Voi vitsi miten kaunis oli Jyväskylän talvi viikonloppuna, kun kävin hiihtotreeneissä Laajavuoressa valmentajani Idan kanssa. Aivan mieletön määrä lunta, valkoisia puita ja kaunista talvea. Yllättävää kyllä, Jyväskylä on juurikin se paikkakunta, joka pitelee ykköspaikkaa tällä hetkellä Suomen lumimäärissä. Ja sen kyllä huomasi, kun mieheni teki lumitöitä vanhempieni pihassa viikonloppuna. Ei oikein löydy enää paikkaa mihin laittaa niitä lumia ja lisää on kuulemma tullut. Wau, onpa ollut talvi!

Yllätys oli suuri, kun luulimme, että Tampereellakin tulee lunta ja kun sunnuntaina palasimme kotiin, satoi lasiin loppumatkan vettä. Vettä, vaikka auton mittari kertoi, että ulkona on -4 astetta pakkasta. No, tiedätte ilmiön alijäähtyneestä vedestä, siitä oli sen jälkeen paljon juttua lehdissä, mutta uskomaton ilmiö se on ollut ja eteläinen Suomi on saanut eriskummallisen kuorrutteen.

Mielen aaltoliike – olen väsynyt pelkäämään, kuten moni muukin

Siitä ihanasta talven ihmemaasta siirryimme kotiin vesisateeseen ja arkeen ja jotenkin se iski taas päin kasvoja. Tämä poikkeustila. Se, että ihmisiä pitää pelätä. Se on älyttömän raskasta. Se, ettei näe ollenkaan ystäviä. En ole soittelijatyyppiä, joten sosiaaliset kontaktit ovat tasan tarkkaan perheessä ja ulkona satunnaisesti naapurien kanssa vaihdetuissa sanoissa. Se alkaa painaa vuoden jälkeen ihmisessä, joka on sosiaalinen, rakastaa höpöttää, järkätä juhlia ja kutsua ihmisiä yökylään. Olen huomannut, että nuo parit hiihtotreenit valmentajan kanssa ovat olleet mielettömiä henkireikiä – saan puhua jollekin muulle kuin perheenjäsenelle, paljon ihan niitä näitä, samalla olla ulkona ja treenata metsässä, vailla pelkoa tartunnasta. Se on äärettömän virkistävää ja jos olisi mahdollista, toivoisin, että näkisin häntä viikoittain. Ja kohta kun hiihtomaraton on ohi, emme tapaa ollenkaan!

Eilen arvoin useamman tunnin sitä, miten treenaisin. Tiet olivat liukkaita ja ladunkin kunto vähän arvoitus, joten lopulta menin juoksemaan salille juoksumatolle. Mökkiydyin sinne nurkkaan paikalleni matolle kaukana muista ja 2 minuuttia ennen tunnin täyttymistä joku tuli viereiselle matolle. Lopetin ja lähdin pois. Olen niin äärettömän väsynyt pelkäämään ihmisiä.

Ja huomasin viikonloppuna, että muutkin ovat. Olimme pari tuntia Himoksessa laskemassa ja menimme sinne heti avaamisaikaan, itse asiassa ensimmäinen tunti oli ihan hyvä, kun ei tarvinnut mennä vuokraamoon ja hissiliput ostimme netistä ennakkoon. Samalla kun kävelin kuopuksen kanssa kohti lastenmaailmaa, huomasin yhden äidin huutavan alakouluikäiselle lapselleen, että siirry, me olemme liian lähellä ihmismassaa (= vuokraamon jonoa)! Lapsi ei saanut suksea jalkaansa ja äiti huusi vähän jo hepulin omaisesti. Ehkä hiihtokeskus hiihtolomalla on väärä paikka, jos ihmiset ahdistavat, mutta ymmärrän hyvin, että halutaan tarjota lapsille edes ns. jotain normaalia ja yritetään viettää mahdollisimman normaali loma, samalla kun kaikki tuntuu kaatuvan niskaan. Itselleni tuli ihan itku silmään sitä katsoessa ja jälleen kerran miettiessä, kuinka huonosti moni voi.

Maaliskuisten synttärit, maaliskuun lomamatkat ja muut – jääkö haaveeksi?

Olen itse yrittänyt myös lasten takia elää niin normaalisti kuin tässä tilanteessa voi. Uskon, että ilman heitä olisin mökkiytynyt vielä pahemmin ja vielä enemmän lukenut uutisia ja ahdistellut. Heidän takiaan sitä lähtee joka päivä ulos, saa itsekin pulkkamäestä tai metsästä virtaa, tekee eväitä ja yrittää nauttia kaikesta, mitä voimme tehdä nyt poikkeusaikana. Mutta eilen tuli joku ihmeellinen romahduspiste, kun teimme lasten synttärikutsuja. Niin pieneen asiaan kulminoitui oma jaksamiseni tilanteessa. Juuri oli viime maaliskuu, kun peruin lasten synttäreitä ja nyt niiden järjestäminen tuntuu taas todella epävarmalta.

Päätimme siis, että mitään sukulaiskemuja ei yritetä eikä kutsuta kummeja tai mummeja, mutta molemmat saavat pitää omat juhlansa, joihin saivat kutsua 6 kaveria. Niitä päikky/luokkakavereita, joiden kanssa ovat päivittäin tekemisissä. Silti mietitytti niitä jakaessa, että petänkö lapseni taas. Uutiset huutavat Suomen loistavan punaisena tartuntatilanteessa ja rajoituksia lisätään ja kaikki on…. Epävarmaa. Sama meidän niin odottaman Rukan reissun kanssa. Olemmeko samassa tilanteessa kuin viime maaliskuussa? Tekemässä puskapissoja, ehkä perumassa reissua kokonaan, entä syntymäpäivät? Lapset ovat heikko kohtani ja ajatus heidän ns. pettämisestään tuntui liian pahalta. Katselin kuinka Lähiömutsin Hanne mietti viime viikolla, voivatko he lähteä Uudeltamaalta mummilaan hiihtolomalle ja itki, kun joulukin jo oltiin kotona. Hänellekin oli iso asia sanoa lapsille, että ei, ei taaskaan mennä kun he jäivät kotiin.

Meillä jokaisella on oma murtumispisteemme

Lueskelin aamulla tätä Maaret Kallion kolumnia ja tajusin siitäkin, miten hirveän tärkeitä nuo hiihtotreenit ovat olleet minulle. Tämän pandemian vaikutukset ovat kauaskantoisia ja jo itsessään niin hirveän pelottavia. Itkin, kun luin viime viikolla lehdestä abista, joka sanoi, että muu perhe haluaisi hiihtolomalle, mutta hän ei lähde, jotta kirjoitukset eivät mene ohi sairastumisen tai karanteenin takia. Hän sanoi haastattelussa, että ”kaikki on jo viety, elämänsä tärkeimpiä päiviä (eli kirjoituksia) en aio vaarantaa”. Kaikki on jo viety. Kuinka pahalta tuntui lukea 18-vuotiaan abin, jolla elämä on edessä sanovan niin. Miten toivottomalta meistä monesta tuntuu.

Jokaisessa kohdassa, jos itse romahtaa ja väsyy tilanteeseen pitää muistaa sanoa, että meillä on kaikki ihan hyvin. Niin kuin onkin. Mutta kyllä minä olen henkisesti välillä aika lopussa. Tunnen, niin kuin moni muukin teistä varmasti, sellaista yleistä maailmantuskaa ja pelkoa ihmisten pahoinvoinnista, että tuntuu kuin pitäisi oksentaa. Taloudelliset vaikutukset, henkiset, sosiaaliset. Olen niin tottunut pelkäämään ihmisiä. En osaa halata edes äitiäni enää, vaikka olemme nähneet ja olleet yökylässä ja hän välillä kysyy, enkö saa halia. En osaa enää halata. Sosiaalisuus on karissut kovaa vauhtia ja tilanteet, joissa kohtaat ihmisen ovat hämmentäviä välillä.

Ehkä kun vuosi tulee täyteen tätä poikkeuseloa, sekin kulminoi jotenkin asian. Niin vahvasti on vielä muistissa viime maaliskuu ja toivo siitä, ettei tämä kauaa kestä. Nyt on jäljellä vain ahdistus ja hämmennys ja tietty olo siitä, että sitä vanhaa normaalia ei enää ole. Millainen on uusi normaali, aika näyttää ja täytyy elää päivä kerrallaan parhaansa mukaan. Tulevaisuudensuunnitelmat ovat monella jäissä.

Tuntuu välillä, että elämä on sellaista tiettyä kulissien ylläpitoa lasten kanssa, kun heitä ei halua huolestuttaa yhtään enempää kuin on pakko. Heissä on oma murtumispisteeni ja koin hirveän ahdistuksen synttärikutsujen myötä. Illalla rasvasin jälleen itkevän lapsen käsiä, kun kirvelee niin kovin rasva rikkipestyissä käsissä. Salilta tuli myöhään illalla mies, joka totesi, ettei mene enää kuin seiskalta aamulla, liikaa ihmisiä. Kaikkia ahdisti omalla tavallaan.

Halasin ja pyysin, että koita jaksaa, kevätkin helpottaa kun ei pakkanen pure käsiä.

islantilaisneule Maaritin neuloma/ pipo PAJUKNITS neuloma/ farkut BY PIA’S/ kengät Prahasta/ muumilapaset äidin kaapista lainassa

Millaisia fiiliksiä itselläsi tänään?