Avainsana-arkisto: lukeminen

Kirja joka aiheutti painajaisia ja oli silti mahdoton laskea käsistä

22.9.2019
Vastaa

”Äiti, et saa lukea iltaisin tuollaista kirjaa, lue vain päivällä” sanoi topakasti 3-vuotiaani. Olin juuri kertonut, että heräsin yöllä painajaiseen luettuani illalla kirjaa ja ajattelin, että joku puukkomies seisoo sänkyni vieressä. Hyvä etten apua huutanut. Hah! Kannattaako tällaisia kirjoja edes lukea, jotka menevät alitajuntaan? En tiedä, mutta valtavan viihdyttävä, joskin loppua kohden vähän epäuskottavaksi menevä kirja oli.

Minä luen koko ajan jotain kirjaa. On ihan kurjaa mennä nukkumaan, jos ei ehdi tai jaksa lukea, ihan joka ilta ei tietenkään ehdikään, mutta pyrin siihen, että lukisin edes palasen joka ilta. Lukemiselle voi repiä aikaa vähän kummallisistakin tilanteista. Kirjan voi ottaa vaikka kampaajalle mukaan ja lukea, kun värit vaikuttavat päässä. No, koska urheilullekin on välillä vaikeaa löytää aikaa, olen useamman kerran mennyt juoksukamoissa kampaajalle ja juossut takaisin. Tämän viikon kampaajalta pingoin kirja kädessä kotiin, olin nyhtänyt illasta aikaa tukalle, juoksulle ja kirjalle. Mahtoi olla erikoinen näky, kun joku ravaa yli 500-sivuinen teos hyppysissään! Kampaaja nauroi, että toiset juoksevat nilkkapainot jalassa, toiset sitten kirja kädessä. Niinpä! En vain malttanut laskea tätä teosta käsistä, kun vikat sivut lähenivät.

Kirjan nimi on siis Menneisyyden jäljet ja kirjailijana toimii ennenkin minua ihastuttanut Karin Slaughter. Kirja alkaa rajulla vauhdilla, kun äitinsä Lauran kanssa kahvilassa istuva Andy saa todista ostoskeskusammuskelun lisäksi äitinsä outoa toimintaa tilanteessa. Äiti lähettää Andyn kauas pois kotoa ja alkaa matka, jonka aikana Andy joutuu kiperiin tilanteisiin ja ottaa selvää siitä, mikä hänen äitinsä oikeastaan on ja tunteeko hän äitiään ollenkaan.

Kirja pitää mahtavasti otteensaan ja valittelinkin miehelle, että kestä, 250 sivua takana enkä yhtään arvaa mikä on jutun juoni. Eikö aina ole joku aavistus siitä, mitä tapahtuu, kuka on syypää ja mihin ja…? Nyt ei ollut pienintäkään käryä ja ärsytti suunnattomasti! Haluan tietää mitä tässä tapahtuu! Ja kun tapahtumat alkavat selvitä, on lopputulos aika hurja. Oikeastaan jenkkileffan käsikirjoitus olisi tässä kasassa. Kirja valoittaa yhtä lailla nykypäivää kun samalla taustoittaa vuotta 1986 ja kertoo, mitä Andyn äiti teki silloin ja mitä kaikkea pinnan alla piilekään.

Huh! Olipa jännä ja mukaansatempaava dekkari! Onko joku lukenut, tykkäsitkö? Mitä tuumitte, ajattelin järkätä kirja-arvonnan siitä kirjasta joka nyt on kesken. Innostaako eniten IG, FB vai blogiarvonta?

Leppoista sunnuntaita, ihan paras päivä hörpätä teetä, napata pari palaa suklaata ja nauttia lukemisesta!

Toinen puoli sydäntä

10.6.2019
3

Lukeminen on ihanaa. Tiedätte miten sitä rakastan. Rakastan pelkkää kirjaston tuoksua. Joku juttu, johon oppi lapsena kirjastossa ”asuessaan” ja vieläkin kun avaan kirjaston oven, hengitän aina ekana syvään sisään. Ne kirjat tuoksuvat. Tiedättekö?

Käymme kirjastossa nykyään hyvin usein, sillä iltasatuja luetaan joka ilta ja niitä tarvitsemme koko ajan lisää. Useimmiten nappaan jotain itsellenikin mukaan, mutta usein sitä ei myöskään keksi, mitä lainaisi. Uutuuksia olen tosiaan jonottanut nyt jo yli 6 kk!

Reissuun lähti yksi kirjaston kirja sekä yksi oma. Lentokentällä mietiskelin, että kyllähän minä nyt kahdessa viikossa kolme kirjaa luen ja ex tempore-ostoksena nappasin kentän Suomalaisesta kirjakaupasta mukaan Sofia Lundbergin kirjan Toinen puoli sydäntä.

Avasin kirjan tokana lomapäivänä ja kolmantena olin jo lukenut sen. Ajattelin, ettei edes kolme kirjaa riitä ja nappasin hotellin respasta yhden lainaan. No, sittemmin on ollut lukuhetket vähissä, kun jäin useamman kerran yksin lasten kanssa sairaalahommien takia, autoiltiin ja niin edespäin, mutta eka lomakirja ja 400 sivua meni kahdessa päivässä! Te tiedätte tunteen, kun on ekat 100 sivua lukenut, jonka jälkeen kirjaa lukee illalla ennen nukkumaanmenoa (vaikka venyy liian myöhään), vessassa, ihan missä välissä vain. Se on hyvän kirjan merkki.

Toinen puoli sydäntä kertoo Elinistä, menestyvästä ja liikaa suorittavasta New Yorkissa asuvasta naisesta, jonka mies ja 17-tytär ovat saaneet tarpeekseen siitä, että työ on aina tärkein. Joka toinen hetki hypätään Elinin lapsuuteen, joka sijoittuu 1970-luvun Gotlantiin. Kesken lapsuuden Ruotsissa tapahtui jotain, jonka takia Elin halusi unohtaa kaiken, aloittaa uuden elämän ja jonka vuoksi hän ei ole parinkymmeneen vuoteen käynyt kotimaassan. Mies ja lapsi eivät edes tiedä, että hän on sieltä kotoisin. Sitten hän saa kirjeen lapsuudenystävältään, joka avaa kaikki padot ja kauhut menneisyydestä.

Olen aiemminkin kertonut, että itseeni vetoaa paljon enemmän kirjat, joiden sielunmaisema menee tutuissa maisemissa kuin ne, jotka sijoittuvat paikkaan, johon ei ole kosketusta. Gotlannin kuvaus ja lapsuus maalla ovat todella samaistuttavia asioita pohjoismaalaiselle ja itse koin jonkinlaista tarttumapintaa Elinissä, joka yrittää olla täydellinen ja suorittaa niin, että omakin perhe hermostuu.

Elinin tarina ja se, mitä oli tapahtunut menneisyydessä oli niin hämmentävä, että itkin hetkellisesti suorastaan ääneen tarinaa lukiessa. Sanotaanko, että ainakin äitinä tuntui ihan hirveältä. Lopussa, kun tarina lähti rullaamaan ja avautumaan, sanoisin, ettei se lopulta todentuntuinen ollut, niin uskomattomia käänteitä tarinassa oli. Mutta ainakin itseni oli pakko saada tietää, mitä Elinille oli tapahtunut ja tulisi tapahtumaan. Kirja oli järkyttävän koukuttava ja se sai ainakin itseni lukemaan sen mahdollisimman tauotta kannesta kanteen. Ihana kesäkirja!

Oletko lukenut? Innostaako? Ja hei, heittäkää kommentteihin hyviä kesän lukuvinkkejä!

Helmifarmi – tarina joka upposi todella syvälle

28.3.2019
6

En muista milloin olisin jumiutunut kirjaan niin, ettei sitä pysty laskemaan käsistään. Ei vain pysty ja näkee siitä unta. Maanantai-iltana sain käsiini syksyllä varaamani kirjan Helmifarmi, jonka on kirjoittanut Liza Marklund. Kolme vuotta hiljaiseloa pitänyt ruotsalaiskirjailija on vaihtanut genreä dekkareista ihan muuhun ja Helmifarmi syntyi hänen ajatuksissaan jo 15 vuotta sitten, kun hän lomaili Manihikilla Tyynellämerellä. Olen kyllä ahminut kaikki Annika Bengtzonit kuin muutkin Marklundin kirjat ja odotin niiden perusteella hyvää kirjaa. Mutta tämä kirja löi minut ällikällä. Voi olla, että se jakaa täysillä mielipiteet, mutta minut se piti 1,5 vuorokautta otteessaan, ahmin tarinaa ja mietin, että se olisi samalla mielestäni aivan täydellinen elokuvakäsikirjoitus.

Yritän kertoa teille, mikä minua vaikutti kirjassa ehkä eniten. Kaikkea tai oikeastaan juuri mitään en toki voi kertoa, jotten paljasta juonesta liikaa, mutta raotan vähän verhoa. Parasta tarinassa onkin ehkä sen yllätyksellisyys ja se, kuinka se saa haukkomaan henkeä ja ajattelemaan, ettei noin nyt vaan voi käydä, ei ei ei! Kirja alkaa kuvauksella siitä, kun Kiona elää eristyksessä pienellä Manihikin saarella Tyynellämerellä ja hänen perheensä kasvattaa simpukoita ja sukeltaa keräämässä mustia helmiä. Eletään vuotta 1990 ja yhteiskunta heillä on jotain täysin muuta kuin Euroopassa. Kun saarelle eräänä päivänä haaksirikkoutuu ruotsalainen Erik, alkaa tapahtua vaikka mitä. Kukaan ei saisi tulla saarelle ja miten käy, kun sinne vahingossa päätyy hädin tuskin hengissä oleva ruotsalainen?

Minua vaikutti alussa pelkästään elämä Manihikilla, sen tarkka kuvaus ja ajatus siitä, että pääsisi itsekin sukeltamaan. Disney-fanille nousi jotenkin todellisiksi satumaisemat ja ihmisten elämä niissä, kyllä, olen Vaianani katsonut. Kirjassa seikkaili niin Vaiana kuin Moana, joka Disneynkin prinsessan piti alkujaan olla nimeltään. Kuulostaako tämä hullulta, että viehätyin alussa siitä, että Disneyn hahmot ikään kuin heräsivät henkiin (kirjaa varten on haastateltu mm. Manihikilla asuvia ihmisiä). Viehätyin valtavasti eri kulttuurin kuvauksesta (niin paljon kuin rakastankin pohjoismaisia dekkareita, olin ihastuttavaa lukea turkoosista vedestä pakkasmaisemien sijaan!) ja siitä, että kirjailija tuntui oikeasti tietävän, mistä kirjoittaa. Vaikken ole Tyynellämerellä käynyt, olin ajatuksissani taas itsekin sukeltamassa turkoosissa meressä ja näin edessäni riuttahait. Jokin alun kuvauksessa vei täysin mukanaan Thaimaassa asuttuun aikaan.

Sitten oli tietysti rakkaustarina, aika epätavallinen sellainen. Oli jatkuvasti vauhdilla eteenpäin rullaava tarina, jossa ei tylsää kohtaa tullut. Marklundin vauhdikas tyyli piti otteessaan. Itseäni vavisutti muun muassa myös hurjat, loppusanojen mukaan faktatietoihin perustuvat kuvailut sotien kauhuista, samoin kuin pienten lasten ero äidistä. Se ihan sattui lukiessa. Kirjassa oli monta juttua, jotka veivät täysillä mennessään ja totesin miehelle, että luen hetken ennen nukkumista tiistai-iltana. Lukea rykäisin 300 sivua siltä istumalta. Että koukutti ja pahasti. Halusin palavasti tietää mitä Kionalle tapahtuu.

Toki mietin jossain vaiheessa kirjan henkilöiden viipottaessa niin USAssa, Euroopassa kuin Afrikassakin, että kuinka ihmeessä eristyksissä asunut ihminen voisi oikeasti osata tuon kaiken ja selviytyä noin loistavasti maailmalla, mutta en jäänyt miettimään asiaa sen tarkemmin, sillä paloin halusta selvittää, miten tarinassa käy. Se jätti palan kurkkuun ja hahmot tulivat taas illalla mieleen. Oikeasti jouduin hokemaan itselleni, että hahmot ovat keksittyjä, niin syvältä tarina kosketti. Ja maailman julmuus, sillä kirjassa oli paljon fiktion seassa faktaakin.

Uskon, että teos jakaa Marklundin fanien mielipiteet, minusta se oli paras hänen tekemänsä teos. Piti täysillä otteessaan hetken ja nyt vapautan sen kiertoon, itsekin jonotin teosta viisi kuukautta!

Mitä sinä olisit valmis tekemään rakkaittesi tähden? Ja mihin sinä uskot? Onko elämä johdatusta vai ei? Kylläpä jäin miettimään näitä asioita!

Huh. Vahvat leffakokemukset ja lukukokemukset eivät kyllä hetkeen ”jätä rauhaan”. Oletko itse lukenut tämän teoksen? Olisi ihan mahtavaa kuulla mielipiteitä, kuka tykkäsi ja kuka ei?