Sitä usein sanotaan, ettei näe metsää puilta. Ja se on kyllä niin totta. Tämä koronakriisi ei ole kestänyt Suomessa kovinkaan kauaa vielä, mutta minulla ovat silmät avautuneet monenkin asian suhteen ja paljon. Olen maannut sohvalla 7-vuotias lapseni sylissäni ja hänen tukkaansa haistellessaan miettinyt, että vaikka tämä pysäytys oli nyt rajumpi ja maailmankaikkeuden kannalta vakavampi kuin mitä olisin toivonut, ehkä tarvitsin tällaista.
Minusta meillä on ollut kiva arki. Lapset ovat tykänneet eskarista ja päiväkodista, kavereita on piisannut. Minä olen tehnyt omia hommiani kuuden kotiäitivuoden jälkeen ja ollut aika useinkin toisessa kaupungissa. Mies on painanut töitä ja napannut aikaa omille urheiluilleen kuudelta aamulta tai yhdeksältä illalla. Aina pannut perheen ykköseksi. Kyllähän siinä arjen pyörityksessä usein kaipaa sitä perheen yhteistä aikaa. Että sitten ollaan nelistään ja puuhataan. Usein lähdetään pois kotoa, ettei loma olisi yhtä kuin työleiri ikkunanpesuineen yms.
Mutta koska olen itse aikamoinen suorittajaluonne ja hyvin malttamaton makoiluun, ei niillä lomillakaan ns. aikaa ole. Sitten mennään ja koetaan. Liian harvassa ovat päivät, että vain ollaan. Ja että olemme siinä kaikki neljä, ettei aina yksi puutu.
Näin lyhyessä ajassa arjessa on tapahtunut valtava muutos. Kelloa ei juuri tarvitse katsoa. Ulos mennään joka tapauksessa, ollaan siellä tuntikausia, ruoat hoidetaan ja eskaritehtävät tehdään. Mutta mikään asia ei tapahdu minuutilleen. Kaikki se hoputus ja kellon tuijottelu on poissa. Se on ihan uskomaton fiilis. Että mitäs tämän päivän tavoitteissa? Ai niin, pari ulkoilua. Omat hommat, pyykinpesu, ruoat. Selvä. Keitän toisen pannullisen teetä.
Toinen asia minkä olen huomannut todella selkeästi, on se miten vähälle esikoinen on jäänyt. Koska kuopus on ollut alusta asti neljän ikävuotensa ajan hyvin vahva ja vaativa persoona ja toinen helpommin periksi antava, tietenkin isompi ja osaavampi ja mennyt enemmän kavereiden kanssa, hän on jäänyt vähän vähemmälle huomiolle koko ajan. Nyt hän on käpertynyt syleihimme, jakanut kanssamme valtavan määrän ajatuksiaan rauhassa ja hymyillyt kouluportti loistaen. Nielin vimmatusti kyyneliä lauantai-iltana, kun peiton alta kurkkasi naama saunasta helottaen pieni hampaaton hymy ja lausahti:
”Olen maailman onnellisin. Minulla on kaikki mitä minä tarvitsen, on ihana perhe, on ystäviä ja kotona voi tehdä kaikkea kivaa. Saa olla pihalla ja saa katsoa leffoja. Minulla on ihana pikkusisko ja ihana prinsessahuone. Minulla on maailman paras elämä”.
Että siinäpähän ajatus kaiken kauheuden keskelle. Hänestä tuli onnellinen sen myötä, kun olemme selkeästi ihan todella paljon enemmän yhdessä, minä olen ihan todella paljon enemmän kotona (vedän siis päivät lasten kanssa kolmisin ja mies liittyy kellarista seuraamme iltaisin) ja hoppua ei ole.
Minä itse olen nauttinut suunnattomasti lasteni seurasta ja siitä, miten paljon opin heistä taas lisää, kun puuhaamme tauotta yhdessä. Samalla ahdistaa olla niin ”jumissa”. Siinä missä saatoin yrittäjän työpäivästä hyvin käydä lenkillä 1,5 tunnin ajan, en voi tehdä sitä nyt. Lapset ovat liian pieniä olemaan kaksin, joten juoksen vasta illalla kun mies vapautuu. Samoin voisin hoitaa kauppareissut, postireissut tai muut pakolliset normaalisti kolmisin, mutta nyt en halua mennä heidän kanssaan kauppaan, joten olen ihmeellisen jumissa. Mutta siihenkin tottuu. Eilen ratkaisin asian niin, että he menivät hyvillä mielin kaksin kotipihaan leikkimään ja itse tein olohuoneessa livejumpan.
Vaikka arki on mielestäni ollut ihan ok meillä, onhan se ollut ajoittain superkiireistä. Ja kun viikonloppu tulee, minun luonteellani listalla on siivous, asukuvat, bloggaus, kaverisynttärit, yökylä, juoksulenkki, laskettelureissu, metsäretki ja vielä ne kaikki kiinnostavat lastentapahtumat kaupungissa, niin ja se uuden ravintolan brunssikin. Hop hop sitten mennään! En siis osaa pysähtyä ja nautin tehdä, mutta nyt vasta silmät avautuvat sille, että täytyy pysähtyä. Täytyy nähdä se metsä puilta, ne kauniit taimet jotka ovat siinä edessäni tauotta. He rakastavat aikaa vanhempien kanssa (eikä muuten enää kovin kauaa), he nauttivat tästä aikatauluttomuudesta. He eivät kysele ravintoloihin tai leffoihin tai jopa rakkaan uimaharrastuksen loppuminen joksikin aikaa on ok. He kyselevät saako vielä leikkiä ja ikävöivät ainoastaan ystäviä. Ja opejaan.
Minä en olisi ehkä pysähtynyt ikinä vaan mennyt elämäni läpi kuin höyryjuna, jos ei olisi ollut pakko. Monessakaan mielessä ei ole paluuta entiseen elämään. Olen myös aikamoinen kontrolloija ja aluksi pasmani menivät aivan sekaisin siitä, että nelivuotiaan neuvola ei ole samalla viikolla kun hän täyttää neljä, eikä seitsenvuotiaan hammaslääkäri samana päivänä kun hän täyttää seitsemän, niin kuin olin ne varannut. Kaverisynttärit ovat ehkä joskus, jos ovat. Tiedättekö, kun teen aina kaiken ajallaan ja sillä hetkellä, on hyvin vaikeaa ajatella asioiden tapahtuvan ”sitten joskus”. On hyvin vaikeaa päästää irti omista aikatauluistaan. Aluksi tuntui, että tukehdun, kaikki turvamuurini sortuvat, mutta sitten totesin, että ehkä selviän. Ehkä ne kaikki vielä ehtii, neuvolat, hammaslääkärit ja muut.
Ja hassua sinänsä, ei tuntunut edes pahalta siirtää pois toukokuun viimeisen viikon Kyproksen lomaa. Se tuntuu ajatuksenakin jo ihan unelta. Tässä vaiheessa, kun haaveilee siitä, että vielä joskus lapsi pääsee eskariin ja toinen tarhaan ja näkevät ystävänsä, ajatus ulkomaista tuntuu absurdilta. Olen surrut sitä, että esikoinen eskariryhmä tulee hajoamaan, samoin kuin kuopuksen parhaat kaverit lähtevät pois tarhasta tämän kevään jälkeen. Että kun sanoimme heipat lähtiessämme Kuusamoon, sanoimme heipat sille yhdessäololle lopullisesti? Olen itkenyt iltaisin tyynyyn enemmän kuin he tätä asiaa. Pelännyt ihan hervottomasti sitä, että he kokevat saman epätoivon kuin itse lamalapsena 1990-luvulla. Miten turvaan lapseni nyt siltä edessä olevalta talouden kyykkämiseltä ja ihmisten pahoinvoinnilta? Jättääkö tämä aika heihin lähteämättömän trauman?
Tällä hetkellä he eivät vaikuta traumatisoituneilta, päinvastoin. Sitä on tajunnut, miten pienestä voi olla onnellinen. Tuoreista sämpylöistä, jota on aikaa leipoa. Uudesta leikkipuistosta, jonne pääsee käymään. Perheestä ympärillä, nyt on ehtinyt tuijottaa heitä jokaista ja tajunnut miten ihania ovat. Esikoinen on valtavan järjestelmällinen, täynnä energiaa, ideoita ja loputonta touhua. Kuopus on tulta ja tappuraa, mutta isosisko on hänelle valtava idoli, jonka perässä hän touhottaa ja tekee ihan mitä vaan. Esikoinen on pitänyt kuopukselle muun muassa tarhapäivää alkupiireineen ja päiväunineen (vain 7-vuotias nukahti). Vetänyt parkour-rataa ja keksinyt puuhaa. Pienempi seuraa. Mies on töidensä jälkeen askarrellut kaiken mitä tytöt pyytävät nyt kun on aikaa. Ommellut keppihevosen, tehnyt säästölippaat. Minä olen juossut heidän perässään puistossa ja pyöräilyissä ja olemme tehneet eskaritehtäviä. Meillä jokaisella on vahvuutemme, olemme kaikki aika erilaisia ja samalla hyvin samanlaisia. Perheemme on hitsautunut valtavasti yhteen ja toiminut ihmeen hyvin, mitä nyt minä kiukutellut pari kertaa PMS-oireissani (haha, eikö siihen ole paras vedota, mutta oikeasti!). Miten onnellinen olen siitäkin, että perhe on niin kaikkiruokainen. Ihan sama mitä teen, kaikki tulevat hyvillä mielin syömään ja syövät kaiken.
En haikaile kahviloihin tai kaupoille, eniten kaipaan ystävien normaalia kohtaamista, mummolassa käymistä ja isomummojen näkemistä. Kaipaan elämää ilman tätä suurta pelkoa taloudellisesta selviytymisestä. Pelkään paljon tautia enemmän niitä sivuvaikutuksia.
Samalla olen kiitollinen pysäytyksestä, joka pakotti vaan tuijottamaan verkkareissa perhettäni ja tutustumaan heihin koko ajan enemmän. Pakotti tajuamaan sen, että kotona on hyvä tehdä ruokaa, aikatauluttomuus tekee välillä hyvää. Miten vapauttavaa on katsoa pyykkikoria ja ajatella, että ehdin nuo huomennakin. Aina ei tarvitse olla kiire jonnekin, aina ei tarvitse olla sata asiaa yhtä aikaa käynnissä.
toppi VILA/ neuletakki YOUR FACE/ hame GARCIA JEANS/ kengät PALMROTH/ korvikset MAJO DESIGN/ aurinkolasit RAYBAN
Ja kuinka paljon enemmän sitä arvostaa jatkossa kaikkea? Sitä että on sukulaisia ja ystäviä joita nähdä, kun vain haluaa järjestää aikaa, sitä että saa liikkua vapaasti, sitä että saa mennä jumppaan jos siltä tuntuu. Käydä vaikka nelistään kaupassa. Miten itsestäänselvyytenä sitä piti kaikkea arjessa. Mutta mikään ei ole itsestäänselvää. Olen itse herännyt arvostamaan kaikkea paljon enemmän.
Samalla luonto on kiittänyt ja herännyt eloon. Kuten monissa artikkeleissa on kirjoitettu, korona on häivähdys siitä, mitä elämä on, jos ja kun ilmastonmuutos oli repeämässä ja ihmisiä olisi pitänyt alkaa rajoittamaan kuitenkin jossain vaiheessa. Miten nopeasti luonto korjaa itseään. Meidät oli pakko pysäyttää.
Paluuta entiseen ei ole monessakaan mielessä. Se on toisaalta helpottava ajatus, toisaalta ihan järkyttävän pelottava. Olemme Suomessa vielä kriisin alussa ja vasta tulevaisuus näyttää miten tässä käy. Sen sijaan, että murehdin sitä tauotta, aion nauttia niistä mahdollisuuksista, mitä tämä tapahtuma minulle (ja perheelleni) avasi.
Tunteet heittelevät tällä hetkellä ihan laidasta laitaan. Välillä ei tee mieli nousta peiton alta, välillä sitä on tarmoa täynnä, leipoo ja jumppaa, sitten taas ahdistuu kun katsoo uutisia. Seuraavaksi nauraa lasten kanssa kippurassa ja sitten taas itkee kun miettii, miten itsekin selviää taloudellisesti ja henkisesti.
Onko itsellesi käynyt näin, että olisit herännyt arvostamaan asioita enemmän? Millaisia tunteita tilanne on herättänyt? Voimia päiväänne!
P.S. Kuvista on kolme viikkoa, eli pysytään siellä kotona! Tosin Tampereellakin on enemmän lunta kuin suunnilleen koko talvena, pulkkamäkipäivä!
