Joka ikinen ilta ennen nukkumaanmenoa menen heidän huoneeseensa. Sytytän yövalon varovasti, katson heitä hymyilleen. Nostan pudonneita unileluja, korjaan peittoa, nostan lattialle valahtaneen jalan takaisin sänkyyn. Joskus on pakko silittää hikistä päästä tai pehmeää poskea. Sydämessäni on suuri onni ja joka ilta sitä miettii, ettei ole kauniimpaa tai rakkaampaa. Sammutan valon ja hiippailen omaan sänkyyni odottaen hetkeä, kun taas aamulla halataan.

Lasten kanssa elo on tunteiden vuoristorata. Varsinkin nyt, kun ollaan oltu viikkokausia yhdessä 24/7, käy päivän aikana aikamoisen kirjon tunteita läpi. Niin pohjatonta rakkautta, että luulee repeävänsä. Hermostumista, kun siskosten tappeluun ei tunnu tulevan hetken taukoa. Turhautumista, kun kehut toista ja toinen huutaa miksen mä oo hyvä. Ylpeyttä, kun he osaavat uusia juttuja. Jotain alkukantaista suojeluvaistoa, jos heille sattuu jotain. Surua, jos murehtivat ikäväänsä päiväkotiin ja eskariin. Väsymystä, kun päivään ei tule hetken taukoa, koko ajan pitäisi puuhata ja tehdä ruokaa ja leikkiä.

Niin kuin varmasti kaikille vanhemille, myös minulle (ja meille tietenkin) lapseni ovat kaikki kaikessa. Halusin pistää heidät kaiken edelle ja vietin vuosia kotona, etten missaisi yhtään uutta sanaa tai taitoa. Heidän puolestaan tekisi mitä vaan, mutta eilinen pysäytti ja tilalle tuli kamala pelko: mitä jos ei aina pystykään?

Esikoisellamme todettiin suurentunut imusolmuke jo jokin aika sitten, muistaakseni maaliskuun alussa. Silloin oli päällä miehen YT:t joita jännitettiin ja samalla itkin huolesta, mikä tuo juttukin kaulassaan on. Kun sanoin asian ääneen muutamien itkupäivien jälkeen Instagrammissa, sain valtavan monta viestiä siitä, kuinka monessa perheessä imusolmukkeet suurenevat esimerkiksi flunssan yhteydessä. No niin minullakin. Tuudittaudun siihen, että jostain sellaisesta kyse. Kun patti ei poistunut, saimme lähetteen ultraääneen, jossa eilen kävimme.

Kyse ei ole mistään pahanlaatuisesta, mutta ei myöskään mistään flunssan suurentamasta asiasta. Joku siellä taustalla on nyt vialla. Minulta meni puolet ultraavan lääkärin sanoista ohi, kun kyyneleet alkoivat tulvia valtoimenaan ja päässä pyöri sata ajatusta. Yks kaks tajusin, että isompi lapseni on aina meistä se, joka on ollut oksennustaudeissa, vaikka muut kolme ympärillä pysyvät terveenä. Hän tärisi kuumeessa veljeni häät läpi loppukesästä ja kuume kesti valtavan pitkään ja alkoi taittua jo keuhkokuumeeksi. Hän sairasti myös nyt kevätpuolella pitkään, edelleen meidän muiden pysyessä terveenä. Päässäni alkoi pyöriä montako kertaa hän on ollut kipeänä ja kukaan muu ei, samalla järki hoki, että lapset sairastelevat, ehkä hän on vain herkempi ja sitten pääsin taas ajatukseen, kuinka herkkä, nyt kun tämä pandemiakin päällä.

Lapsen edessä täytyy olla vahva, jotta hän ei hätääntyisi ja tein aikamoisen taistelun tunteideni kanssa, kun ajoimme lääkäristä kotiin. Pieni hentoinen mietiskelevä ääni takapenkillä kysyi ”äiti, onko se vakavaa kun on sellainen imusolmuke?”. Onneksi lapsi ei nähnyt kostuvia silmiäni, vastasin niin vakuuttavasti kuin pystyin ”todennäköisesti ei, mutta täytyy selvittää mistä se johtuu”.

Kun illalla menin taas pimeässä heidän huoneeseensa, kyyneleet tippuivat hiljaisuudessa lattialle. Silitin pientä hikistä päätä ja pinkiksi värjättyä tukkaa jotenkin niin avuttoman oloisena. Omassa sängyssä itkin tyynyyn ja mies silitti puolestaan minua. Tiedättekö ne hetket, kun kaduttaa ihan hirveästi, että miksi olen ikinä hermostunut heille? Miksi olen ikinä ollut yötä poissa heidän luotaan? Eihän niitä ole mitään järkeä jälkikäteen miettiä, mutta sillä hetkellä kun pelkää tosissaan lapsensa puolesta, ajatukset alkavat kiertää ihan järjettömiäkin kehiä.

Tämä kevät on ollut ihan todella monessa mielessä hurjan raskas. Syksylläkin yritystä perustaessa vedin itseni aika piippuun ja ajattelin kevään tuovan tullessaan valoa ja jaksamista. Taloudelliset murheet, jopa maailmanlaajuinen pandemiakin kyllä pienenee kamaluudessaan silloin, kun pelkää lapsensa puolesta. Onko kamalampaa tunnetta?

Minä odottelen lääkärin soittoa ja mielipidettä siitä, millä jatkotutkimuksilla edetään. Yritämme jatkaa arkea ihan normaalisti, kuten tähänkin asti, vaikka rinnan päällä on suuri paino. Kiitän ihan älyttömästi teitä viesteistä, joita eilen tuli. En ehtinyt ja jaksanut niihin vastata mitään järkevää, mutta kuinka lohduttavaa voi olla, kun joku sanoo, että uskon, että kaikki menee hyvin. Niin on ajateltava, vaikka pelko meinaa mustata mielen. Ettei kyse ole mistään pahemmasta.

Koko yön kun nukuin koiranunta, päässäni soi tämä laulunpätkä:

Minä suojelen sinua kaikelta
mitä ikinä keksitkin pelätä
Ei ole sellaista pimeää
jota minun hento käteni ei torjuisi

Jaksamista torstaihin kaikille, ainakin Tampereella sataa jälleen räntää. Muistakaa halata toisianne! <3

Postauksen ihanaakin ihanammat kuvat ovat MR Photo/ Marina Rotkus Photographyn käsialaa. Hullua, että viime viikolla oli hetkellisesti jo niin lämmin!