Äitienpäivän suuret tunteet

Hyvää maanantaita ja alkanutta viikkoa! Näin se suuri päivä on taas taputeltu, nimittäin äitienpäivä. Itse asiassa meillä ainakin oli hurjan tavallinen sunnuntai, mutta onhan se aamulla ihanaa, kun saa herätä siihen, että pienet kädet tuovat askartelut näytille. Varsinkin kuopuksella oli vaikeuksia pitää salaisuutta askartelusta ja esikoinen oli istuttanut koulussa kukan jo maaliskuussa! Silloin iski se 10 päivän karanteeni ja oli isälleen tuskaillut, kuka hoitaa heidän kukkiaan nyt! Aina sinnikästä, minä en tiennyt kukasta mitään ja maaliskuusta asti oli pidetty salaisuutta. Kakkosen ope oli niitä kastellut kuulemma karanteeniajan.

Niinpä sain munakasta ja sitruunamuffinsseja (mies polki kauppaan kun minä vielä nukuin, sillä mantelijauho uupui!). Oli kortit ja kukat. Mietin pieniä käsiä, jotka olivat virkanneet koulussa minulle kukkaistustukseen koristeita, eniten violettia, sillä se on äidin lempiväri. Lueskelin pienemmän korttia, jossa luki ”olet ihana, voi kunpa voisit tulla päiväkotiin”. Onhan se nyt aivan älyttömän hellyttävää. En muuten muistanutkaan, ettei edellisessä päikyssä askarreltu äitienpäivä, kunnes luin tämän postaukseni kahden vuoden takaa!

Äitienpäivän tunteet

Minä muistelen aina ennen äitienpäivää lasteni ristiäisiä, sillä molemmat ovat kastettu äitienpäiväviikonloppuna. Noihin päiviin on liittynyt niin valtavasti onnea ja rakkautta sekä läheisiä ihmisiä talon täydeltä, että haikeana mietiskelen niitä äitienpäivän lähestyessä. Mummoilleni hommasin äitienpäivän aamuksi runopuhelut, se oli kivan kuuloinen idea. Täältä voi vielä parin päivän ajan tilata ikäihmiselle maksuttoman runopuhelun, joita vapaaehtoiset soittavat. Olivat tykänneet!

Omalle äidille lähti pieni paketti matkaan ja eilen soittelimme, heillä oli siellä mummon ja nuorimman veljeni kanssa hyvän kuuloiset kokkailut meneillään. Meillä istutettiin eilen kukkia, siivottiin, silitettiin, käytiin yhdessä leikkipuistossa ja… Sitä perinteistä menoa. Lapset olivat onnellisia siitä, että saivat isän kanssa leipoa aamusta.

Äitienpäivä on monelle myös todella vaikea päivä syystä tai toisesta ja sitä ajatellessa ei oikein osannut omaakaan päivää ”hehkuttaa” somessa. Äitienpäivä on kuitenkin oikeastaan joka päivä, toki on aivan ihanaa saada pienten innostuneiden ihmisten askartelut tutkittavaksi. Siihen liittyy kuitenkin jännä lataus, esikoinen sanoi lauantaina, ettei voi mennä sunnuntaina leikkimään kenenkään kanssa tai uimatreeneihin, koska on äitienpäivä. Sanoin hänen olevan ihan höpsö, mehän olemme yhdessä joka päivä, totta kai saa mennä uimaan ja kavereille! Muistan itsekin, että ensimmäinen äitienpäivä, kun en ollutkaan kotona oman äidin luona oli jotenkin todella väärin. Päivään liittyy paljon latausta!

Oma äitiys

Äitiys on kyllä parasta mitä tiedän. Se tuo mukanaan niin valtavan kirjon tunteita, ettei niitä voi ttetetukäteen ymmärtää. Syvää rakkautta, ihan sellaista alkukantaista riipivää rakastamista, jossa toisen hyvinvoinnin eteen on valmis tekemään ihan mitä vain. Samalla huolta, että meneehän kaikki hyvin, ettei satu koululle pyöräillessä mitään, ettei tule kiusatuksi, että pystyy puhumaan kaikesta. Se ylpeys, mitä omien lasten puuhista tuntee on myös todella suuri tunne. He jaksavat hämmästyttää joka päivä. Kasvavat kohisten, oppivat uutta, havainnoivat maailmaa niin monella eri tapaa kuin aikuiset. Huikean ihania ihmisiä. Ja samalla se huono omatunto – kuinka useasti sitä miettikään tekikö nyt oikein, onko läsnä tarpeeksi, miksi minä nyt hermostuin ja niin edespäin. Äitiys on kyllä mieletön kirjo erilaisia tunteita!

Olen itse äitini ainoa tytär ja olen myös mummoilleni ainoa tyttären/pojantytär. Ehkä vähän erikoisasemassa ja hemmoteltu olen ollut aina, mutta nämä kolme naista ovat antaneet minulle hienon mallin, kuinka olla äiti ja itse sovellan osaksi heidän oppejaan ja osaksi luon ihan omaa polkua äitiydessä. On se yhdenlaista oppimista ja säätämistä, erityisesti sitä säätämistä joka päivä! Olen siinä mielessä erittäin onnekas, että minua on kyllä aina ehdoitta rakastettu ja olen saanut kasvaa ja koetella rajoja, itkeä ja kiukutella, halata ja jutella – äiti on ollut aina siinä ja jaksanut. Äidin on saanut aina öisin herättää ja itkeä, vaikka olisin ollut jo teini-ikäinen. Äitiin on voinut aina luottaa, se lienee tärkeintä elämässä. Koskaan hän ei ole pettänyt lupaustaan ja aina ollut tukena. 

Mutta erittäin kiitollinen olin heistä niin eilen kuin joka päivä. Illalla lasten nukkuessa katselimme telkkaria mieheni kanssa ja hän huokasi vieressäni ”on ne kyllä ihania”. Se kiteytti koko viikonlopun tunnelmat.

Halaus jokaiselle, kenelle äitienpäivä oli vaikea ja myöhästyneet onnittelut kaikille äideille! Miten teillä vietettiin eilistä?

Onko jokainen teini-ikäinen lapsi painajainen? Miksi itse olin?

Erittäin provosoiva otsikko, koska vastaushan on selkeä – ei ole. Ei teini-ikäisiä voi laittaa yhteen kategoriaan, vaikka toki yhtäläisyyksiä löytyy. Tämä aihe on pyörinyt päässäni pitkään, kun olen miettinyt, millainen olin itse teini-ikäisenä. Alkaen suurinpiirtein siitä keväästä, kun kutosluokka loppui, eli vuodesta, kun täytin 13 vuotta. Siihen ikään on meidän perheessä loppujen lopuksi todella vähän aikaa (!) ja olen pohtinut, miten saada omat lapsensa välttämään virheitä, joita itse tein. Niinhän sitä jokainen vanhempi ajattelee, että toivoo lapsensa välttävän omat virheensä. Eikä se sitten niin kuitenkaan mene. Jokaisen täytyy kokeilla rajojaan ja tehdä virheitä kasvaessaan. Minustakin kasvoi ihan järkevä, yliopiston käynyt perheenäiti, mutta helppoja vuosia ei vanhemmillani ollut. Olen useasti miettinyt, miten he pärjäsivät kanssani tai mitä heidän päässään liikkui, kun hölmöilin, mutta aina he ovat pyyteettömästi rakastaneet, tukeneet ja sanoneet ”kotiin saa aina tulla, vaikka mitä tapahtuisi”. Koettelin ehkä vähän liikaa heidän rajojaan ja rakkauttaan ja nyt nelikymppisenä en voi kuin kiittää, etteivät heittäneet hanskoja tiskiin. Mutta miksi se oli niin vaikeaa aikaa? Olen käynyt asiaa mielessäni läpi vuosikaudet ja tämä kirjoitus kumpusi siitä, kun Maria puhui IG:ssa 16-vuotiaasta tyttärestään ja siitä, miten helppoa teiniys on ollut. Pysäytti taas ajattelemaan (ja antoi toivoa!).

Muutto, koulukiusaaminen ja ujo lapsi

Me muutimme Jyväskylään kesken eskarivuoden ja jouduin tuolloin ns. väärään ryhmään kauas kotoa. Ryhmässäni oli lapsia, joista yksikään ei sitten tullut samaan lähikouluun. Koulu oli aloitettava vailla kavereita ja olin ujo, punasteleva lapsi Helsingistä, joka kaipasi sitä lapsuuden ympyrää raastavan paljon. Ekaluokka meni vähän pakolla ja lihavaksi kiusaaminen alkoi. Sain kotimatkoilla lumipesuja ja mietin silloin, ekaluokkalaisena, että elämäni on pilalla koulun takia. On ollut aikamoinen kasvun paikka nyt oman ekaluokkalaisen kohdalla kohdata koulu ja olen ehkä rasittavuuteen pitänyt tarkasti huolta, ettei lapsi koe ulkopuolisuutta, ottanut opettajaan herkästi yhteyttä ja kavereille on kuskattu ahkerasti.

Tokaluokalla luokallemme tuli uusi tyttö, muuttivat pääkaupunkiseudulta naapuriin. Ei hänkään tuntenut ketään. Ehkä koimme jotain yhteyttä, en tiedä, mutta meistä tuli parhaat kaverit vuoksiksi ja koulunkäynti alkoi tuntua helpommalta, kun siellä oli joku, jolle puhua. Olin aina se suorittaja, kiltti tyttö, joka toi kokeet hyvillä arvosanoilla kotiin, mutta joka usein koki sisäisesti voivansa pahoin, olevansa ulkopuolinen, enkä puhunut ikinä kenellekään.

Kiltin tytön kahleiden murtaminen

Silloin kun täytin 13 vuotta ja yläaste alkoi, olin väsynyt suorittamiseen. Aloin ihan ihme tempauksilla hakea huomiota ja repiä sitä kiltin tytön viittaa rikki. Osansa tähän teki varmasti se, etten osannut puhua olostani missään. Ehkä harva teini osaa? Oli pahin lama-aika, vanhemmat painoivat todella paljon töitä ja minulla oli kaksi pikkuveljeä. Sain ehkä vähän liikaakin puuhata omillani, ottaa vastuuta ja keksiä kaikkea tyhmää.

Yläaste oli painajainen. Siis täysin painajainen. Jouduimme yläasteelle paikkaan, jonne koulumatka kesti iäisyyden ja jonne ei aiemmin tullut ns. ulkopuolelta lapsia. Koin niin järisyttävää ulkopuolisuutta, etten ymmärtänyt miten voin pärjätä kolme vuotta siinä paikassa. Myöhästelin tahallani. Lintsailin. Tykkäsin pukeutua todella persoonallisesti ja ehkä vähän erikoisesti, en tiedä oliko se yksi syy siihen, että huorittelu alkoi. Ehkä se oli omat mokani ja tekoni, joita epävarmuuksissani tein. Kasiluokkalainen tyttö sylki päälleni bussissa kun olin seiskalla. Koin oloni hyvin vihatuksi ja jopa pelkäsin bussissa välillä. Sulkeuduin todella pahasti, enkä osannut kotona tai missään muuallakaan kertoa olostani.

Kun tuli riparikesä, anoin, etten joutuisi yläasteporukan kanssa riparille ja pääsinkin keskustan riparille, josta sain useamman hyvän kaverin. Koko kesä meni tuossa porukassa ihan muissa kuviossa. Riparilta tarttui matkaan poikakaverikin. Oli entistä vaikeampaa palata ysille, kun repi välimatkaa entisestään muihin. Kävin keikoilla niin paljon kuin pystyin, ripari-ihmisten kautta tutustuin ihmiseen, kenen kanssa kihlauduin 15-vuotiaana (!!) ja lintsaaminen paheni. En kestänyt olla tuossa koulussa.

Asioiden kaksi puolta

Samaan aikaan, kun voin tosi pahoin, lintsailin, sain liikunnasta ehdot, numeroni laskivat ja menin erittäin kypsänä 15-vuotiaana kihloihin, pelasin koripalloa ja treenit olivat useamman kerran viikossa. Oli pelimatkoja ja tosi kivoja kavereita joukkueessa. Oli kaverin kanssa (sen tokaluokasta asti parhaan) kanssa oma hevonen ja tallilla käytiin ahkerasti.  Aloitin koriksen vasta seiskalla, joten moni oli jo vuosia pelannut yhdessä ja tunsi toisensa. He ottivat minut kyllä porukkaan, mutta hävetti olla huono (toki olin, kun olin juuri aloittanut) ja tunsin olevani ulkopuolinen.

Sain kivoja kavereita Apulanta-faneista (kyllä, piirit olivat silloin niin pienet, että fanit tunsivat toisensa!). Oli ripari-ihmisiä. Olin kihlattu. Olin sinällään sosiaalinen ja oli kavereita, mutta ihan joka paikassa tuntui, että olen ulkopuolinen. Ei ollut sellaista yhtä turvallista poppoota mihin kuuluin. Olin repinyt itseni hölmönä irti lapsuuden porukasta, omistauduin liikaa parisuhteelle liian nuorena, en koskaan solahtanut täysillä korisporukkaan ja…. Oli siis harrastuksia ja järkevää tekemistä, mutta siellä kaiken takana velloi koko ajan se tunne, etten kuulu mihinkään, minua ei hyväksytä mihinkään ja kukaan ei oikeasti välitä minusta. Se tunne oli se, mikä pitkälti ajoi kaikkeen hölmöön. En lähde nyt erittelemään tarkemmin, mutta sellaiseen perinteiseen karkaan ikkunasta ja katoan-teinisekoiluun.

Teini-ikä ysärillä ja nykyään

Teini-ikä oli vielä niin erilaista tuolloin. Piti hypätä bussiin ja ajella keskustaan etsimään kavereita. Olen aivan ulalla teini-iästä nykyään ja digiaika jännittää, kohtaan itse sitten erilaisiakin haasteita teinin vanhempana. Toki edelleen näyttävät kulkevat puolialasti kovalla pakkasella ja muuta fiksua. Voi elämä että sitä paleltiinkin teininä, se oli kamalaa! Mutta millainen heidän maailmansa on? Miten säilyttää keskusteluyhteys?

Ja ehkä se isoin juttu: luoda lapselle niin vahva itsetunto, ettei hän ala hakea huomiota kaikella sellaisella, mitä itse tein. Uskon, että ihan todella paljon siitä, mitä tein, tein siksi, että halusin kuulua johonkin, olla hyväksytty, halusin pois sen tunteen, etten kelpaa. Ettei anna käyttää itseään hyväksi, koska niin annoin tehdä vuosia ja parisuhteeni tuhosi minua enemmän kuin toi hyvää. Kun vanhemmat olivat poissa ja meillä oli useiden kymmenien ihmisten bileet, olin yhtä aikaa innoissani (jee, ne pitävät mua coolina kun meille voi tulla bilettämään) ja kauhuissani, kun juoksin ympäri kotia ja minimoin vahinkoja. Edelleen mielessä on mm. pikkuveljen hajonnut parvisänky tai äidin katkenneet parvekekukat. Mietin silloin 15-vuotiaana, että mitä väliä kukilla, telkkari on kato ehjä, mutta nyt nelikymppisenä perheenäitinä ymmärrän hyvin, että harmittaa myös ne huolella vaalitut kukat. Ylipäätään se on koti, jota ei halua kenenkään tuhoavan vähääkään (ei kukaan tietenkään tahallaan mitään rikkonut).

Mikä muutti elämäni suunnan? Sen, etten enempää keikahtanut pahoille teille?

Vanhempani. He välillä asettivat mielestäni aivan liian koviakin rajoja. Ei saanut mennä yöksi, piti aina ekana lähteä bileistä ja juosta 23.50 lähtevään bussiin lukioikäisenä, piti näyttää, että kouluhommat olivat tehtynä ja he tukivat kyllä kaikkia harrastuksiani. Vaikka oireiliin ja rajusti, vanhempani huolehtivat, että etenen koulussa, he tietävät missä menen ja missä kunnossa, kenen kanssa ehkä liikun ja niin edespäin.

Samalla he olivat mielestäni maailman tyhmimpiä, kun asettivat minulle rajoja niin tiukkaan. Osaan kiittää niistä vasta nyt aikuisena. He olivat aina siinä, vaikka väsyneitä varmasti olivat. Näin, miten he tykkäsivät, kun aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa. Hänestä varmasti huokui se, että on tolkun tyyppi, fiksu ja kiltti ihminen. Siitä, että päätin muuttaa hänen perässään 18-vuotiaana Tampereelle he eivät ehkä olleet mielissään, mutta ilmoitin olevani täysi-ikäinen ja heippa. Huoh.

Kun olin eksyksissä Tampereella, olin kuitenkin saanut kotoa eläämäni eväät ja oli selvää, että jatkan opiskeluja sekä haen töitä. Arkeen tuli rytmi Mansessakin hyvin pian, kun löysin töitä, aloin opiskella ja tutustuin ihmisiin. Vanhempani näkivät, että pärjään ihan hyvin. Vieressäni oli ihminen, joka oli jalat maassa, rakasti minua ehdoitta ja tuki, kun kipuilin kaikkea edelleen.

Miten siis estää se, ettei omalle lapselle tulisi yhtä vaikeat vuodet? Ensinnäkin olen haaveillut muutosta pitkään, jotta taloutemme korjaantuisi. Mutta se on hirvittänyt nyt, kun kaverit ovat jo niin isossa osassa. Olin vasta 6-vuotias kun vaihdoimme kaupunkia, mutta menin jotenkin ihmeellisesti rikki siitä. Toiset asuvat purjeveneessä vuosia ja käyvät etäkoulua. Onko se persoonakysymys?

Uskon, että toiset oireilevat enemmän kuin toiset murrosiässä ja siihen vaikuttavat monet asiat. Itsetunto, kaverisuhteet, miltä koulu tuntuu, harrastukset, kiusaamiset, kaikki. Perheen yhteinen aika, se, kuinka paljon vanhemmilla on aikaa olla läsnä, keskusteluyhteyden säilyttäminen. Lapsen persoonallisuus.

Miten sinä koet teini-ikäisen kasvatuksen tai millainen oma teini-ikäsi oli? Helppo tie vai enemmän kuhmurainen? Kuvat muuten maaliskuulta, siksi lumi!

Miksi neuvola ahdistaa? Voiko kesää suunnitella ja muut viikon mietteet

Perjantaita ihmiset! Kylläpä karisi unihiekat silmistä, kun lumisateessa pyöräili kohti koulua ja päiväkotia. Hyrrrr! Ja nämä postauksen kuvat otettiin puolestaan viime perjantaina. Olihan tuo vesi suht hyistä, mutta aurinko lämmitti jo niin upeasti!

Olen käynyt tällä viikolla niin pitkiä keskusteluja teidän kanssa Instagrammini inboksissa, että täytyy jakaa niistä virinneitä ajatuksia tähän perjantaipostaukseen. Siis mitä tällä viikolla on ollut mielessä?

Saako neuvolasta apua? Miksi vaihdoin neuvolaa?

Tästä kirjoittelin useamman kanssa, kun käytin kuopuksen 5-vuotisneuvolassa tällä viikolla. Meillä on jäljellä tässä perheessä yksi neuvolakäynti. Yksi! Se tuntuu ihan tosi haikealta ja todella helpottavalta yhtä aikaa.

Kun aloin odottaa kuopusta, tutustuin maailman ihanimpaan terveydenhoitajaan Pispalassa. Olin ihan hukassa ja hän jaksoi kuunnella ja lohduttaa ja kertoa kivoja esimerkkejä, kun minua pelotti. Raskauden puolivälissä muutimme ja tietenkin neuvolakin vaihtui. Uuden terveydenhoitajan kanssa emme löytäneet ollenkaan yhteistä säveltä, eikä hän ollut ns. keskustelijatyyppiä, vaan hoiti mittaamiset ja tuntui jotenkin, että hänestä oli vaikeaa koskeakin mahaani. Ahdisti. Oli niin paljon vielä mielen päällä.

Neuvolakin oli homeessa ja muutti sitten niin kauas, että auto jäi ainoaksi välineeksi päästä sinne. Kun minulla oli ensimmäinen vauva, alkoi vakiterkkamme olla aina pois. Oli vapaita ja sairauksia ja mitä milloinkin. Joka kerta tapasin jonkun uuden opiskelijan. Samalla päälle rämähti hometalokeissimme, jouduimme muuttamaan pois kotoa, vauva valvoi ja ajattelin, ettemme selviä ikinä. Olin todella yksin miehen ollessa päivät töissä ja olimme molemmat todella uupuneita. Neuvolat olivat suorastaan henkireikiä minulle ja aina petyin, kun vastassa oli eri ihminen kuin viimeksi, joka ehdotteli että voisivatko isovanhemmat auttaa arjessa pieniä aikoja. Selitin viidennelle ihmiselle, että eivät voi, kun asuvat niin kaukana ja ovat työelämässä, etteivät voi olla arjessa läsnä. Turhautti. Lakkasin puhumasta. Soitin jopa sinne Pispalan neuvolaan, että auta minua. Ei hän osannut auttaa, kun en ollut enää hänen alueellaan. Neuvolasta kai muuten tullaan myös käymään kotona ensimmäisen lapsen kohdalla, mutta ei meillä kukaan ehtinyt käydä.

Miksi vaihdoin neuvolaa?

Aloin itse sitten hoitaa itselleni apua. Kävin kahdesti juttelemassa neuvolapsykologilla, mutta hän keskittyi vain täysillä lapsen kasvatukseen, mikä ei varsinaisesti ollut se ongelma. Ongelma oli korttitalon sortuminen, eli kodin ja rahojen menetys, valtava väsymys ja uupuminen. Kahden kerran jälkeen soitin, etten tule enää.

Neuvolasta tuli lopulta ahdistuksen paikka. Se, mitä niin hartaasti odotin, että saisin puhua jollekin aikuiselle, joka ehkä keksisi ne oikeat sanat muuttui joka kerta pettymykseen. Kun tilanne alkoi helpottaa, muutimme takaisin kotiin ja lapsesta tuli taapero, oli käyntejäkin harvemmin ja pystyin jo ajattelemaan, etten odota käynneiltä mitään. Katsotaan se pituus ja paino, en aio avata suutani.

Kun pikkusisko ilmoitti tulostaan ja oli selvä, että käymme taas useammin neuvolassa, kaivoin netistä meitä fyysisesti lähimpänä olevan neuvolan tiedot, soitin ja sanoin, että voitteko ottaa minut teille. Löysimme ihanan terveydenhoitajan, neuvolaa sai vaihtaa ja ensimmäistä kertaa koin, että siellä on kivaa käydä. Kävimme kyseisellä terveydenhoitajalla viisi vuotta, kunnes hän eläköityi. Hän oppi tuntemaan minut ja molemmat lapset ja meillä oli hyviä jutteluhetkiä. Mutta jossain takaraivossa piili se kamala ahdistus siitä, miltä tuntui ensimmäisen lapsen kanssa. Olisinpa tuolloin älynnyt vaihtaa neuvolaa! En tiennyt että niin saa tehdä.

Ruokaboksi

Ahdistuksesta ja neuvolasta sitten asiaan nimeltä Ruokaboksi. Soittelivat sieltä minulle useamman kerran ja lopulta myönnyin sellaisen tilaamaan, ekasta boksista sai 10 euroa alennusta. Teistä tosi moni viestien perusteella tilaa sitä! Muksuboksi kuulosti tylsältä, perusboksissa on aina lihaa, joten päädyin tilaamaan vegeboksin. Se saapui kello 21 maanantaina, mikä oli vähän kurja, kun aineksina on iso kasa kasviksia ja maanantai on jo ns. menetetty.

Kolme ruokaa kokattu ja lehtikaali alkoi kellastua jo tiistaina, sitruunakin vaikutti vähän entiseltä keskiviikkona. Eli kasvisten säilyvyys epäilytti, mutta saimme kaikki ruoat tehtyä ja olivathan ne vaihtelua. Tosin kohtuu mausteisia, chiliä ja inkivääriä paljon, eli ei kyllä lasten lemppariruokia. En ole tilannut boksia, koska yksikään vaihtoehdoista ei toimi koko perheelle ja niin kävi nytkin. Mutta vege pad thaita teen varmasti uudelleen, nam!

Ja tiedättekö mitä muuta meille kävi? Torstaina totesimme, että kaurahiutaleet, jogurtti, maito, kaikki aamupala-asiat on loppu, kun emme käyneet boksin vuoksi kaupassa. Vähän nauratti. Emme siis ole vieläkään mitään ruokahommien mestarisuunnittelijoita ja käymme useamman kerran viikossa kaupassa. Siinä tulee hoidettua maidot yms. samalla, mutta nyt ne pääsivät loppumaan kun kaupassa ei periaatteessa tarvinnut käydä. Onko sinulla kokemuksia Ruokabokseista?

Asun ikä

Todella mielenkiintoinen haaste, vähän sama kuin tämä 25 kasvista viikossa-haaste. Kirjaa ylös asusi ikä. Jokaisesta käyttövuodesta saa yhden pisteen ja lisäpisteen, jos asu hankittu kirpparilta. Sain talven käytetyimmästä asusta aika kovat pisteet, lautakengistä rosahtaa 26 pistettä ja toppahousuistakin 11. Mutta entäs nyt päälläni oleva paita? 1 piste. Kulutus on edelleen liian kovaa ja luonnonvarat eivät sitä kestä, joten tämä motivoi tähtäämään kyllä siihen, että muistakin asuista saisi yli 40 pistettä kuin lautakamoista. Kannattaa miettiä!

Paluu jumppiin

Minulla oli salijäsenyys kuukauden tauolla ja se palasi lauantaina. Olin niin innolla menossa jumppiin tällä viikolla, mutta siellä on nyt rytissyt altistuksia enkä ole uskaltanut. Kotitreenit ovat maailman tylsimpiä ja juoksu alkaa maistua puulta, kun ei enää muuta tee. Inhottavaa arpoa, onko liian suuri riski mennä eniten rakastamaansa harrastukseen! En halua vastuulleni esimerkiksi sitä, että sairastutan perheeni.

Lisa Jewell – Joka askel jonka otat

Olen kiskonut joka ikisen Lisa Jewellin kirjan todella nopeasti. Tämän uutuuden kohdalla taisin tehdä ennätykset. Varasin sen syksyllä, odottelin yli puoli vuotta ja sain käsiini keskiviikkona. Torstaina se oli luettu. Mikä näissä kiehtoo? Teksti on helppolukuista ja vauhdilla etenevää ja sopii kärsimättömälle luonteelleni. Kaikki kirjat sijoittuvat Englantiin ja siellä asuneena minua kiehtoo kuvailut kaduista, maisemista sekä asunnoista. Kaikki ovat psykologisia trillereitä, jotka tempaavat mukaansa ja ratkaisu on pakko saada tietää, vaikkakin jokainen kirja on vähän epäuskottava. Juonet menevät vähän ns. liian pitkälle. Mutta nämä teokset rempaisevat irti arjesta tunneiksi ja se on niin parasta. Aivan parasta. Vitsi rakastan tällaisia teoksia, joita ei vaan voi laskea käsistään! Tämän vuoden Jewelliä olen jonottanut nyt kolme kuukautta ja olen jonossa sijalla 82. Odotan innolla! Ja heittäkää ihmeessä kirjasuosituksia kehiin!

Voiko kesää suunnitella?

Olen jotenkin todella orientoitunut siihen, ettei mitään uskalla suunnitella. On karanteeneja, perumisia, lapsi valittaa kurkkukipua, on ohjelman muutoksia ja niin edelleen. Kesä on pelottavan tyhjä (tällä viittaan lähinnä taloudelliseen puoleen, muuten saakin olla tyhjä). Äitini sitten soitti ja vinkkasi, että Scandicilla on kesätarjous, huone Helsingin keskutasta irtoaa 79 eurolla (normihinta Simonkentässä 180 euroa). Että jos tarvitsette sinne Apulannan stadionkeikalle. Ajattelin asiaa. Junamatka Helsinkiin, tuhansia, kymmeniä tuhansia ihmisiä stadionilla muutaman kuukauden kuluttua. Tuntui todella kaukaiselta. Aivan mahdottomalta toteutuakseen. Mutta varasin huoneen, koska tuolloin on meidän hääpäivä, käydään sitten juhlimassa siellä huoneessa tai jotain.

Mutta kesäkerhoihin piti jo varata paikka. Kesäloman paikka pitäisi päättää. Lapsilla on valtavan pitkä 2,5 kk lomaa ja en tiedä yhtään, miten järjestelemme kesän. Pyydänkö, saisivatko mennä viikoksi mummilaan? Mutta onko minulla töitäkään. Äh. Tämä koronan ja yrittäjyyden tauoton epävarmuus saa kyllä välillä korttitalon tutisemaan. Huhtikuun puolivälissä tuntuu niin kovin, kovin kaukaiselta miettiä kesäkuuta, vaikka ymmärrän että päiväkotien yms. täytyy ajoissa henkilökunta järjestellä.


mekko FARM RIO/ korvikset IHAN PIHKASSA/ takki ONLY/ kengät MY WEAR/ aurinkolasit H&M

Arvontavoittaja ja uusin Elivon arvonta

Silverjunglen arvonnassa arpaonni suosi nimimerkkiä Kukka ja olen hänet tavoittanut. Nyt arvonnassa on aivan ihana Elivon paketti, vielä viikonlopun ajan ehtii osallistua tähän arvontaan!

Siinä päällimmäiset mietteet sen lisäksi, että olen taas ikävöinyt ihan hirveästi muun muassa mummoa. Tulipas kamalasti asiaa! Mitä omaan viikkoosi kuului?