Olen pari päivää pyörittänyt mielessäni sanaa kateus. Sekä Emmi että Karoliina puhuivat Instastorieissaan kateudesta tiistaina ja minä jäin jälleen kerran pyörittämään tuota sanaa. Se kalskahtaa ikävästi, eikö? Ja sanotaan, että se on suomalaisten perisynti, kateus. Se mikä toisella on, on jollain tapaa suomalaisessa kulttuurissa itseltään pois. Tämä tuntuu olevan yleinen asenne ihmisillä. Kun olemme miehen kanssa keskustelleet kateudesta, olen huomannut, että minä kyllä kadehdin ihmisiä enemmän kuin hän. Ehkä johtuu luonteesta, ehkä siitä, että roikun somessa enemmän. Sillä sosiaalinen media jos mikä lisää kateutta.

Vai tunnistatteko näitä samoja ajatuksia, kun selaatte Instagrammia? Silloin ajattelee, että tuo on ollut lenkillä, tuolla on maailman ihanimmat lastenkutsut ja kaikki leivottu itse, tuo lillii jossain Dubain uima-altaassa, tuo syö aina jotain maailman kauniimpia smoothiebowleja. Tulee väkisinkin olo, että sillä ja sillä ihmisellä on elämä jotenkin todella helppoa tai täydellistä. Harvemmin siinä selatessaan pysähtyy miettimään, kuinka paljon töitä on tehty kuvan eteen, millä hinnalla ja kuinka paljon kuvataan vaan niitä upeita hetkiä. Koska niitähän me pääasiassa jaamme. Mutta monesti minä ainakin tuuppaan Instan ja muut somet kiinni, kun liikaa kateuden tunteita alkaa nousta.

Sitten katson omaa tiliäni. No, siellähän on ne niin arjen kuin juhlan huippuhetket. Onnistumiset, parhaat ruoat, parhaat hetket. Se mitali kaulassa tuuletuskuva puolimaratonin jälkeen on vaatinut aikamoisen paljon päättäväisyyttä, hikeä ja juoksukilometrejä. Mikään ei lopulta tule ilmaiseksi.

Siksi ainakin itse tykkään katsoa ihmisten Instastorieseja, sillä niissä moni tuntuu olevan aidoimmillaan. Ehkä itsekin olen, tukka pystyssä horisemassa arjen keskellä. Miten te koette Instastoriesit, kuka seuraa niitä?

Sitten se sana, kateus. Sitä käytetään loppujen lopuksi aika heppoisin perustein ja useinhan (ainakin itselläni) kateus on sellainen hetkellinen tunne. Että voit sillä hetkellä olla superkateellinen kaverille jostain asiasta ja todeta hetken päästä, ettei se ole sinulta pois ja jatkaa päivää ja kaveruutta.

Kerron pari esimerkkiä, joista olen ollut kateellinen. Niin arkisia, niin suuria. Yksi suuri oli uni. Kun lapsemme oli vuoden vanha, eikä osoittanut merkkiäkään siitä, että alkaisi nukkua paria tuntia pidempään ja itse olin sairastunut pahaan unettomuuteen, tuli kaveri käymään. Hän sanoi ”meillä on onneksi lapsi nukkunut täydet yöt nelikuisesta, en muuten jaksaisi millään”. Olin aivan tillin tallin väsymyksestä ja nielin itkua. Olin niin kateellinen heidän unistaan ja epätoivoinen siitä, miksei meillä nukuttu. Samalla tiedostin, ettei heidän unensa ole meiltä pois.

Olen myös ollut kateellinen miehelleni, kuvitelkaa. Nimittäin hän kun ei tunnu ikinä menettävän yöuniaan tai pelkäävän mitään. Olen ollut kateellinen valvoessani yöllä ja miettinyt, miksen minä voi nukkua noin. Tai kun olen selittänyt, miksi joku sukellus on pelottanut minua tai miksi lentäminen ahdistaa, olen samalla ollut kateellinen siitä, miksen voi olla yhtä viilipytty kuin toinen. Elämä olisi niin helppoa ilman ihme ahdistuksia! Vai olisiko? Kuvittelenko vain? Toisaalta taas se on parasta ikinä, että hän pystyy nukkumaan ja jaksaa nousta yöllä tai pitää minua kädestä kiinni sukeltaessa. Pelottaisi ajatellakin, jos olisimme olleet kaksi huonounista. Asioilla on aina puolensa.

Olen myös ollut kateellinen joistain blogiyhteistöistä, joista olen itse haaveillut pitkään tai olen yrittänyt tehdä kyseisen yrityksen kanssa yhteistyötä siinä onnistumatta. Sitten olen nähnyt upean yhteistyön toisessa blogissa ja huokaissut. Onko se kateutta vai pettymystä siitä, ettei itse onnistu?

Olen ollut kateellinen naistenilloista ja ystävyysporukoista, voi kun minäkin toivoisin saavani naistenillan. Sitten taas keskittynyt siihen, kuinka ihana perhe minulla on ja todennut, etten voi elämältä enempää pyytää.

Joka tapauksessa, jos kateuden tunteita tulee, yritän aina olla niistä hiljaa. Se nimittäin satuttaa, kun sanoo päin naamaa olevansa kateellinen, jos ei tiedä mitä taustalla tapahtuu. Minä(kään) en suurinta osaa elämästäni pura mihinkään somekanavaan, joten vierastan sitä, jos somen perusteella joku on kateellinen. Muistan edelleen vuoden takaa jutun, kun toisessa kaupungissa asuvat kuopuksen kummit olivat meillä käymässä yhden yön kylässä. Lähdin silloin aamulla juoksemaan ja he vahtivat unilla olevaan kuopusta esikoisen ollessa kerhossa. Erehdyin tästä someen mainitsemaan ja sain kuulla, kuinka kaveri ei ikinä pääse mihinkään päivisin ja on niin kateellinen, että minulla oli hoitajat. Olo oli aika voimaton. Niin, jos pari kertaa vuodessa käyvät, niin tokihan tästä yhdestä juoksukerrasta kannattaa olla kateellinen.

Siitäkin olen saanut kuulla, kun asioita vain saa blogin kautta. Olin pitänyt sitä kaksi vuotta ennen kuin sain mitään. Olen käyttänyt hommaan lukemattoman määrän tunteja, omaa rahaa, markkinoinut ja yrittänyt vimmaisesti kasvattaa harrastustani jopa työksi asti. Asiat eivät ole vain tupsahtaneet ovelle, kyllä niiden eteen on tehty töitä. Sitä paitsi olen aina sanonut, että se ”ilmaiseksi” saatu paita ei valitettavasti käy maksuksi kaupan kassalla ruokaa ostaessa. Pari viikkoa sitten eräs kaveri, joka ei varmastikaan ehdi blogiani seurata kysyi, miten blogillani menee. Se oli kauhean kivasti kysytty ja tuo kysymys oli täynnä hyvää tahtoa. Piristi päiväni, kiitos, jos sattuisit tänne lukemaan!

Matkustelu taitaa myös olla aihe, josta aina sanotaan, että olen kateellinen. Tai lomat, se kenellä tai kenen puolisolla on lomia minkäkin verran. Aiheita piisaa. Mutta kyllä minä olen tullut surulliseksi, jos joku on pamauttanut olevansa kateellinen. Joskus siksi, ettei tilanne ole sellainen kuin hän luulee, joskus siksi, että se pelkkä sana on niin negatiivinen, että sen toivoisi pysyvän poissa esimerkiksi ystävyyssuhteista.

poolo NOSH ORGANICS/ hame ZARA/ takki VILA/ kengät H&M/ korvikset PIECES/ rannekorut SYSTER P (saatu blogin kautta)

Mutta eihän se pysy. Kyllähän pelkästään sisaruussuhteet sen osoittavat, että kateellisia ollaan ja pienestä pitäen joka ikisestä asiasta mitä toinen saa. Kun se on näin tiukasti luonteessamme, sitä lienee turha yrittää kokonaan kitkeä pois. Mutta miten pystyisimme olemaan onnellisia siitä, mitä toisille tapahtuu ja kannustamaan toisiamme sen sijaan, että olemme vain kateellisia?

Kuten Karoliinalle totesin, tunnen aika ajoin kateuden tunteita, mutta samalla itselläni on sellainen perhe, terveys ja liikunta, etten voi enempää pyytää. Miksi siis olla kateellinen? Silti niitä tunteita välillä tulee.

Tämä asu muuten on viikonlopulta, kun aloitimme maaliskuisen synttäriputken juhlimisen. Tänään sitten seuraavat kemut tiedossa!

Mitä sinä ajattelet asiasta? Kortit pöytään! Oletko kateellinen tai onko sinulle sanottu, että sinua kadehditaan? Mitä mieltä asusta? Kommentteja kehiin!

Aurinkoista torstaita kaikille!