole itsestäänselvää. Olen itse herännyt arvostamaan kaikkea paljon enemmän.

Samalla luonto on kiittänyt ja herännyt eloon. Kuten monissa artikkeleissa on kirjoitettu, korona on häivähdys siitä, mitä elämä on, jos ja kun ilmastonmuutos oli repeämässä ja ihmisiä olisi pitänyt alkaa rajoittamaan kuitenkin jossain vaiheessa. Miten nopeasti luonto korjaa itseään. Meidät oli pakko pysäyttää.

Paluuta entiseen ei ole monessakaan mielessä. Se on toisaalta helpottava ajatus, toisaalta ihan järkyttävän pelottava. Olemme Suomessa vielä kriisin alussa ja vasta tulevaisuus näyttää miten tässä käy. Sen sijaan, että murehdin sitä tauotta, aion nauttia niistä mahdollisuuksista, mitä tämä tapahtuma minulle (ja perheelleni) avasi.

Tunteet heittelevät tällä hetkellä ihan laidasta laitaan. Välillä ei tee mieli nousta peiton alta, välillä sitä on tarmoa täynnä, leipoo ja jumppaa, sitten taas ahdistuu kun katsoo uutisia. Seuraavaksi nauraa lasten kanssa kippurassa ja sitten taas itkee kun miettii, miten itsekin selviää taloudellisesti ja henkisesti.

Onko itsellesi käynyt näin, että olisit herännyt arvostamaan asioita enemmän? Millaisia tunteita tilanne on herättänyt? Voimia päiväänne!

P.S. Kuvista on kolme viikkoa, eli pysytään siellä kotona! Tosin Tampereellakin on enemmän lunta kuin suunnilleen koko talvena, pulkkamäkipäivä!