En muista milloin olisin jumiutunut kirjaan niin, ettei sitä pysty laskemaan käsistään. Ei vain pysty ja näkee siitä unta. Maanantai-iltana sain käsiini syksyllä varaamani kirjan Helmifarmi, jonka on kirjoittanut Liza Marklund. Kolme vuotta hiljaiseloa pitänyt ruotsalaiskirjailija on vaihtanut genreä dekkareista ihan muuhun ja Helmifarmi syntyi hänen ajatuksissaan jo 15 vuotta sitten, kun hän lomaili Manihikilla Tyynellämerellä. Olen kyllä ahminut kaikki Annika Bengtzonit kuin muutkin Marklundin kirjat ja odotin niiden perusteella hyvää kirjaa. Mutta tämä kirja löi minut ällikällä. Voi olla, että se jakaa täysillä mielipiteet, mutta minut se piti 1,5 vuorokautta otteessaan, ahmin tarinaa ja mietin, että se olisi samalla mielestäni aivan täydellinen elokuvakäsikirjoitus.
Yritän kertoa teille, mikä minua vaikutti kirjassa ehkä eniten. Kaikkea tai oikeastaan juuri mitään en toki voi kertoa, jotten paljasta juonesta liikaa, mutta raotan vähän verhoa. Parasta tarinassa onkin ehkä sen yllätyksellisyys ja se, kuinka se saa haukkomaan henkeä ja ajattelemaan, ettei noin nyt vaan voi käydä, ei ei ei! Kirja alkaa kuvauksella siitä, kun Kiona elää eristyksessä pienellä Manihikin saarella Tyynellämerellä ja hänen perheensä kasvattaa simpukoita ja sukeltaa keräämässä mustia helmiä. Eletään vuotta 1990 ja yhteiskunta heillä on jotain täysin muuta kuin Euroopassa. Kun saarelle eräänä päivänä haaksirikkoutuu ruotsalainen Erik, alkaa tapahtua vaikka mitä. Kukaan ei saisi tulla saarelle ja miten käy, kun sinne vahingossa päätyy hädin tuskin hengissä oleva ruotsalainen?
Minua vaikutti alussa pelkästään elämä Manihikilla, sen tarkka kuvaus ja ajatus siitä, että pääsisi itsekin sukeltamaan. Disney-fanille nousi jotenkin todellisiksi satumaisemat ja ihmisten elämä niissä, kyllä, olen Vaianani katsonut. Kirjassa seikkaili niin Vaiana kuin Moana, joka Disneynkin prinsessan piti alkujaan olla nimeltään. Kuulostaako tämä hullulta, että viehätyin alussa siitä, että Disneyn hahmot ikään kuin heräsivät henkiin (kirjaa varten on haastateltu mm. Manihikilla asuvia ihmisiä). Viehätyin valtavasti eri kulttuurin kuvauksesta (niin paljon kuin rakastankin pohjoismaisia dekkareita, olin ihastuttavaa lukea turkoosista vedestä pakkasmaisemien sijaan!) ja siitä, että kirjailija tuntui oikeasti tietävän, mistä kirjoittaa. Vaikken ole Tyynellämerellä käynyt, olin ajatuksissani taas itsekin sukeltamassa turkoosissa meressä ja näin edessäni riuttahait. Jokin alun kuvauksessa vei täysin mukanaan Thaimaassa asuttuun aikaan.
Sitten oli tietysti rakkaustarina, aika epätavallinen sellainen. Oli jatkuvasti vauhdilla eteenpäin rullaava tarina, jossa ei tylsää kohtaa tullut. Marklundin vauhdikas tyyli piti otteessaan. Itseäni vavisutti muun muassa myös hurjat, loppusanojen mukaan faktatietoihin perustuvat kuvailut sotien kauhuista, samoin kuin pienten lasten ero äidistä. Se ihan sattui lukiessa. Kirjassa oli monta juttua, jotka veivät täysillä mennessään ja totesin miehelle, että luen hetken ennen nukkumista tiistai-iltana. Lukea rykäisin 300 sivua siltä istumalta. Että koukutti ja pahasti. Halusin palavasti tietää mitä Kionalle tapahtuu.
Toki mietin jossain vaiheessa kirjan henkilöiden viipottaessa niin USAssa, Euroopassa kuin Afrikassakin, että kuinka ihmeessä eristyksissä asunut ihminen voisi oikeasti osata tuon kaiken ja selviytyä noin loistavasti maailmalla, mutta en jäänyt miettimään asiaa sen tarkemmin, sillä paloin halusta selvittää, miten tarinassa käy. Se jätti palan kurkkuun ja hahmot tulivat taas illalla mieleen. Oikeasti jouduin hokemaan itselleni, että hahmot ovat keksittyjä, niin syvältä tarina kosketti. Ja maailman julmuus, sillä kirjassa oli paljon fiktion seassa faktaakin.
Uskon, että teos jakaa Marklundin fanien mielipiteet, minusta se oli paras hänen tekemänsä teos. Piti täysillä otteessaan hetken ja nyt vapautan sen kiertoon, itsekin jonotin teosta viisi kuukautta!
Mitä sinä olisit valmis tekemään rakkaittesi tähden? Ja mihin sinä uskot? Onko elämä johdatusta vai ei? Kylläpä jäin miettimään näitä asioita!
Huh. Vahvat leffakokemukset ja lukukokemukset eivät kyllä hetkeen ”jätä rauhaan”. Oletko itse lukenut tämän teoksen? Olisi ihan mahtavaa kuulla mielipiteitä, kuka tykkäsi ja kuka ei?