Mitä tekisin jos en pelkäisi?

Elokuu! Huhuu! Se on täällä, kohta vietetään pikkuveljen häitä! Ja omaa hääpäivää! Olenhan jo toitottanut sataan otteeseen, että veli vihitään samassa kirkossa ja juhlia vietetään samassa paikassa kuin omiamme lähes päivälleen 14 vuotta sitten. Morsiustyttöinä on eräät 3- ja 6-vuotiaat tytöt. Olen itkenyt koko kesän ajatukselle, että he kävelevät vihkikirkkomme käytävää pitkin. Ehken sitten itke enää häissä? Huuh, varmaan!

Minulla on läjä postausajatuksia takaraivossa ja luonnoksissa, mutta koska nyt mennään vikoja lomapäiviä ja ollaan tyttöjen kanssa kolmisin, on kone pysynyt kiinni ja olen hoitanut yrityshommia eteenpäin, puuhannut likkojen kanssa ja.. juossut! Se sujuu ihan eri tavalla nyt kun on ”kylmä”. Jessus, monikohan lähti lenkille viime lauantaina, tunsin itseni vähän hulluksi siinä helteessä ravatessa.

Palaan siis mm. tuohon nukkuma-aiheeseen pian ja kerron mitä olen yrittänyt tehdä asian hyväksi. Kiitos viesteistänne, niitä tuli niin spostilla, Instassa kuin blogissakin. Ihanaa kun tuette ja olen niin pahoillani, kuinka moni valvoo. <3

Ajattelin olla vielä tämänkin päivän postaamatta, mutta sitten törmäsin Suvin postaukseen, jossa hän kertoi kolme kysymystä, joita joogaretriitissä oli mietitty. Kolme pientä lausetta, joihin tiivistyy ihan hirveästi ihmisestä. Minun oli pakko napata ne tänne ja vastata edes jotain, koska olivat niin syvältä koskettavia kysymyksiä. Napatkaa tekin ne ajatuksiinne tai blogiinne ja linkatkaa, jos niihin vastaatte ”julkisesti”! Kai näitä piti miettiä vain, mutta minulla mikään pysy sisuksissa. Tai no, melkein mikään. Mutta ne kolme kysymystä siis:

Mitä rakastat itsessäsi?

Tämä on ainakin itselleni ihan hirveän vaikea kysymys ja itsestään tykkääminen edelleen työn alla. Mutta. Kun hetken istun ja mietin, löydän aika montakin juttua. Rakastan sitä, että saan asioita aikaan. Saan yhtä aikaa päähäni lähteä lasten kanssa museoon, järkätä miehelle yllätyssynttärit, kirjoittaa pari blogijuttua, vaihtaa lakanat ja kutsua kaverit kylään. Ja kaiken, minkä aloitan, teen loppuun ja täysillä (okei, tässä on miinuspuolensa, mutta…). En jätä asioita puolitiehen, en yleensä mitään sovittua tekemättä, pidän kiinni aikatauluista ja olen mielestäni hyvin luotettava. Kyllä varmasti teen mitä on sovittu. Muistan ihmisten nimipäivät ja synttäripäivät ja lähettelen kortteja ja kyselen pari kuukautta etukäteen milloin pidetään veljen vauvan 1veet, etten vaan buukkaa sitä viikonloppua täyteen (tajusin noin viikkoa myöhemmin, että se kälyn ”lähetän tässä juuri save the date-kortteja 1vee kemuihin”-heitto oli vitsi, eikä totta, kun asiaa kyselin. Ahhah, toiset eivät oikeasti stressaa paria kuukautta lasten synttäreitä! ) Ai niin, mutta tämä oli juttu mitä rakastan itsessäni. No, sillä on puolensa.

Apua. Onko siis mitään ihan vain positiivista asiaa itsessäni? Millä ei olisi kääntöpuolta? Mmm. Hei keksin! Rakastan sitä, ettei kirjoittaminen ole minulle ikinä ollut vaikeaa. Kirjoittaisin loputtomiin aiheesta kuin aiheesta, reportaaseja, lehtijuttuja, höpötyksiä, mitä vain. Olen ylpeä siitä, että handlaan kohtuullisen hyvin oikeinkirjoituksen, sain äidinkielestä kymppejä (mistään muusta en saanutkaan, paitsi englannista kirjoitin laudaturin) ja tekstiä syntyy. Äh. Mitä järkeä on rakastaa omaa kirjoitustaitoaan? Olisiko vähän helpompaa elämä, jos olisi se taitotaso mitä miehellä kaikessa tekniikassa, sitähän elämässä oikeasti tarvitaan?

Ei tästä nyt tule mitään. Hengitän nyt hetken ja mietin mitä oikeasti rakastan itsessäni. Meinasin vastata, että sitä, että teen lapsilleni monipuolista ruokaa. He syövät ihan kaikkea parsakaalista sushiin, eikä se ole ongelma. Mutta sitten mietin, että olen toisaalta aika vaativa äiti.

Ei samperi. Ei tähän vain pysty vastaamaan. Vastaan… Rakastan sääriäni ja olen niistä ylpeä. Ne ovat pitkät siihen nähden, että olen lyhytjalkainen (taas keksin jotain negatiivista, mutta siis minulla on hirveän pitkä selkä ja lyhyet jalat pituuteeni nähden). Ne ovat nätit ja kapoiset. Ja. Äidilläni on ihan samanmoiset ja edelleen nätit ja kapoiset, joten luotan kovasti sääriini. Ja nyt keksin, että minulla on pitkät ripset ja tummat kulmakarvat. Mutta eihän kukaan vastaa tähän kysymykseen ulkonäköasioita vaan jotain luonteenpiirteitä? Mokasin.

Mitä haluaisit kuulla juuri nyt?

Siis jos vastaan tähän rehellisesti: EN MITÄÄN. Olen ollut päivän yksin kolmen lapsen kanssa Koiramäessä ja paluumatka oli vähän hysteerinen. Kauhea huuto, älämölö ja kikatus (sinällään ihana asia), ruuhka, eli matka kesti ja puheet olivat huutotasolla pierua ja kakkiaista. Aaah. Nyt mennään kohti yötä ja edelliseen postaukseen viitaten, olisi ihan hirveän kiva, jos yöllä ei kukaan karjuisi, huutaisi äitiä ja kaikki vaan nukkuisivat. Juuri tämän kirjoitettuani ryntäsin lasten luokse, kuopus juoksi vessassa käymään ja herätti esikoisen joka oli ihan hädissään ja juoksi perässä. Mies nousi unissaan ja minä juoksin alakerrasta. Siinäpähän oli taas kohtaus, kaikki neljä törmäyskurssilla. Niin siis, se hiljaisuus on todella hyvä.

Tähän ei varmaan pitäisi vastata näin. Tai miksei, ei näihin varmaan ole mitään oikeita vastauksia? Mietin oikeasti hetken, että haluaisin kuulla sanat minä rakastan sinua, mutta sehän oli ihan höpölöpöä. Ei ole päivää, ettei meillä sitä kuulisi. Sitten mietin, että toivoisin kuulevani, että joku sanoisi, että sinä pystyt ja pärjäät, eskari, uusi tarharyhmä pienemmälle ja hyppy yrittäjyyteen, sinä pystyt. Mutta en minä sitäkään haluaisi kuulla, sitähän mies hokee ja ärsyynnyn vaan ja vastaan, ettei sitä kukaan tiedä, ole hiljaa! Rakastan juuri tällä hetkellä hiljaista hetkeäni. Haluan kuulla hiljaisuutta (ja hei, jos voisi toivoa, meren kohinaa taustalla).

Mitä tekisit, jos et pelkäisi?

Pelko. Jännä juttu, että olen matkustanut 25-vuotiaana yksin Afrikkaan töihin. Ilman pelkoa. Silloin ei edes ollut somea ja älykännyköitä. Tajusin vasta nyt, etten ole siis yhden yhtä kuvaa lähettänyt miehelle oloistani, mennä taapertanut itsekseni kaikkien ulottumattomissa. Ja nyt tuntuu, että pelkään kaikkea, enkä ikinä lähtisi yksin sinne vailla jotain yhteyttä perheeseeni. Tottumiskysymys? Väittäisin, että kokemukset lisäävät ahdistusta. Lasten saaminen on saanut maailman näyttämään ihan hirveän paljon ahdistavammalta. Sukeltajantauti ja kammioon joutuminen tekivät kaikista sukelluksista sen jälkeen ahdistavia. Denguekuumeeseen sairastuminen ja sen vakavuus tekivät sen, etten ole sen koommin palannut Aasiaan (ja silloin kuitenkin asuin siellä). Ja lista jatkuu.

Minähän olen siitä outo, että teen pääasiassa niitä asioita, joita pelkään. Ei mitään järkeä. Pelkäsin kuollakseni aikanaan nousta prätkän kyytiin. Se johti siihen, että ajoin moottoripyöräkortin ja ostin oman prätkän. Pelkään lentämistä. Tai en niinkään lentämistä vaan suljettuja paikkoja. Häämatkani sisälsi 8 lentoa. Pelkäsin Särkänniemen Hypeä. Itkin äitiä sen kyydissä ekaa kertaa, mutten voinut millään jättää kokeilematta. Pelkäsin neuloja, päätin ottaa kaksi tatuointia. Eka meni mielestäni pieleen, menin reklamoimaan ja tikittivät uusiksi. Sitten halusin vielä siihen värit ja kasvit vuoden jälkeen, menin taas takaisin. Olen siis periaatteessa ollut tatuoitavana neljä kertaa, vaikka tatskoja on kaksi suhteellisen pientä.

Olen myös miettinyt tätä asiaa useasti, kuinka moni vastaisi tähän pelkoasiaan esimerkiksi, että lähtisi suhteesta? Eroaisi, jos uskaltaisi? Te, jotka olette olleet mukanani pidempään tiedätte postaukseni menneisyydestäni. Siitä, miten hallittu olin narsistin kynsissä, miten menetin kaikki ystäväni, miten yritin pelastaa hänet (mm. lopputyönsä on käsialaani) tuhoamalla vain itseni. Se hetki, jonka päätin olevan viimeinen, oli elämäni rohkein. Hän itki perään. Olin menossa kahteen suuntaan samaan aikaan. En voisi tehdä niin ja samalla tiesin, että se oli ainoa vaihtoehto, vaikka samalla putoaisin tyhjyyteen. Olin vuosia omistanut kaiken hänen selviytymiseen ja hengissä pitämiseen, mitä minulle jäisi sen jälkeen? Ei jäänyt mitään.

Tiedättekö mitä tein? Olin tavannut lukiossa komean, rehellisen ja aidon oloisen tyypin, joka kertoi saaneensa opiskelupaikan Tampereelta. Totesin lakonisesti, että jaa, onneksi olkoon. Kun hän alkoi suunnitella muuttoaan sinne, ajattelin, että hitto miks ei. Päivä syksyn kirjoitusten jälkeen muutin hänen luokseen ja kyselin aamulla, että juotko yleensä kahvia vai teetä asuinkumppaniltani. Todellinen hyppy tyhjyyteen, samalla luotto siihen, että sydän tietää ja tiesi.

Mutta jos en oikeasti pelkäisi yhtikäs mitään tai ajattelisi tulevaisuutta liikaa, myisin talomme heti ja lähtisin perheeni kanssa ulkomaille. Vaikka purjeveneeseen vuodeksi tai jotain vastaavaa. Se ilme, millä mieheni katseli Kroatiassa merta, snorklasi ja huokaisi. En sanonut mitään, katselin häntä vain ja tiesin, että ajatteli vuosiaan Thaimaassa, sukelluskouluttajana, iltaisin meren pauhua kuunnellessa. Mietin itsekin tuota aikaa. Jos olisin täysin vailla pelkoja lasteni ystävyyssuhteista, koulusta ja muusta, laittaisin tällä sekunnilla talomme myyntiin ja veisin perheemme meren äärelle. Lapset kävisivät koulua veneessä tai ulkomailla. Joskus sitä oikeasti miettii, onko ulkomaan vuosista enemmän haittaa kuin hyötyä. Jos tätä ei olisi kokenut, saisiko rauhan Suomi-arkeen? Mikä hemmetti siinä on, että sielu huutaa maailmalle ja vaikkemme puhuisi sanaakaan, näen toisesta, että niin hänenkin. Kaksi levotonta sielua yhdessä ja heidän lapsensa, levotontahan siitä tulee.


mekko ZARA/ hattu ESPRIT

Kuinka paljon ajatuksia nämä kolme pientä kysymystä sinussa herättävät?

P.S. Kuopus istui toissapäivänä portailla ja kyseli, että voimmeko matkustaa joskus Afrikkaan (?). En ollut puhunut hänelle mielestäni Afrikasta mitään. Aamulla hän ilmoitti puurolla, että heti kun hän on aikuinen, hän muuttaa Kreetalle ja isosisko Amerikkaan. Se on verissä?

P.P.S. Kuvat on otettu ekana Kreetan iltana. Jos ihmettelette mihin rusketus katosi. Olin valtavan onnellinen siitä, että oli ensimmäinen ilta ja saisin työntää varpaat hiekkaan seuraavat kaksi viikkoa. No, elämä ei mene aina suunnitellusti, mutta näistä kuvista onni paistaa.

Oletko kateellinen?

Olen pari päivää pyörittänyt mielessäni sanaa kateus. Sekä Emmi että Karoliina puhuivat Instastorieissaan kateudesta tiistaina ja minä jäin jälleen kerran pyörittämään tuota sanaa. Se kalskahtaa ikävästi, eikö? Ja sanotaan, että se on suomalaisten perisynti, kateus. Se mikä toisella on, on jollain tapaa suomalaisessa kulttuurissa itseltään pois. Tämä tuntuu olevan yleinen asenne ihmisillä. Kun olemme miehen kanssa keskustelleet kateudesta, olen huomannut, että minä kyllä kadehdin ihmisiä enemmän kuin hän. Ehkä johtuu luonteesta, ehkä siitä, että roikun somessa enemmän. Sillä sosiaalinen media jos mikä lisää kateutta.

zara+noshorganics nosh+zara

Vai tunnistatteko näitä samoja ajatuksia, kun selaatte Instagrammia? Silloin ajattelee, että tuo on ollut lenkillä, tuolla on maailman ihanimmat lastenkutsut ja kaikki leivottu itse, tuo lillii jossain Dubain uima-altaassa, tuo syö aina jotain maailman kauniimpia smoothiebowleja. Tulee väkisinkin olo, että sillä ja sillä ihmisellä on elämä jotenkin todella helppoa tai täydellistä. Harvemmin siinä selatessaan pysähtyy miettimään, kuinka paljon töitä on tehty kuvan eteen, millä hinnalla ja kuinka paljon kuvataan vaan niitä upeita hetkiä. Koska niitähän me pääasiassa jaamme. Mutta monesti minä ainakin tuuppaan Instan ja muut somet kiinni, kun liikaa kateuden tunteita alkaa nousta.

Sitten katson omaa tiliäni. No, siellähän on ne niin arjen kuin juhlan huippuhetket. Onnistumiset, parhaat ruoat, parhaat hetket. Se mitali kaulassa tuuletuskuva puolimaratonin jälkeen on vaatinut aikamoisen paljon päättäväisyyttä, hikeä ja juoksukilometrejä. Mikään ei lopulta tule ilmaiseksi.

Siksi ainakin itse tykkään katsoa ihmisten Instastorieseja, sillä niissä moni tuntuu olevan aidoimmillaan. Ehkä itsekin olen, tukka pystyssä horisemassa arjen keskellä. Miten te koette Instastoriesit, kuka seuraa niitä?

systerp+rannerengas zara+vekkihame

Sitten se sana, kateus. Sitä käytetään loppujen lopuksi aika heppoisin perustein ja useinhan (ainakin itselläni) kateus on sellainen hetkellinen tunne. Että voit sillä hetkellä olla superkateellinen kaverille jostain asiasta ja todeta hetken päästä, ettei se ole sinulta pois ja jatkaa päivää ja kaveruutta.

Kerron pari esimerkkiä, joista olen ollut kateellinen. Niin arkisia, niin suuria. Yksi suuri oli uni. Kun lapsemme oli vuoden vanha, eikä osoittanut merkkiäkään siitä, että alkaisi nukkua paria tuntia pidempään ja itse olin sairastunut pahaan unettomuuteen, tuli kaveri käymään. Hän sanoi ”meillä on onneksi lapsi nukkunut täydet yöt nelikuisesta, en muuten jaksaisi millään”. Olin aivan tillin tallin väsymyksestä ja nielin itkua. Olin niin kateellinen heidän unistaan ja epätoivoinen siitä, miksei meillä nukuttu. Samalla tiedostin, ettei heidän unensa ole meiltä pois.

Olen myös ollut kateellinen miehelleni, kuvitelkaa. Nimittäin hän kun ei tunnu ikinä menettävän yöuniaan tai pelkäävän mitään. Olen ollut kateellinen valvoessani yöllä ja miettinyt, miksen minä voi nukkua noin. Tai kun olen selittänyt, miksi joku sukellus on pelottanut minua tai miksi lentäminen ahdistaa, olen samalla ollut kateellinen siitä, miksen voi olla yhtä viilipytty kuin toinen. Elämä olisi niin helppoa ilman ihme ahdistuksia! Vai olisiko? Kuvittelenko vain? Toisaalta taas se on parasta ikinä, että hän pystyy nukkumaan ja jaksaa nousta yöllä tai pitää minua kädestä kiinni sukeltaessa. Pelottaisi ajatellakin, jos olisimme olleet kaksi huonounista. Asioilla on aina puolensa.

Olen myös ollut kateellinen joistain blogiyhteistöistä, joista olen itse haaveillut pitkään tai olen yrittänyt tehdä kyseisen yrityksen kanssa yhteistyötä siinä onnistumatta. Sitten olen nähnyt upean yhteistyön toisessa blogissa ja huokaissut. Onko se kateutta vai pettymystä siitä, ettei itse onnistu?

Olen ollut kateellinen naistenilloista ja ystävyysporukoista, voi kun minäkin toivoisin saavani naistenillan. Sitten taas keskittynyt siihen, kuinka ihana perhe minulla on ja todennut, etten voi elämältä enempää pyytää.

Joka tapauksessa, jos kateuden tunteita tulee, yritän aina olla niistä hiljaa. Se nimittäin satuttaa, kun sanoo päin naamaa olevansa kateellinen, jos ei tiedä mitä taustalla tapahtuu. Minä(kään) en suurinta osaa elämästäni pura mihinkään somekanavaan, joten vierastan sitä, jos somen perusteella joku on kateellinen. Muistan edelleen vuoden takaa jutun, kun toisessa kaupungissa asuvat kuopuksen kummit olivat meillä käymässä yhden yön kylässä. Lähdin silloin aamulla juoksemaan ja he vahtivat unilla olevaan kuopusta esikoisen ollessa kerhossa. Erehdyin tästä someen mainitsemaan ja sain kuulla, kuinka kaveri ei ikinä pääse mihinkään päivisin ja on niin kateellinen, että minulla oli hoitajat. Olo oli aika voimaton. Niin, jos pari kertaa vuodessa käyvät, niin tokihan tästä yhdestä juoksukerrasta kannattaa olla kateellinen.

Siitäkin olen saanut kuulla, kun asioita vain saa blogin kautta. Olin pitänyt sitä kaksi vuotta ennen kuin sain mitään. Olen käyttänyt hommaan lukemattoman määrän tunteja, omaa rahaa, markkinoinut ja yrittänyt vimmaisesti kasvattaa harrastustani jopa työksi asti. Asiat eivät ole vain tupsahtaneet ovelle, kyllä niiden eteen on tehty töitä. Sitä paitsi olen aina sanonut, että se ”ilmaiseksi” saatu paita ei valitettavasti käy maksuksi kaupan kassalla ruokaa ostaessa. Pari viikkoa sitten eräs kaveri, joka ei varmastikaan ehdi blogiani seurata kysyi, miten blogillani menee. Se oli kauhean kivasti kysytty ja tuo kysymys oli täynnä hyvää tahtoa. Piristi päiväni, kiitos, jos sattuisit tänne lukemaan!

Matkustelu taitaa myös olla aihe, josta aina sanotaan, että olen kateellinen. Tai lomat, se kenellä tai kenen puolisolla on lomia minkäkin verran. Aiheita piisaa. Mutta kyllä minä olen tullut surulliseksi, jos joku on pamauttanut olevansa kateellinen. Joskus siksi, ettei tilanne ole sellainen kuin hän luulee, joskus siksi, että se pelkkä sana on niin negatiivinen, että sen toivoisi pysyvän poissa esimerkiksi ystävyyssuhteista.

zara+vekkihame+noshorganics
poolo NOSH ORGANICS/ hame ZARA/ takki VILA/ kengät H&M/ korvikset PIECES/ rannekorut SYSTER P (saatu blogin kautta)

Mutta eihän se pysy. Kyllähän pelkästään sisaruussuhteet sen osoittavat, että kateellisia ollaan ja pienestä pitäen joka ikisestä asiasta mitä toinen saa. Kun se on näin tiukasti luonteessamme, sitä lienee turha yrittää kokonaan kitkeä pois. Mutta miten pystyisimme olemaan onnellisia siitä, mitä toisille tapahtuu ja kannustamaan toisiamme sen sijaan, että olemme vain kateellisia?

Kuten Karoliinalle totesin, tunnen aika ajoin kateuden tunteita, mutta samalla itselläni on sellainen perhe, terveys ja liikunta, etten voi enempää pyytää. Miksi siis olla kateellinen? Silti niitä tunteita välillä tulee.

Tämä asu muuten on viikonlopulta, kun aloitimme maaliskuisen synttäriputken juhlimisen. Tänään sitten seuraavat kemut tiedossa!

Mitä sinä ajattelet asiasta? Kortit pöytään! Oletko kateellinen tai onko sinulle sanottu, että sinua kadehditaan? Mitä mieltä asusta? Kommentteja kehiin!

Aurinkoista torstaita kaikille!

Inspiraatiopäivän hieman epäonninen haalari

jumpsuit+zarazara+coruu

Tämä lauantain asu onkin vilahdellut jo kuvissa, mutta tehdään siitä ihan oma postauksensa vielä. Kuten kommentoin, lähdin aika kiireessä, tukka ei suostunut asettumaan ja huulipuna oli hukassa. Tummat sukkikset haalarin alla eivät toimineet ja vaihdoin ne junassa värittömiin. Asukuviin oli aikaa tässä rautatieaseman edessä muutama minuutti, mutta saatiin asu ikuistettua!

Jumpsuitit ovat tämän kevään juttu ja niitä näkyy myös paljon kukkakuosisena. Itse olen nähnyt inspiraatiopäivän aina vähän sellaisena edustustilaisuutena, jossa jäät ehkä mieleen asullasi. Sen täytyy olla sellainen, missä viihdyt ja mikä kuvaa persoonaasi. Näiltä pohjilta olen asuni tilaisuuksiin valinnut ja viimeksi menin vekkihameessa, pari vuotta sitten Adidaksen hupparissa, nyt halusin tämän jumpsuitin päälleni. Se on ihan supermukava ja koko asu on yhdellä kertaa mietitty, ei tarvitse paljon yhdistellä.

jumpsuit+flowers jumpsuit+leatherjacket

Pientä epäonnea tässä haalarissa kuitenkin on: ostin sen Tukholmasta niin kiireessä, etten äkännyt rikkinäistä vetskaria, joka kyljessä on. Se ei mene kiinni. Yritin reklamoida sähköpostitse, mutta eivät kuulemma voi tehdä mitään, pitäisi mennä liikkeeseen reklaamaan. Enpä lähtenyt uudelleen Tukholmaan sen vuoksi, joten vetskari on rikki, eikä haalari mene ihan kokonaan sivusta kiinni. Tarkoitus on se korjauttaa, mutta en ole ehtinyt asiaa hoitaa tai tiennyt, kenellä sen hoitaisin. Supermessut eilen antoivat kuitenkin vinkin tähän: ompelijaopiskelijat antoivat yhteystietonsa ja sanoivat, että heillä tuo varmasti hoituisi. Mahtavaa! Minä en itse edes omista ompelukonetta, joten vetskarin vaihtaminen ei onnistu.

zara+haalarijumpsuit ZARA/ kengät H&M/ takki ONLY/ korvikset CORUU (saatu blogin kautta)

Päivän tohinassa kukaan tuskin huomasi rikkinäistä vetskaria ja haalari toimi päivän asuna hyvin. Plussaa siitä, ettei asu rypisty, kun istuu junassa edes takaisin. Haalari toimii näin viileällä sukkisten ja neuleen kanssa, mutta koska on lyhythihainen ja ohutta matskua, menee aivan hyvin myös kesällä. Ihana keväinen tuulahdus näistä kukista tuli, vaikka kevättä saa nyt vähän odotella, tänäänkin maa oli valkoisena!

Mitä pidät haalariasusta? Löytyykö omasta kaapistasi haalareita? Oikein aurinkoista alkanutta viikkoa kaikille! Yritän saada tällä viikolla arvonnan taas kehiin, joten pysykää kuulolla!