Lukeminen on ihanaa. Tiedätte miten sitä rakastan. Rakastan pelkkää kirjaston tuoksua. Joku juttu, johon oppi lapsena kirjastossa ”asuessaan” ja vieläkin kun avaan kirjaston oven, hengitän aina ekana syvään sisään. Ne kirjat tuoksuvat. Tiedättekö?

Käymme kirjastossa nykyään hyvin usein, sillä iltasatuja luetaan joka ilta ja niitä tarvitsemme koko ajan lisää. Useimmiten nappaan jotain itsellenikin mukaan, mutta usein sitä ei myöskään keksi, mitä lainaisi. Uutuuksia olen tosiaan jonottanut nyt jo yli 6 kk!

Reissuun lähti yksi kirjaston kirja sekä yksi oma. Lentokentällä mietiskelin, että kyllähän minä nyt kahdessa viikossa kolme kirjaa luen ja ex tempore-ostoksena nappasin kentän Suomalaisesta kirjakaupasta mukaan Sofia Lundbergin kirjan Toinen puoli sydäntä.

Avasin kirjan tokana lomapäivänä ja kolmantena olin jo lukenut sen. Ajattelin, ettei edes kolme kirjaa riitä ja nappasin hotellin respasta yhden lainaan. No, sittemmin on ollut lukuhetket vähissä, kun jäin useamman kerran yksin lasten kanssa sairaalahommien takia, autoiltiin ja niin edespäin, mutta eka lomakirja ja 400 sivua meni kahdessa päivässä! Te tiedätte tunteen, kun on ekat 100 sivua lukenut, jonka jälkeen kirjaa lukee illalla ennen nukkumaanmenoa (vaikka venyy liian myöhään), vessassa, ihan missä välissä vain. Se on hyvän kirjan merkki.

Toinen puoli sydäntä kertoo Elinistä, menestyvästä ja liikaa suorittavasta New Yorkissa asuvasta naisesta, jonka mies ja 17-tytär ovat saaneet tarpeekseen siitä, että työ on aina tärkein. Joka toinen hetki hypätään Elinin lapsuuteen, joka sijoittuu 1970-luvun Gotlantiin. Kesken lapsuuden Ruotsissa tapahtui jotain, jonka takia Elin halusi unohtaa kaiken, aloittaa uuden elämän ja jonka vuoksi hän ei ole parinkymmeneen vuoteen käynyt kotimaassan. Mies ja lapsi eivät edes tiedä, että hän on sieltä kotoisin. Sitten hän saa kirjeen lapsuudenystävältään, joka avaa kaikki padot ja kauhut menneisyydestä.

Olen aiemminkin kertonut, että itseeni vetoaa paljon enemmän kirjat, joiden sielunmaisema menee tutuissa maisemissa kuin ne, jotka sijoittuvat paikkaan, johon ei ole kosketusta. Gotlannin kuvaus ja lapsuus maalla ovat todella samaistuttavia asioita pohjoismaalaiselle ja itse koin jonkinlaista tarttumapintaa Elinissä, joka yrittää olla täydellinen ja suorittaa niin, että omakin perhe hermostuu.

Elinin tarina ja se, mitä oli tapahtunut menneisyydessä oli niin hämmentävä, että itkin hetkellisesti suorastaan ääneen tarinaa lukiessa. Sanotaanko, että ainakin äitinä tuntui ihan hirveältä. Lopussa, kun tarina lähti rullaamaan ja avautumaan, sanoisin, ettei se lopulta todentuntuinen ollut, niin uskomattomia käänteitä tarinassa oli. Mutta ainakin itseni oli pakko saada tietää, mitä Elinille oli tapahtunut ja tulisi tapahtumaan. Kirja oli järkyttävän koukuttava ja se sai ainakin itseni lukemaan sen mahdollisimman tauotta kannesta kanteen. Ihana kesäkirja!

Oletko lukenut? Innostaako? Ja hei, heittäkää kommentteihin hyviä kesän lukuvinkkejä!