Lokakuussa Tampereen Työväen Teatterissa sai ensi-iltansa tulkinta Hannu Salaman kirjallisuusklassikosta Juhannustanssit. Katselin kiinnostuneena Instagrammissa paikalla olleiden stooreja ja suurin osa tuntui olevan hieman hämmentyneitä näkemästään, yhden todella ylistävän arvion tuoreeltaan näin. En itse päässyt ensi-iltaan, vaan meni marraskuun loppuun, että löytyi aika joka sopi niin lapsenvahdille kuin johon osui näytelmän esitys. Muutamia viikkoja sitten satuin lukemaan Aamulehdestä jutun, että Juhannustanssit pyörivät hyvinkin tyhjälle katsomolle, mutta teatterinjohtaja Otso Kautto ei ollut lehden haastattelussa huolissaan – tähän osattiin varautua ja esitys on budjetoitu 50 prosentin mukaan. Kun lähdimme miehen kanssa viime viikolla Juhannustansseihin keskellä joulunodotusta, osasinkin odottaa jotain erilaista, erikoista ja ehkä hämmentävää. Ja toden totta, katsomo oli ehkä puolillaan.
Mistä Juhannustanssit kertovat? En ole lukenut alkuperäistä 1960-luvulla ilmestynyttä teosta, joka kertoo juhannuksen vietosta, on alkoholin ja sukupuolisuhteiden ryydittämä ja josta kirjailija sai kolme kuukautta ehdollista vankeutta rangaistukseksi jumalanpilkasta. Muurari Hiltunen kun siinä vetää aikamoisen jumalanpilkkasaarnaan, joka Tampereen Työväen Teatterin versiossa 50 vuotta myöhemmin on hämmentävästi naisnäyttelijä Minea Långin esittämä, valtavan vaikuttava monologi. Minea on vasta lainassa näyttelijäopinnoistaan, mutta hänestä kuullaan vielä varmasti, niin vahvasti hän vetää muurari Hiltusen roolin.
Näytelmä tulee vahvasti iholle, sen saa katsoja todeta jo ennen kuin pääsee edes katsomoon. Näyttelijät ovat viettämässä juhannusta lämpiössä yleisön seassa ja huutelevat ”hyvää juhannusta” ja bändi raahaa kamojaan paikalle. Alakerrassa on vastaanottamassa pöhinäteltta ja odotellessan näytöksen alkua voi pelailla vaikka mökkipelejä. Selvää on, että jostain erilaisesta on kyse.
Katsomoon on puolestaan rakennettu ulkohuussi riville 7 ja katsomo taipuu muutenkin osaksi esitystä näyttelijöiden kiipeillessä penkeille osassa kohtauksia. Lavalla puolestaan on pyörivä bussi, joka muuttuu niin tanssilavaksi kuin bussiksi, joka lopussa joutuu onnettomuuteen. Näyttelijät vetävät tauotta täysillä laulaen, juosten, huutaen ja kontaten. Esitys vaikuttaa fyysisesti hyvin rankalta ja eräänlaisen pääroolin siinä vetää Helmi-Leena Nummela, joka on samalla kaunis bändin laulaja kuin kertojankin ääni.
Mitä näytelmä sitten viestii? Siitä voidaan varmasti olla montaa mieltä, sillä useampaan otteeseen olo on hieman hämmentynyt. Ohjaaja Linda Wallgren sekä käsikirjoittaja Juho Gröndahl ovat itsekin kolmekymppisiä pätkätyösukupolven kasvattaja. He ovat tuoneet näyttämölle tämän sukupolven epävarmuuden, ahdistuksen sekä pelon tulevasta ajasta ja ilmastonmuutoksesta. Näyttelijät kiskovat lenkkarit jalkaan ja juoksevat oravanpyörässä, jota ei voi pysäyttää, välillä joku kaatuu, mutta ylös on noustava ja jatkettava juoksua. Välillä fiktio muuttuu faktaksi ja näyttelijöistä puhutaan heidän omilla nimillään ja mietitään, joko pääsisi kotiin, pitäisikö mennä lakkoon vai mitä. Kokko palaa holtittomasti, joku juhannusporukasta syttyy tuleen, on epätoivoisia rakkaussuhteita, sauna (ja sauna-Timo) sekä paljon alkoholia. Kunnon juhannusmeno siis!
Sinällään esitys on hyvinkin viihdyttävä ja varmasti jotain, mitä ei ole hetkeen teatterissa koettu. Miksi se ei vedä yleisöä? Uskon, että osaa katsojista ahdistaa miten iholle se tulee. Kohdassa, kun lavalle pitäisi saada joku yleisöstä auttamaan kohtauksessa ovat ihmiset hiljaa ja salissa mielestäni hieman painostava tunnelma. Joku näyttelijöistä heittää, että josko lavalle menisi eturivissä istuva kiekkolegenda Raimo Helminen, mutta lopulta rohkea Raipe kakkonen ilmoittautuu ja onkin esityksessä loppuun asti. Kun näyttelijät kipuavat lemmiskelykohtauksessa yleisön sekaan olen näkevinäni parin katsojan kasvoilla ahdistusta ja jumalansaarna-kohtaus hätkähdyttää näin yli 50 vuotta myöhemminkin. Enpä itsekään haluaisi mummoni kanssa istua teatterissa sitä katsomassa.
Silti suosittelen, että menet ja koet tämän. Sillä todellinen elämys ja kokemus tämä teatteri on, eikä sitä kannata jättää välistä. Minä itse pidin todella paljon siitä, että näyttelijät olivat yleisön seassa ja mukana niin alussa kuin väliajallakin. Se toi ihan uuden latauksen näytelmään. Toisaalta taas kohdassa, jossa etsittiin vapaaehtoista yleisöstä mukaan ja tunnelma oli hieman piinaava, toivon täyttä salia ja enemmän fiilistä. Ihan ehdoton pikkujoulunäytelmä tämä varmasti on, silloin porukka saattaa olla enemmän mukana!
Mielettömän työn näyttelijät tekevät lavalla ja katsojien seassa tuon kaksi ja puolituntisen aikana. Tällä näytelmällä halutaan selkeästi vähän ravistella ajattelemaan ja siinä se kyllä onnistuu. Oletko käynyt katsomassa tai lukenut teoksen?
*liput saatu