He, joiden puolesta tekisit mitä vaan, mutta mitä jos et pysty?

Joka ikinen ilta ennen nukkumaanmenoa menen heidän huoneeseensa. Sytytän yövalon varovasti, katson heitä hymyilleen. Nostan pudonneita unileluja, korjaan peittoa, nostan lattialle valahtaneen jalan takaisin sänkyyn. Joskus on pakko silittää hikistä päästä tai pehmeää poskea. Sydämessäni on suuri onni ja joka ilta sitä miettii, ettei ole kauniimpaa tai rakkaampaa. Sammutan valon ja hiippailen omaan sänkyyni odottaen hetkeä, kun taas aamulla halataan.

Lasten kanssa elo on tunteiden vuoristorata. Varsinkin nyt, kun ollaan oltu viikkokausia yhdessä 24/7, käy päivän aikana aikamoisen kirjon tunteita läpi. Niin pohjatonta rakkautta, että luulee repeävänsä. Hermostumista, kun siskosten tappeluun ei tunnu tulevan hetken taukoa. Turhautumista, kun kehut toista ja toinen huutaa miksen mä oo hyvä. Ylpeyttä, kun he osaavat uusia juttuja. Jotain alkukantaista suojeluvaistoa, jos heille sattuu jotain. Surua, jos murehtivat ikäväänsä päiväkotiin ja eskariin. Väsymystä, kun päivään ei tule hetken taukoa, koko ajan pitäisi puuhata ja tehdä ruokaa ja leikkiä.

Niin kuin varmasti kaikille vanhemille, myös minulle (ja meille tietenkin) lapseni ovat kaikki kaikessa. Halusin pistää heidät kaiken edelle ja vietin vuosia kotona, etten missaisi yhtään uutta sanaa tai taitoa. Heidän puolestaan tekisi mitä vaan, mutta eilinen pysäytti ja tilalle tuli kamala pelko: mitä jos ei aina pystykään?

Esikoisellamme todettiin suurentunut imusolmuke jo jokin aika sitten, muistaakseni maaliskuun alussa. Silloin oli päällä miehen YT:t joita jännitettiin ja samalla itkin huolesta, mikä tuo juttukin kaulassaan on. Kun sanoin asian ääneen muutamien itkupäivien jälkeen Instagrammissa, sain valtavan monta viestiä siitä, kuinka monessa perheessä imusolmukkeet suurenevat esimerkiksi flunssan yhteydessä. No niin minullakin. Tuudittaudun siihen, että jostain sellaisesta kyse. Kun patti ei poistunut, saimme lähetteen ultraääneen, jossa eilen kävimme.

Kyse ei ole mistään pahanlaatuisesta, mutta ei myöskään mistään flunssan suurentamasta asiasta. Joku siellä taustalla on nyt vialla. Minulta meni puolet ultraavan lääkärin sanoista ohi, kun kyyneleet alkoivat tulvia valtoimenaan ja päässä pyöri sata ajatusta. Yks kaks tajusin, että isompi lapseni on aina meistä se, joka on ollut oksennustaudeissa, vaikka muut kolme ympärillä pysyvät terveenä. Hän tärisi kuumeessa veljeni häät läpi loppukesästä ja kuume kesti valtavan pitkään ja alkoi taittua jo keuhkokuumeeksi. Hän sairasti myös nyt kevätpuolella pitkään, edelleen meidän muiden pysyessä terveenä. Päässäni alkoi pyöriä montako kertaa hän on ollut kipeänä ja kukaan muu ei, samalla järki hoki, että lapset sairastelevat, ehkä hän on vain herkempi ja sitten pääsin taas ajatukseen, kuinka herkkä, nyt kun tämä pandemiakin päällä.

Lapsen edessä täytyy olla vahva, jotta hän ei hätääntyisi ja tein aikamoisen taistelun tunteideni kanssa, kun ajoimme lääkäristä kotiin. Pieni hentoinen mietiskelevä ääni takapenkillä kysyi ”äiti, onko se vakavaa kun on sellainen imusolmuke?”. Onneksi lapsi ei nähnyt kostuvia silmiäni, vastasin niin vakuuttavasti kuin pystyin ”todennäköisesti ei, mutta täytyy selvittää mistä se johtuu”.

Kun illalla menin taas pimeässä heidän huoneeseensa, kyyneleet tippuivat hiljaisuudessa lattialle. Silitin pientä hikistä päätä ja pinkiksi värjättyä tukkaa jotenkin niin avuttoman oloisena. Omassa sängyssä itkin tyynyyn ja mies silitti puolestaan minua. Tiedättekö ne hetket, kun kaduttaa ihan hirveästi, että miksi olen ikinä hermostunut heille? Miksi olen ikinä ollut yötä poissa heidän luotaan? Eihän niitä ole mitään järkeä jälkikäteen miettiä, mutta sillä hetkellä kun pelkää tosissaan lapsensa puolesta, ajatukset alkavat kiertää ihan järjettömiäkin kehiä.

Tämä kevät on ollut ihan todella monessa mielessä hurjan raskas. Syksylläkin yritystä perustaessa vedin itseni aika piippuun ja ajattelin kevään tuovan tullessaan valoa ja jaksamista. Taloudelliset murheet, jopa maailmanlaajuinen pandemiakin kyllä pienenee kamaluudessaan silloin, kun pelkää lapsensa puolesta. Onko kamalampaa tunnetta?

Minä odottelen lääkärin soittoa ja mielipidettä siitä, millä jatkotutkimuksilla edetään. Yritämme jatkaa arkea ihan normaalisti, kuten tähänkin asti, vaikka rinnan päällä on suuri paino. Kiitän ihan älyttömästi teitä viesteistä, joita eilen tuli. En ehtinyt ja jaksanut niihin vastata mitään järkevää, mutta kuinka lohduttavaa voi olla, kun joku sanoo, että uskon, että kaikki menee hyvin. Niin on ajateltava, vaikka pelko meinaa mustata mielen. Ettei kyse ole mistään pahemmasta.

Koko yön kun nukuin koiranunta, päässäni soi tämä laulunpätkä:

Minä suojelen sinua kaikelta
mitä ikinä keksitkin pelätä
Ei ole sellaista pimeää
jota minun hento käteni ei torjuisi

Jaksamista torstaihin kaikille, ainakin Tampereella sataa jälleen räntää. Muistakaa halata toisianne! <3

Postauksen ihanaakin ihanammat kuvat ovat MR Photo/ Marina Rotkus Photographyn käsialaa. Hullua, että viime viikolla oli hetkellisesti jo niin lämmin!

Syntymäpäivä joka jää historiaan.

Voi mitä aikoja elimmekään neljä vuotta sitten. Raskas odotus oli päättymässä ja viikolta 32 asti maailmaan pyrkinyt lapsi oli luvattu käynnistää perjantaiaamuna. Ruuhkaa kuitenkin oli ja emme päässeet aamusta sairaalaan. Puolilta päivin tuli lupa tulla, saliin mahtuu. Lähdimme kohti sairaalaa. Kahdelta minulla oli vauva sylissä. Tiesin hänen tullessa ensi kertaa syliini, että tahtonaisia. Mikä voima olikaan hänen puristuksessaan. Mikä tahto meillä onkin jytissyt! <3

Hänen nelivuotispäivänsä jää historiaan. Päivänä kun koulut sulkivat ja olemme kaikki ihan uuden edessä. Pienen alahuuli väpätti synttäreiden siirtämisestä, mutta mikä hymy levisi kasvoille, kun äidin puhelimeen tuli ääniviesti parhaalta ystävältä. Hän lauloi onnittelut ja sanoi, että älä murehdi synttäreiden siirtämistä, juhlitaan isosti myöhemmin. Se ilme mikä kasvoille levisi meni jotenkin tunteisiin, aloin itkeä. Kiitos muistamisesta! <3

Neljä vuotta tuplaäitinä. Elämäni onnellisinta aikaa. Kuopus on persoonana ihan mielettömän mainio, tekstiä ja ajatuksia riittää. Samalla niin ihanan pieni vielä, kun käpertyy syliin tai kainaloon.

Kysyin, miltä syntymäpäiväsi tuntuu. Hyvältä, hän vastasi. Isosisko askarteli illalla upean kortin ja teki aamulla prinsessalinnan. Olin pakannut Kuusamoon tyllimekon joka piti laittaa päälle. Vastapäisestä leipomosta hain eilen kakkua. Kaikki on hänen elämässään niin kuin kuuluikin, eikä pieni osaa murehtia menetettyjä asioita.

Voi rakas prinsessani. Kun hän tietäisi, miten suuri merkitys juuri tällä hetkellä on siitä ilosta, joka lapsesta kuplii. Siitä kun hän nauraa naama väkkyrällä hangen päällä. Hän laski eilen, viimeisenä päivänään 3 veenä yksin ison Rukan rinteen alas. Äiti oli yhtä aikaa äärettömän ylpeä (ja vähän kauhuissaan). Mitä lämmöntunnetta saan tuntea joka aamu, kun hän herää tummat kulmat kurtussa ja töpöttää kainaloon huokaisten ”äiti on ihana”. Niin olet sinäkin. Ihan täydellinen tyyppi. Kiitos kun tulit elämäämme.

Hyvää keskiviikkoa kaikille ja tsemppiä kotikouluihin yms. tilanteisiin! <3 

*kuvat MR Photo/Marina Rotkus photography

Pääsiäisen erityinen merkitys

Siitä asti, kun esikoisemme syntyi pääsiäisen alla kolme vuotta sitten ja tutustuimme toisiimme Kindereitä syöden, pääsiäinen on tuntunut jotenkin erityiseltä. Tänä vuonna se osuu ihan täsmälleen samaan kohtaan maaliskuun loppuun ja meillä on taas viikon ikäinen vauva pääsiäisenä, voiko näin käydäkään! Tiedän, että pääsiäisen alkuperäinen merkitys on ihan muualla, mutta kahden ”pääsiäislapsen” myötä olen alkanut suhtautua siihen täysin eri tavoin. Ensimmäistä kertaa tänä pääsiäisenä meillä on pääsiäiskoristeina lapsemme itse tekemiä juttuja – mahtavan erityislaatuista sekin!

Olemmekin viettäneet pääsiäistä samoissa merkeissä kuin kolme vuotta sitten. Tutustuen toisiimme, syöden herkkuja ja vieraitakin on käynyt ja lisää on odotettavissa. Olen täyttänyt vauvakirjaa ja olemme kuvanneet pikkuneitiä ristiäiskutsuja varten – nekin on nyt tilattu. On käyty ensimmäistä kertaa kylvyssä, halattu ja pussailtu ja otettu aikamoinen läjä jo kuvia pikkuprinsessasta.

Huomenta toukka. <3

Kolmen vuoden takaiseen selkeä ero on siinä, etten enää jännitä lapsen kanssa lähtemistä mihinkään. Olemme käyneet niin ravintolassa syömässä kuin pienellä pääsiäisretkellä hänen ensimmäisenä viikkonaan. Imetys ei tunnu niin hassulta reissussa ja vaipan voi vaihtaa sylissä, en todellakaan olisi sitä osannut tehdä viikon vanhan esikoisen kanssa. 

Olen nauttinut pääsiäisen ajasta ja koko viikosta valtavasti, tietysti se että mies on vielä kotona vaikuttaa myös fiilikseen. Eilinen pääsiäisretkemme oli kiva, siitä lisää myöhemmin. Tuntui jotenkin niin oikealta, että prinsessoja oli autossa kaksi. Perheeni on nyt koossa. 

Pääsiäisen aloitimme hommaamalla tuplarattaat eli todelliset hyökkäysvaunut, nyt kun on luvattu lämmintä ja lapsellakin ikää yli viikko, saamme alkaa testaamaan niitä muuallakin kuin olohuoneessa. :D

Meille on saapunut postitse muistamisia, ilahduin valtavasti mm. Curious-Nooran lähettämästä paketista kuin muistakin korteista ja onnitteluista. Pitkäperjantaina naapuri toi meille vielä lämpöisen leivän, joka sai minut ihan kyyneliin. Leipä syötiin hetkessä ja naapuriin lähetettiin lämpimät kiitokset. Illalla kun kuuntelin ristiäiskutsuihin kirjoittamaani biisiä itkeä vollotin meikit poskille – aika juoksee niin äkkiä, hän täytti jo viikon, esikoiseni tuntuu hurjan isolta tytöltä, voitaisiinko me nyt vaan elää näitä aikoja uudelleen ja uudelleen? Onni on todellakin tässä ja nyt.

Vieraille tehtiin täälläkin tuota someherkku-Mariannejuustokakkua, joka hyppi vastaan sekä facebookissa että Instassa. Helppo ja hyvä ohje, omaani laitoin päälle Oreo-keksejä Mariannen sijaan. Kannattaa testata!

Helppo resepti, lapsikin osaa. ;)

Pääsiäisellä tulee jatkossakin olemaan erityinen merkitys elämässäni. Mietin varmasti vielä vanhana mummonakin suklaamunia syödessäni, kuinka sain pääsiäisenä tutustua molempiin tyttäriini. Yritän tallentaa niin kovalevylleni kuin kameraan näitä ainutlaatuisia, kerran elämässä-hetkiä. Ristiäispäiväkin on painatettu kutsuihin ja tiedättekö milloin niitä vietetään – kyllä, samana viikonloppuna kuin esikoisella. Elämäni murmelina jatkuu. ;)

Täällä siis mennään vieläkin ”hieman” hattarassa, kuten ehkä tekstistä huomaatte. Kuinka oma pääsiäisesi on sujunut, onko siellä syntynyt somehittikakkua?