Lauantaina juoksukansa oli vauhdissa Jyväskylässä, kun Finlandia Marathon juostiin perjantain ja lauantain aikana. Minä mietin mielessäni, miksi sitä pitää aina työntää itsensä epämukavuusalueelle ja ilmoittautumaan juoksukisaan. Kai se on se itsensä voittaminen ja fiilis. Se, kun pääsee maaliin ja saa ripustaa uuden mitalin mitalinaulakkoon. Kyllä niissä kisoissa joku motivoi. Juoksin ensimmäisen puolimaraton-kisani 35-vuotiaana ja nyt nelikymppisenä olin starttiviivalla 11. kerran. Sanoin, että nyt riittää kisaaminen, mutta mies muistutti, että olemme jo ilmoittautuneet toukokuulle kisaan. No josko se vielä mennään? Koskaan ei ole ollut niin hyvä fiilis kuin lauantain juoksussa, joten sen puolesta jäi älyttömän hyvä mieli!

Finlandia Marathon

Finlandia marathon juostaan Jyväskylän tuttuakin tutuimmissa maisemissa Jyväsjärven ympärillä. Täysmatkan menijät juoksevat neljä kertaa järven ympäri, puolikkaan menijät kahdesti. Ilmahan oli täydellinen lauantai-iltapäivänä, vettä satoi kaatamalla päivän ja vielä lähdön lähestyessä satoivat viimeiset pisarat. Sade loppui lähdön hetkellä ja ilma oli ihanan hapekasta ja sateen raikastamaa. Isto Hiltunen perinteisesti lauloi ja juonsi tapahtumaa ja porukka kerääntyy kohti lähtöä. Viimeisenä vielä Finlandia-hymni ennen lähtöä ja sitten mennään!

Minä lähdin ihan nollaodotuksilla juoksuun. Kisapäivälle osui kuun pahin päivä (naiset ymmärtävät ainakin, mitä kuukautiskrampit + pitkä juoksu ovat yhdessä), joka pakotti ottamaan lääkkeitä ennen starttia. Ajattelin, että jos maaliin selviän niin hyvä. Aika sitten fiiliksen mukaan.

Ensimmäisten kahden kilometrin jälkeen sain heittää läpyjä niin veljeni taaperolle kuin omille tytöilleni. Fiilis oli todella hyvä. Kolmen kilometrin kohdalla Finlandissa alkaa olla todella hyvin tilaa juosta, eikä tarvitse koko ajan etsiä juoksureittiä uusiksi. Mennä painelin fiiliksen mukaan, lauleskelin mennessäni ja ohitin ensimmäiset juomapaikat. Ajattelin, että jos haluan ennätykseni, on painettava noin 5,40 min/km vauhtia, mutta katselin kelloa hyvin vähän.

Puolivälissä ohitin maalipaikan ja olo oli edelleen kevyt, mutta tiesin, että taistelu on vasta edessä. 12 km:n kohdalla näin taas veljeni perheen ja oman perheeni. Mietin, että edelleen hymyilyttää ja askel kevyt, ihanaa.

Suurin ”en jaksa enää”-hetki tuli 17 km:n kohdalla. Yhtäkkiä jalat alkavat painaa ja neljä kilometriä tuntui todella pitkältä matkalta. Minulla oli vauhtikarkkeja mukana ja otin siinä kohdassa ensimmäisen ja viimeisen karkin – en huomannut mitään vaikutusta kyllä, mutta ehkä sokeri jotain buustaa. Toisaalta siinä kohdassa maali jo suorastaan näkyy järven yli. Tein pääni sisällä taistelua – jaksat kyllä, se on nyt mielestä kiinni. En katsellut kelloa, juoksin vain sitä vauhtia mitä kykenin. Ohittuani 20 km:n kyltin katselin, että pieni kiristys ja ennätys on siinä. Mutta kun ei kiihtynyt, ei kiihtynyt. Maalin tulin tasan kahdessa tunnissa, 56 sekuntia ennätyksestäni jääden. Oman Garminini mukaan vauhtini oli 5,41min/km, virallisen mittauksen mukaan 5,45min/km. Aika ero, mutta eipä tämä nyt haitannut.

Se oli nimittäin täysin yli odotusten suoritus. Vielä aamulla olin ajatellut, etten kykene juoksemaan ollenkaan. Mutta koska olen suht periksiantamaton, päätin, että yritän. Ja sitten kurvasin lähes ennätysajassa maaliin. Oli todella todella hyvä fiilis. Ja ensi kertaa ikinä lähes koko matkankin aivan todella iloinen mieli ja hoilottelin ääneen monet biisit.

Puolimaratonille valmistautuminen

Aina minulle sanotaan, että jos vaihtelisin treenejäni enemmän, saisin paremman tuloksen. Jos tekisin vetoja ja ja ja… Viikonloppuna mietin, etten ole yhtään ohjelmien noudattaja, en yhtään rutiini-ihminen vaan täysin fiilisliikkuja. Jos sillä pääsee pariin tuntiin puolikkaan niin hyvä. Ei minulla ole motivaatiota noudattaa ohjelmia tai yrittää kiristää paria minuuttia pois. Siihen vaikuttavat niin monet asiat. Elämän kuormittavuus, miten lepo ja tankkaus onnistuu, onko terveenä ja niin edespäin.

Minä juoksin syyskuun alussa 73 km reilun viikon sisään ja erityisesti panostin viimeiset viikot raudan syömiseen. Join paljon, join urheilujuomaa, otin rautaa vatsakivusta huolimatta. Olin aika väsynyt kaikesta muusta, mutta sain viimeiset yöt nukuttua suht hyvin ennen kisaa.

Minulle jäi todella voittajafiilis, yllätin itsenikin. Maaliin tulin hymyssä suin hyvissä fiiliksissä. Jyväskylässä juokseminen on kyllä parasta! Olen sitä mieltä, että teki sitä mitä tahansa, on pääasia, että tekee asiaa itselleen, ei vertaile ja saa siitä hyvän fiiliksen. Pääasia, että liikkuu, liikkui sitten juosten, uiden, pyörällä, kävellen, miten vain. Hyvän fiiliksen mukaan!

Kyllä itsensä voittaminen ja se, ettei anna periksi on ihanaa. Nyt olisi jo hinku juoksulenkille, mutta vähän ankkamainen askel vielä. Ehkä verryttelen tänään kävelylenkin muodossa!

Jyväskylään olisi ollut niin kivaa jäädä pidemmäksikin aikaa, mutta onneksi ehdimme nähdä mummoa ja anoppia ja minun lapsuudenperhettäni kisan lomassa.

Onko muita Finlandissa olleita ruudun takana? Ja olihan viikonloppuna monia muitakin juoksukisoja! Iloista alkanutta viikkoa! Ja kiitos palautteista somessa, minulle merkitsee todella paljon aina kun joku kertoo, että olen innostanut hänet liikkumaan. Jee!