Tasan kaksi vuotta pysäyttävästä päivästä.

Minä ajattelin kuulkaa, että tulen aivan täynnä tarmoa kotiin lomalta. Kyllä itse asiassa jollain tapaa olinkin ihan täynnä energiaa ja hyvää mieltä, mutta maanantaina huomasin, että kolme rinnepäivää, kuusi hiihtopäivää, kuusi uintipäivää, pulkkamäet, jumpat ja safarit painoivat kropassa. Purin vielä vauhdilla kaikki laukut ja pesin pyykit, tiistaina urakoin viikon sähköpostit pois ja osallistuin skype-keskusteluun ja samalla yritin napata taas kiinni siitä ajatuksesta, että olen arkisin yksin. Se vaatii vähän totuttelua.

On siis ollut hullu hoppu ja pari päivää ihan jäätävä väsymys, unettomuuskin hiipii aina mukaan kuvioon, kun tunnen, että vuorokaudesta loppuu tunnit. Kyllä siitä toisesta aikuisesta on ihan järjetön apu arjessa, sen huomaa kun jää yksin. Lomalla kuviosta tippuu vielä pyykinpesut ja siivoilut, eli kaikki aika käytetään ulkoiluun, touhuun ja yhdessäoloon. Olen ehkä maailmankaikkeuden huonoin lomalta palaaja, mieli laahaa vielä muualla ensimmäisen viikon ja haikeus on kova!

desigual+neuletakki+vuokatti desigual+knitweardesigual+knitwear+secondhand

Mutta. Sitten kolikon toinen kääntöpuoli. Minä rakastan touhuta ja puuhata lasten kanssa. Ja olen onnellinen kun jaksan ja pystyn. Tämä päivämäärä on nimittäin piirtynyt lähtemättömästi mieleeni kahden vuoden takaisten tapahtumien vuoksi. Niille, jotka eivät muista tai eivät olleet tuolloin vielä matkassa, kerron tiivistelmän.

Menin sairaalaan näytille verenvuodon takia raskausviikolla 33. En ollut enää hirveän huolissani, sillä tuo vaiva oli ollut mukana lähes koko odotuksen. Viikonloppuna olimme käyneet Disney on Ice-showssa ja matka oli ollut tuskainen, autossa istuminen teki sen, että maha oli kivikova koko ajan. No, sen jälkeen olo helpotti ja unohdin asian.

Tuolla sairaalakäynnillä lääkäri totesi tylysti, että tämä vauva on syntymässä, ei saa syntyä. Sinä menet suoraan osastolle ja saamaan kortisonipiikkejä, etkä saa liikkua. Järkytyin ihan hirveästi, itkin valtoimenaan paniikissa ja mies, joka odotti työpäivän kesken lounastunnilla sairaalan kahviossa esikoisen kanssa, viestitteli, että mikä tilanne. En muista tuosta hetkestä mitään. Seisoin käytävässä joku lappu kädessä, minua saatettiin osastolle, ehkä soitin (?) miehelle hysteerisen puhelun ja kerroin tilanteen. En edes muista, miten ratkaisimme sen päivän, sillä esikoinen oli kotihoidossa ja miehen oli tarkoitus palata töihin. Päässäni risteili kaiken maailman kauhukuvat ja sairaalassa olo oli hirveää.

Siitä alkoi päivä kerrallaan eläminen, täysi makaaminen, päivä kerrallaan sen keksiminen, kuka hoitaa esikoista. En pystynyt nukkumaan sairaalassa, minuun pistettiin jos jonkinmoista ainetta, kortisoni aiheutti ihan hirveät sivuoireet ja vähän väliä joku tuli ottamaan supistuskäyrää ja hoki ”oi voi voi, nämä ovat ihan synnytyssupistuksia, ei saisi olla”. Itkin silmät päästäni kuuden opiskelijan keskellä, joiden tutkimuskohde olin ja kuuntelin, kun lääkäri selitti, että tämä vauva voi syntyä milloin vain. Opiskelijat katselivat muualle ja vaikuttivat vaivaantuneilta, minä tunsin itseni esineeksi. Teki mieli kirkua.

Kun eräänä yönä itkin ääneen käytävässä, tuli toinen äiti luokseni ja kertoi olleensa jo viikkoja osastolla ja ymmärsi kuinka hirveää siellä olo on. Hän oli päässyt viikolle 32 ja toivoimme yhdessä viikkoja lisää. Kun tapasin hänet seuraavana päivänä, hän voipuneena ilmoitti, että vauva oli pitänyt leikata vain tunti keskustelumme jälkeen ulos. Toivoin parasta hänelle ja vauvalle. Yhdessä huoneessa oli äiti, jonka vauva syntyi viikolla 24. Tuo osasto oli jotenkin niin täynnä toivoa, epätoivoa, surua ja äitejä, jotka kulkivat surullisena käytävällä, että ajattelin kahdeksassa päivässä tulevani hulluksi.

desigual+pieces+vuokatti desigual+vuokatti
farkut LINDEX/ toppi NEO NOIR/ neuletakki DESIGUAL (second hand)/ kengät MUSTANG/ pipo PIECES

No, te tiedätte miten meidän tarinassa kävi. Päivä kerrallaan nitkutimme, oloni oli aivan hirveä ja tuntui monta viikkoa siltä, että hän syntyisi. Lopulta homma käynnistettiin viikolla 39 ja neiti lensi hetkessä pihalle. Itkin helpotusta, onnea ja kaikkea mahdollista.

Siksipä kiireen keskellä yritän muistaa aina raivata tilaa syliajalle, halauksille ja yhdessäololle. Sitä viime viikkomme oli täynnä. Tämä päivämäärä kaksi vuotta sitten pysäytti oman touhuamiseni niin rajusti ja pisti arvoja uuteen järjestykseen, etten sitä unohda. Olkoon kiire, se on ihanaa että saamme touhuta ja saamme touhuta yhdessä. Ja aina välillä pysähdytään. Yhtään aamuakaan en suostu ilman aamuhalia aloittamaan.

Halaan siis kuopusta tänään erikoisen lujaa. Niin kuin tuota toistakin. Hitsi että pienellä pitää olla kiire oppia kaikki aikaisin, mahassakaan ei meinannut malttaa.

Toivon oikein onnellista ja halauksia täynnä olevaa torstaita sinulle! Nämä lumikuvat muistuttavat ihanasta lomaviikosta yhdessä ja asu on sitä, mitä oli koko viikon – tukkaa en laittanut kertaakaan, pipo oli päässä jatkuvasti ja yleensä farkkujenkin tilalla toppahousut. Pyllyssä aina vähän lunta!

Mitä mielipiteitä asusta? Ovatko omat odotuksesi sujuneet hyvin? Oletko joutunut pelkäämään? 

P.S. KIITOS ihanista kommenteistanne blogisynttäripostaukseen! Arpaonni suosi tällä kertaa KIRSIÄ, voittajalle laitettu sähköpostia!

Kuuden vuoden elokuiset

Te varmaan moni tiedättekin tämän, mutta minä olen vähän liian ankara itseäni kohtaan. Viimeisin ahdistuksen aiheeni on ollut blogini, olen ollut sen suhteen vähän jumissa. Tuntuu, että niin monet aihealueet on jo koluttu, eikä minulla ole ammennettavaa kotiäitiydestä, jos en ala kirjoittaa pottailuista ja uhmaraivareista (älkää pelätkö, en ala).

Tällaisina jumihetkinä keskityn elämään blogin ulkopuolella, luen kirjaa, yritän unohtaa hetkeksi somen. En plärää Instaa, sillä muiden upeat jutut ja kuvat lyövät painetta niskaan. Juoksulenkillä sanoin miehelle, etten tiedä miten ponnistan tästä eteenpäin, tuntuu etten kehity yhtään esimerkiksi kuvaamisessa. Pitäisikö postata harvemmin ja lähteä valokuvauskurssille? Mies otti tästä vähän itseensä, hänhän niiden asukuvien takana on. Vaikka ihan rehellisesti puhuin tuote- ja matkakuvista.

Olen siis todella paljon pyöritellyt ajatuksia blogista suuntaan ja toiseen tässä viime päivinä ja eräänä päivänä muistin, että tarkoitukseni oli tehdä jossain vaiheessa heinäkuuta postaus, jossa olisi heinäkuinen asu jokaiselta blogivuodelta. Unohtui tässä vilskeessä, joten näillä pitkillä saatesanoilla pääsemme postaukseen, jossa on jokaisen kuuden blogivuoden elokuinen asu. On niissä jotain tapahtunut ja ainakin kunnianhimo esimerkiksi asukuvien taustojen kanssa on kasvanut kovasti. Pahoitteluni, ettei kaikissa vanhoissa kuvissa riittänyt oikein koko!

2012
2012. Ensimmäinen blogivuosi, peiliselfiet ja hirvittävä määrä värejä. Tuo aika kaksin edellisessä kodissa tuntuu todella kaukaiselta. Olin tässä kuvassa raskaana noin viikolla 8 ja tuntui, että se näkyy jo kilometrin päähän. Kyseinen mekko on muuten nähty viimeksi blogissa tämän vuoden helmikuussa!

2013
2013. Siis miksi tuo käsi on tuolla seinällä? Ja lausekin kesken! Edelleen ihan hirveä määrä värejä, nyt ei menisi tällainen yhdistelmä läpi. Oli hääpäivämme ja olimme Robbie Williamsin keikalla Tallinnassa (hassua, olimme nytkin Robbieta katsomassa Tampereella elokuussa). Mukana oli vauva, jota isovanhemmat hoitivat keikan ajan.

2014
2014. Muistan, että tämän kuvan aikoihin tuntui että on pakko saada jotain omaa nyt elämään. Hain siis Helsinki Design Schoolin ja muutamaa viikkoa myöhemmin aloitin muotitoimittajaopinnot. Siis selkeästi elokuu on minulle joku ”tuskailun” kuukausi, jolloin täytyy kehittää jotain uutta! Otin kuvat itselaukaisevalla ja mahduin juuri ja juuri kuvaan kokonaan.

2015
2015. Mies oli jo pysyvästi kameran takana, mikä oli minulle suuri helpotus ja apu tähän touhuun. Rakastin (ja edelleen tykkään aika monista) Desigualin vaatteita. Muistan hyvin elävästi vielä tämän päivän, olin raskaana taas noin viikolla 7-8 ja olimme tapahtumassa Hämeenkadulla, missä harrastin sinnikästä nielemistä. Olo oli huono ja väsy aivan hirveä, näihin kuviiin piti ihan vääntää hymy.

2016
2016. Kroppa alkoi olla oma mahakuvien jälkeen, vaikka imetyksen takia piti kikkailla eikä mekkoja juuri ollut käytössä. Fiilis asukuvissa oli todella hyvä, kun sai laittaa ”omia” vaatteita päälle. Into blogin suhteen oli valtava: olin juuri saanut tietää pääseväni Bellablogeihin, minua oli pyydetty malliksi muotinäytökseen blogin kautta, oli monta yhteistyötä vireillä… Tuntui, että työni palkittiin viiden vuoden jälkeen ja innosta puhkuen väänsin blogia!

2017
2017. Tässä kohtaa sanon, että iso käsi miehelle. Hän on kehittynyt kuvaajana valtavasti ja jaksaa tätä kuvaustouhua yllättävän hyvin. Oma tyylini on kehittynyt yksinkertaisempaan ja koska lasten myötä vaatekokoni pieneni, on myös tämä kuvassa oleva mekko lähdössä myyntiin kaiken muun ohella (stay tuned, syyskuussa räjähtää myyntiin!). Kuvissa on haastavinta nykyään keksiä joku asu, jota ette ole nähneet. Jos molemmat muksut ovat mukana ja hereillä, emme enää edes yritä. Tässä kuvassa nukkuivat auton takapenkillä ja kuvaus onnistui. Ihana niin, sillä pala sydämestä jäi noille pelloille ja auringonlaskuihin.

Tällä tavalla kun kuvat laittaa pötköön tajuaa, kuinka ison elämänkaaren blogi on jo elänyt mukana. Harrastuksesta on tullut elämäntapa ja intoni kehittää sitä on kasvanut koko ajan.

Luulen, että paluu arkeen vie hetkensä ja kun tästä pääsen vauhtiin taas, inspiraatiokin iskee. Syyskuu on yleensä ollut minulle se inspiroivin kuukausi, valo on vielä upea, ilma ei liian kylmä, harrastuksista saa virtaa ja kesää ei enää niin haikaile. Eli ehkä tämä blogijumi liittyy siihen, että mieli on vielä kesän reissuilla ja lapset kasvaneet liian nopeasti. Ihan liian nopeasti. <3

Onko ruudun takana ketään, joka muistaa nähneensä nämä kaikki silloin kun ne on postattu? Tai blogijumista kärsineitä? Aurinkoista viikonloppua kaikille!

Miksi mennä maha paljaana kuvaajalle?

Veikkaan, että raskausajan kuvat ovat vähän mielipiteitä jakavia kuvauksia. Toiset haluavat niihin ehdottomasti, toiset eivät missään nimessä. On maha paljaana kuvia, alusasukuvia ja olen nähnyt myös juhlapuku päällä otettuja odotuskuvia. Minä halusin ensimmäisessä raskaudessa ehdottomasti ikuistaa mahani myös ammattilaisella ja menimme Reija Vilmin kameran eteen ensi kertaa. Sen jälkeen Reija on ottanut meistä ja lapsesta 2 viikon vauvakuvat, 6 kk:n kuvat, 1v kuvat, 2v kuvat, 3v kuvat ja toiset odotuskuvat, myös parit joulukorttikuvat ovat hänen käsialaansa. Pari ensimmäisen odotuksen kuvaa on täällä.

Kun ensi kerran astelin ison mahan kanssa kameran eteen se ahdisti. Olin mekko päällä, en todellakaan maha paljaana ja hieman vaivantuneina aloimme poseeraamaan. Mutä pidemmälle kuvaus eteni, sitä enemmän rentouduimme ja mekko vaihtui paljaaseen mahaan. Montako mekkokuvaa lopulta teetettiin? Ei yhtään. Vaan ne maha paljaana-kuvat päätyivät kehyksiin.

Miksi sitten mennä uudelleen odotuskuviin, sillä olemme aika samanlaisia kuin kolme vuotta sitten? Näihin kuviin antoi ihan uuden potkun isosisko ja olen todella iloinen, että menimme ja saimme ikuistettua hänen virnistelyt myös. Aika harvoin sitä on kameran edessä koko perheenä, joku puuttuu aina. Kuvausaika oli varattu sille viikolle kun makasin sairaalassa tipassa, mutta kävimme kuvissa heti seuraavalla viikolla, eli raskausviikolla 35. Sairaalaviikon väsymys vähän paistaa minusta, mutten uskaltanut odotella pidempään, kun maha oli aikeissa hävitä hetkenä minä hyvänsä (muttei onneksi hävinnytkään <3).

Suurin ongelma alkaa olla mihin näitä kuvia laitan, kun tykkään että niitä olisi esillä. :D Tykkään muutenkin käydä kodeissa, missä on valokuvia esillä, mutta tämäkin asia taitaa jakaa mielipiteet.

Minä kiitän jälleen Reijaa ihanasta muistosta ja suosittelen lämpimästi marssimaan kameran eteen maha paljaana – näihin on kiva palata jälkikäteen ja vaikka silloin, kun tyttömme ovat jo isoja. <3 Tutulle kuvaajalle on helppo esittää toiveita ja hänen kameran edessä olo ei ahdista! Raskausaika on lopulta niin kovin lyhyt aika elämästä, että itsestäni ainakin on ihanaa, kun se on ”virallisestikin” ikuistettu koko perheen voimin.

Mitä itse ajattelet odotusajan kuvista? Tai kodin sisustamisesta omilla ja lapsen kuvilla?