Rukan reissu keskeytyi, kun karanteeninakki napsahti

Te monet olettekin asian huomanneet jo Instagrammissa, kuinka kävi meidän todella hartaasti odotetun talviloman. Kun varasimme lomaa vuodenvaihteessa, näytti jo siltä, että tilanne helpottaisi kevään mittaan ja rokotuksetkin pyörivät. En olisi arvannut, kuinka homma taas maaliskuussa eskaloituu. Koimme silti, että turvallisesti on mahdollista matkustaa, omin eväin ja puskapissoin, kohteessa omalla porukalla ja omassa majoituksessa. Nämä väliviikot hiihtolomien ja pääsiäisen välissä ovat vielä huomattavasti hiljaisempia väkimäärältään. Viime viikolla aina kun avasin Instagrammin tuntui joku uusi perhe olevan karanteenissa. Niin Porissa, Tampereella kuin Helsingissä nökötettiin karanteenissa ja mietin kuinkakohan meidän käy. Otin esikoisen pois ip-kerhosta, koska siellä pyörii useammalta luokalta oppilaita yhdessä ja lopulta otin myös kuopuksen kotiin päikystä. Stressasi päästää lasta kouluun mutta eihän sille mitään voinut.

Matka Rukalle alkoi ja keskeytyi

Perjantaina starttasimme auton kohti Jyväskylää ja oikeasti mietin, että on sekin mahdollista, että pääsemme perille ja tulee karanteeniviesti. Ei siis ollut tiedossa mitään altistumisia, mutta jännitin silti. Menimme perjantaina yöksi tyhjään mummilaan Jyväskylässä ja heräsimme kaikki ilman kelloa jo kuuden jälkeen lauantaiaamuna into piukeana odottavasta talvilomasta. Lapset söivät rahkoja aamuhämärässä ja minä meikkailin, kun huomasin että kello 6.30 tuli sähköposti. Lauantaiaamuna. Avasin sen ja näin, että se on ilmoitus rehtorin lähettämästä Wilma-viestistä. Tuohon aikaan lauantaiaamuna. Siinäkö se nyt on, mitä jännitin ja pelkäsin.

Avasimme viestin ja siinähän se seisoi ”olet määrätty karanteeniin, tämä on viranomaispäätös”. Haukoimme hetken happea, molemmat lapset alkoivat itkeä ja vanhempiakin harmitti. Kiire kohti rinteitä loppui siihen, keitimme teetä ja kahvia, istuimme tyhjässä mummilassa ja olo oli suhteellisen epätodellinen. Ensimmäinen karanteenimme ja alkoi samana päivänä kuin loma? Tilanteesta, kun et hetkellisesti itsekään tiedä miten toimia ja lapset alkavat itkeä tuli etäisesti mieleen se hetki, kun mieheni katkaisi kätensä Kreetalla. Näin lasten itkevän ja samalla olin aivan kauhuissani mikä miehelle tuli ja miten nyt toimin.

Ei siinä auttanut kuin ottaa luuri käteen ja soitella Rukalle, että ei olla tulossa. Aloimme pyöritellä voisiko mies siirtää talvilomaansa ja olla sitten lomaviikon etätöissä normaalisti. Esimiehensä vastasi kello 9 aamulla, että sopii, saa siirtää lomansa ja palata töihin. Valtava kiitollisuus meni kyllä kehon läpi siinä vaiheessa. Painoimme mummilan oven kiinni ja starttasimme auton pohjoisen sijaan takaisin kohti etelää.

Kyllähän sitä kiitteli, että viesti tavoitti Jyväskylässä meidät eikä Kuusamossa. Mikä matka olisi ollut ajettavana tyhjän takia. Ja kiittelimme myös sitä, ettemme olleet nähneet ketään, eli ei tarvinnut stressata sitäkään. Mies ei olisi viestiä huomannut, sillä lukee Wilmaa vain koneelta ja kone oli kiinni jo loman vuoksi. Minulle tulevat Wilmasta ilmoitukset puhelimeen, joten huomasin viestin sitten heti. Kai joku ns.virallinenkin puhelu on joskus tulossa? Eipä tuolla väliä, mutta yllätyin että karanteenimääräys voi tulla näin Wilman kautta.

480 karanteenilasta Tampereella

Aamulehti tiesi kertoa, että karanteenissa on Tampereen kouluista tällä hetkellä 480 lasta. Se on todella iso määrä. Kohtalotovereita siis piisaa. Toivottavasti määrä on nyt tässä, eivätkä tartuntaketjut kasva. Meillä ei startannutkaan virallinen etäkoulu Teamsilla, vaan Wilmaan tulee tehtäviä. Meillähän sattui olemaan kaikki kirjat matkassa ja tämän viikon tehtävätkin jo kerrottuna, kun olimme anoneet lomaa. Aika paljon niitä tehtäviä muuten on, olisi siinä ollut lomallakin tekemistä!

Vaikka muu perhe saa elää normaalisti, päätimme nyt minimoida ihan kaikki kontaktit ja otimme myös päikkyläisen pois päiväkodista. Vaikka vasta kolme päivää on takana, kyllä molemmilla lapsilla tuli eilen itku ja ikävä kavereita. Onni, että todella monella ekaluokkalaisella on jo puhelin ja videopuhelut on keksitty!

Meillä on eletty uusintana viime maaliskuuta. Haettu ruokakassi, katsottu leffoja, leivottu kakkuja ja minä olen vähän lamaantunut. Kotona on kamala sotku, mutten ole jaksanut tarttua imuriin, kun mieli oli jo vähän lomalla. Ehkä se tästä! On laitettu pääsiäiskoristeet esiin ja kylvetty ohraa. Katsottu Yksin kotona 1 ja 2. Mitäs sitten keksisi?


paita ONLY/ housut UHANA DESIGN/ takki PBO/ kengät Prahasta

Tämän asun ehdin pukea lauantaiaamuna päälleni, ajattelin sen olevan mukava matkustusasu ja otamme sitten asukuvia jossain matkan varrella. Kuvat otettiin vesisateessa Tampereella sitten lopulta. Uhanan uuden kuosin nimi on osuvasti Better Days Are Coming ja siihen täytyy uskoa!

Kaikenmaailman puuhia saa ehdottaa tai jotain ulkoilujuttuja! Viime keväänä etsittiin mm. kartan kanssa kevään merkkejä ja bongailtiin nalleja Pispalassa, nallet ovat nyt ikkunoista jo kadonneet!

Syntymäpäivän mietteitä – meneekö elämä 7 vuoden sykleissä?

Ihanaa uutta viikkoa ihmiset! Valoisampi aamu talviaikaan siirtymisen myötä, mutta hitsi miten pimeät illat, nyt alkaa olla se aika, kun on jo pimeää töiden jälkeen. Vitamiinit kehiin ja ”tulta päin” eli pimeyttä päin. Tänään on synttäripäiväni ja bileiden sijaan ollaan oltu synttäriviikonloppu perheen kesken, herkuteltu brunssilla, käyty kuopuksen kanssa kaksin leffassa ja avattu talviuintikausi. Hieman oli ihanaa!

Lauantaina lenkillä aloin miettiä tulevaa syntymäpäivää ja sitä mietettä, kun puhutaan, että elämä kulkee noin seitsemän vuoden sykleissä. Pitääkö se paikkansa? Miten oma elämäni on kulkenut noita syklejä ajatellen ja miltä näyttää nyt menossa oleva kuudes seitsemän vuoden syklini?

Muutto Helsingistä Jyväskylään ja kamala yläasteikä

0-7 vuotta: Ensimmäinen seitsemän vuoden jakso lapsuudessa oli hyvin onnellinen ja muistan ajan todella ihanana. Asuimme rivarissa Helsingissä ja lähes joka asunnossa oli lapsia. Oli pihajuhlia ja kavereita ja oli hyvin huoletonta lapsuutta. Isovanhemmat asuivat kaikki samassa kaupungissa, mikä oli sekin aivan ihanaa, heitä näki usein. Oli kivoja harrastuksia ja… No, kaikki oli enemmän kuin hyvin lapsuudessani.

7-14 vuotta: Olin juuri täyttänyt kuusi vuotta, kun muutimme Jyväskylään lokakuun lopulla vuonna 1988. Se oli yksinkertaisesti hirveää. Taakse jäi kaikki tuttu, Helsinkiin jäi mummo ja ukki, minun ja veljen kummit, ystävät, ihan kaikki. Muistan edelleen kun itku tuli lähdön hetkellä ja en osannut lapsena pukea sanoiksi sitä kamalaa möhkälettä mahassani. Jyväskylään muutti toinen mummo mukanamme, muuten emme tunteneet kaupungista ketään, kaikki tutut ympyrät jäivät ja elämä piti ns. aloittaa alusta ja alkaa etsiä ystäviä.

Yläasteikä oli pahinta aikaa ikinä, minua huoriteltiin päivittäin, vihasin käydä koulua Säynätsalossa, se tuntui jotenkin sisäänpäinkääntyneeltä paikalta, kun me tulimme kouluun muualta. Lintsailin, arvosanat laskivat, en halunnut millään mennä kouluun. Nukuin muka vahingossa pommiin useamman kerran ja toivoin olevani kipeä, jotta saisin jäädä kotiin. Minulla oli aamukampa ja päätin, etten enää ikinä mene kyseiseen paikkaan kun sieltä kerran pois pääsen.

Muutto Tampereelle, häät ja asuminen Thaimaassa

14-21 vuotta: Seuraavan syklin päätteeksi olin asunut pari vuotta Tampereella, jonne lähdin miehen perässä. Opiskelin yliopistossa, paistelin ahkerasti hamppareita ja asuimme lähes Tampereen keskustassa, voi että rakastin sitä asuntoa. Elämä siis oli todellakin muuttunut edellisestä seitsemästä vuodesta! Ihan näihin raameihin ei osu häät, olin 22-vuotias kun menimme naimisiin ja sukunimi vaihtui, mutta melkein mennään 7 vuoden syklissä!

21-28 vuotta: Seuraavan 7 vuoden jälkeen oli taas muutoksen paikka. Oli vuosi 2010 ja palasimme kolmen Thaimaa-vuoden jälkeen Suomeen. Muutimme pois Tampereen keskustasta ja otimme koiran. Siis todellakin elämä muuttui tuona syklinä paljon, paluu Suomeen, uusi koti ja koira!

Suomesta oli todella vaikeaa löytää paikkaansa. Ystäväpiirit olivat muuttuneet jonkin verran, kun oli elänyt useamman vuoden ihan eri ympyröissä. Oli hirveän yksinäinen olo, töitä ei tahtonut löytyä ja lämpöön oli järjetön ikävä, kun talvi alkoi. Lokakuussa (kaikki kiva tapahtuu aina lokakuussa!) aloitin työmarkkinatuella harjoittelun ja tuosta työpaikasta sain ystäviä, joiden kanssa ollaan edelleenkin yhteyksissä. Oli illanviettoja ja huikean kivoja työpäiviä, lähdettiin sillä porukalla mm. Skotlantiin minilomalle! Ihan mahtava poppoo, joka ”pelasti” sen ankeuden, mikä oli Suomeen palatesa.

Lapset ja perhe, talokriisi

28-35 vuotta: Ei osunut suoraan 7 vuoden kohdalle, mutta viides seitsemän vuoden sykli muutti elämäni lopullisesti, kun minusta tuli kahden tyttölapsen äiti. Olin elänyt pitkään luulossa, ettemme voi saada lapsia eikä minusta tule äitiä, joten piti aika paljon muuttaa ajattelutapaansa ja kasvaa henkisesti. Olin torjunut lapsiperhe-elämän ajattelemalla, että se on ihan kamalaa ja hirveää, sillä tavalla kai suojelin itseäni pettymykseltä, ettei minusta tulisi äitiä.

No, minusta tulikin äiti ja vielä kahdesti ja kun ensishokista oli selvitty, eihän sitä tarvinnut itselleen uskotella, että perhe-elämä olisi kivaa. Se oli parasta! Esikoisen vauvavuosi meni vähän ohi, kun jouduimme muuttelemaan edes takaisin, palkkaamaan asianajajan ja repimään kotimme auki, olin niin järjettömän väsynyt henkisesti ja fyysisesti ettei mitään tolkkua. Mutta niin siitä noustiin ja päästiin takaisin kotiin kesällä 2014. Joskus katkeruus nostaa päätään, muttei niin usein kuin ennen.


paita UHANA DESIGN/ hame TFNC/ takki PBO/ kengät DR.MARTENS/ korvikset MAANANTAIMALLI

Kuudes seitsenvuotinen

Nyt mennään siis elämän kuudetta seitsenvuotista jaksoa. Mietin juuri eräänä päivänä, että hirveän ihanaa kun se perhe jo on. Ettei tarvitse miettiä haluammeko lapsia, saammeko niitä tai mitään sellaista. Perhe on kasassa. Kamalimmat valvomisjaksot ovat takana, meillä kyllä valvottiin niin monta vuotta etten pysy enää laskuissa. Lapset ovat superihanassa iässä, tykkäävät vielä touhuta vanhempiensa kanssa, mutta enää ei tarvitse kipittää konttaavan lapsen perässä ja kytätä mitä hän panee seuraavaksi suuhunsa. Hirvittävän ihana vaihe lasten elämässä ja seuraan heidän kasvuaan suurella ilolla!

Tämä kuudes seitsenvuotinen jakso on tuonut tullessaan yrittäjyyden ja kaikkia meitä riivaavan pandemian, joka on taas aikamoinen mullistus ihan koko maapallolle. Silti olen kauhean utelias näkemään, mitä elämällä on tarjota, toivottavasti tällainen vaihe jatkuisi pitkään! Epävarmuutta lukuun ottamatta kaikki on nyt todella hyvin.

Sellaisia mietteitä synttäripäivään täti pinkiltä! Oletko itse miettinyt, tuleeko aina 7 vuoden välein joku elämänmullistus?

19 vuotta sitten – uusi elämä vieraassa kaupungissa

Väkisin se nousee aina mieleen syyskuun toiseksi viimeisenä viikonloppuna. Aika 19 vuotta sitten. Kun saavuin suureen ja vähän pelottavaankin kaupunkiin, josta en tuntenut ketään tai jossa ei ollut suuria suunnitelmia tiedossa. Päätin vian lähteä Tampereelle, sillä halusin pitää kiinni miehestä, jonka kanssa olin viettänyt kesän yhdessä. Ja täällä ollaan edelleen ja meillä on kaksi manselaista tytärtä – paremmin ei olisi ehkä voinut käydä, mutta ei alku helppoa ollut!

Syyskuu 2001 ja muutto Tampereelle

Kävin itse lukion 3,5 vuodessa, joten näihin aikoihin vietiin vikoja yo-kirjoituksia. Perjantaina oli vuorossa matemaatikankirjoitukset ja se oli sitten siinä. Vähän haikein fiiliksin kävelin pitkin lukion käytävää ja törmäsin ranskan opettajaan, joka kysyi mitä meinaan tulevaisuudessa tehdä. Sattumoisin tuo opettaja oli myös miehen ryhmänvalvoja ja totesin hänelle, että muutan huomenna Tampereelle ryhmässäsi olleen miehen luokse. Muistan opettajan ilmeen, hän oikein hätkähti ”enpä tiennyt että olette yhdessä, onnea matkaan vaan”. Mietiskelin siinä, olikohan järkevä ratkaisu, mutta nyt en enää peru.

Vanhempani taisivat pitää ratkaisua myös vähän erikoisena tai ehkä se tuli heillekin yllätyksenä, että parin kuukauden seurustelun jälkeen häipyisin Manseen. Äiti totesi, että jätä nyt joku osoite, sen kirjoitin lapulle ja sitten mentiin. Kohti Hervannan kaksiota, jota olimme käyneet kesän mittaan vähän maalailemassa ja siivoamassa.

Yksin Tampereella, vailla töitä ja ystäviä

Mies tuli Tampereelle opiskelupaikan perässä, mutta minä hyppäsin aika tyhjän päälle. Aloitin kasvatustieteen opinnot avoimessa yliopistossa ja kirjoitin vimmatusti työhakemuksia. Minulla ei ollut edes sähköpostia, muistan kuinka kirjoitin tylsyyksissäni kirjeitä kavereille, muun muassa kuopuksen kummitädille. Kirjeitä! Kuinka antiikkiselta se tuntuukaan nyt! Miehen ollessa opinnoissa minulla oli aika yksinäisiä ja pitkiä päiviä ja menin muun muassa Nälkäpäivän kerääjäksi keskustaan, jotta olisi tekemistä. Kävelin vähän hädissäni Hämeenkadulla, en tuntenut kaupunkia ollenkaan ja pelkäsin eksyväni. Kaikki oli niin suurta. Hirveän vahvasti se tunne on edelleen mielessä. Mietin, että haluan kotiin, mitä minä täällä teen. Aamulla kysyin mieheltä, juoko hän aamuisin kahvia vai mitä? En tuntenut edes häntä kovin hyvin. Kävin lenkillä Hervannan metsissä ja kerran eksyinkin ja lenkkini kesti aika monta tuntia lopulta. Kun olimme viikonlopun Jyväskylässä, en olisi halunnut lähteä takaisin Tampereelle, mutta ylpeyteni ei antanut periksi sanoa että haluan takaisin kotiin.

Elämä kantaa – löytyi töitä, opiskelupaikka ja ystäviä

Olin ehtinyt olla Tampereella kolmisen viikkoa, kun työpaikka aukesi. Pääsin vääntämään hamppareita ja olinkin tuossa työpaikassa lopulta neljä vuotta. Siellä oli ihan todella ihania ihmisiä, joista tuli ystäviä kenen kanssa käytiin Apulannan keikoilla, urheilemassa ja illanvietoissa. Muistan hyvin, kun yksi työkaveri pyysi hakemaan hänelle rievän kun kävin ravintolan vieressä olleessa kaupassa. Mikä se on kysyin. Arinarievä, legendaarinen tamperelainen leipä, etkö tiedä? No en todellakaan. Mutta opin päivä päivältä lisää manselaisuutta.

Opiskelin avoimessa yliopistossa, kävin töissä ja keväällä aloin lukea pääsykokeisiin. Syksyllä 2002 minulla olikin jo ystäviä, työpaikka ja opiskelupaikka yliopistossa. Muutimme vuoden jälkeen pois Hervannasta ja viihdyin keskusta-asunnossamme älyttömän hyvin. Työmatka lyheni, yliopistolle oli helppo kulkea ja kävellen sekä pyörällä pääsi joka paikkaan. Mieskin alkoi jo tuntua tutulta ja en enää kaivannut tauotta takaisin Jyväskylään. Aloin löytää paikkaani Tampereella.

Vaikka muutostani on jo 19 vuotta, en unohda sitä hukassa olemisen tunnetta. Se tulee aina mieleen syyskuun lopussa. Äitini totesi joskus, että arvasi minun olevan niin itsepäinen, että kun kerran lähden, en varmasti palaa takaisin. Näin kävi, vaikka äiti kyllä sanoi, että aina saa tulla takaisin. Tampereesta on tullut tuttuakin tutumpi paikka, lapseni ovat juurtuneet tänne ja puhuvat manselaisittain. En osaa enää ajatella, että vaihtaisimme kaupunkia, vaikka ikävöin kyllä usein perheenjäseniä Jyväskylässä ja Helsingissä. Elämä kantoi kun siihen vain luotti, vaikka olihan se vähän ehkä uhkarohkea hyppy aikanaan. Mutta kannatti! Olen saanut aivan ihanan perheen enkä enää eksy juoksulenkeillä. Hah!


paita NOSH ORGANICS/ hame GARCIA JEANS/ kengät CONVERSE/ korvikset UHANA DEISGN/ takki VERO MODA

Oletko itse aloittanut elämää ihan vieraassa kaupungissa? Miltä se tuntui?