Avainsana-arkisto: onnettomuus

Miten jatkaa tästä?

8.6.2019
2

Tuli kuulkaa ensi kertaa ikinä ihan hirveä jumi. Minun piti postata teille ihan huikean hyvä kirjavinkki, jotain menneitä tapahtumia Suomesta jaja… Sitten kun tuijotin tilastoja sen suhteen, paljonko olette ladanneet blogiani viime päivinä ja ajattelin, että kiinnostavatko ne ketään. Se peruskaura. Miten tästä jatkaa eteenpäin, apua! Jatketaanko tätä onnettomuustarinaa? Tiedän, että epätäydellisyys kiinnostaa aina enemmän kuin täydellisyys ja jotenkin oma arvomaailma on saanut viime päivinä oikein avokämmenestä naamansa. Kun vietin eilisen päivän kyttien puhelinta, tietäen miehen olevan nukutettuna, kaikki muu tuntui hyvin pieneltä. Että istuisin kertomaan teille hyvästä kirjasta, kun ajatuksissa kävi, lähdemmekö Kreetalta kolmestaan vai nelistään. Tiedän, että on pieni leikkaus ja rutiinitoimenpide ja mitä lie, mutta jännitin. Mieleen välähti kaikenlaisia ajatuksia ja se 8 tuntia odottelua tuntui todella pitkältä.

Kun saimme lyhyen viestin, että kaikki on ok, olo oli ihan makaroni. Olin niin jännittänyt ja helpotus meni läpi kehon. Toivoin lisää infoa, mutta niin pöhnässä oli, että sain yhteyden puhelimella vasta kuusi tuntia myöhemmin. On kipuja, on antibioottitippa, on ties mitä, mutta leikkaus oli lääkärin sanoin succesful ja nyt vain odottelemme, milloin näemme hänet taas.

Tuntuu ehkä tyhmältä, enkä tiedä mitä kommentteja taas saan sanomalla tämän, mutta sanon silti. Meillä ei ole ollut paras kevät tähän mennessä ja reissu oli todella odotettu. Toivoin, että siellä sitten vähän stressi hellittää ja meillä on aikaa toisillemme. Kaikki meni eri tavalla kuin ajattelimme, mutta juuri siksi koen, että reissu hitsasi meitä paremmaksi. Tai sai ajattelemaan eri tavalla. Kun eilen rullailin tyttöjen kanssa päivän vailla tietoa miehen kohtalosta, mietin, että olisin valmis tekemään mitä vain, että hän tulisi taas luoksemme. Mitä vain. Kaipasin häntä hirveästi ja yritin keskittyä lapsiin. Jonnekin hyvin kauas painuivat kevään monet riidat ja mietin vain, miksi edes riitelemme. Alkaako toista arvostaa tosissaan vasta, kun hänelle käy pahasti? Ja tiedän todellakin, että kyse ei tässä leikkauksessa ollut elämästä ja kuolemasta, mutta ajatukseni ja tunteeni ovat tässä risteilleet ties missä. Ajattelin, etten enää ikinä tappele (hih), jos vaan vielä saan häntä halata. Tuli ihan epätoivo omissa ajatuksissa.

Siinä miettiessäni katselin lapsiani. Mietin, miten he reagoivat asiaan. He olivat pääasiassa todella sinut kaiken kanssa, eivätkä osaa pelätä. Mitä nyt esikoinen luuli, että koko käsi leikataan irti kun puhuin leikkauksesta (välillä sitä unohtaa, miten lapset ottavat asiat) ja huojentui, kun selitin, ettei leikkaus sitä tarkoita. Kuopus itki eilen illalla isi-ikävää, mutta kun saimme videopuhelun sairaalaan, hän oli tyytyväinen. Mietin, ettei meillä ole mitään hätää ja päivä sujui tosi kivasti ja yllätyin, kun esikoinen valitsi iltasaduksi mukana olevasta kirjasta Tiana-sadun, jossa prinsessalta murtuu lomalla käsi ja se kipsataan. Uskomaton yhdistelykyky ja samalla varmasti joku tapa käsitellä asiaa. Minua on eilisen aikana kehuttu maailman kauneimmaksi, ihanimmaksi ja kivoimmaksi sekä halattu enemmän. He reagoivat tavallansa isän puuttumiseen. Olen itse osallistunut ehkä normaalilomaa enemmän, sillä monesti mies on se vesipuljaaja. Nyt minä sain vetää täysillä uintikisoja ja vesijumppaa esikoisen kanssa, kun kuopus nukkui kärryissä. Mietin, että kaikkinensa tämä tapaturma on saanut meidät muuttamaan rutiineja ja tekemään eri tavalla. Äiti on riehunut altaassa ja äitikin uskaltaa ajaa vuoristoteitä.


mekko MARIMEKKO (kirppislöytö)/ korvikset ja arskat H&M/ kengät Kreetalta

En missään nimessä toivo, että näin olisi käynyt. Olen pahoillani ja huolissani miehestä koko ajan. Silti koen, että tämä oli vähän joku kohtalo. Että täytyy pamauttaa vasaralla päähän, jos te ette muuten tajua sitä, mikä teillä on. Miten arvokasta se kaikki on. Miten paljoon minäkin pystyn, mutta monesti vähän arkana turvaudun mieheen. Olenko joskus kertonut, että vuonna 2007 olin yksin Afrikassa töissä ja kämpässäni oli kolme hiirtä. Pakenin niitä sohvan päälle ja soitin miehelle itkien, etten voi nukkua, kun ne tulevat sänkyyni. Hän totesi, että on nyt Tampereella moottoripyörälenkillä eikä oikein voi auttaa. Se jäi mieleeni. Olen niin nojannut häneen, että tuolloin, 12 vuotta sitten ahdisti, kun tajusin, ettei hän nyt tule Tampereelta Tansaniaan auttamaan. Hoida itse. Ja minä hoidin itselleni uuden majoituksen ja pärjäsin. Minä asuin pari kuukautta yksin Thaimaassa, ajoin ns. väärällä puolen liikennettä päivittäin ja pärjäsin silloinkin. Minä pärjään ja me pärjätään nytkin.

Edelleen olen tottunut soittamaan hänelle aina, kun tulee paniikkikohtaus, tulee ihan mikä tahansa ongelma tai tulee loma. Hän hoitaa autot vuokralle, suunnitelee ja ajelee. Mutta minäkin pystyn. Me pystymme yhdessä.

Toivottavasti saitte näistä ajatuksistani kiinni. Jatkan tämän jälkeen (ehkä, en vielä tiedä milloin näen miehen) normijutuilla ja saadaan taas rutiineista kiinni. Eilisillalla tuli ihana ylläri, kun entinen kollegani Thaimaasta, Vagabonda-blogin Terhi tuli syömään ja käymään iltashowssa kanssamme. Että piristi!

Sellaista tajunnanvirtaa täällä juoksee. Nyt aamupalalle, lapset menevät kerhoilemaan ja minä rannalle jumppaan. Mies voi kuulemma sairaalassa hyvin! Kiitos kaunis valtavan ihanasta myötäelämisestänne, on lämmittänyt uskomattoman paljon mieltä. Helteistä viikonloppua Suomeen!

P.S. Nämä kuvat on otettu 24 tuntia onnettomuuden jälkeen. Näin hyvin yksikätinen mies kuvaa. <3

Kun elämä antaa sitruunoita, tee niistä mehua

7.6.2019
8

Hah, olipa onneton käännös. Mutta tiedättekö, tuo on lause, mikä on pyörinyt mielessä mieheni menoa katsellessa. When life gives you lemons ja niin edespäin. Join aamupalalla sitruunamehua ja mietin kaikkea maan ja taivaan väliltä. Mieli on myllertänyt ja siksi kaikki suunnitellut blogipostauksetkin jäivät tekemättä.

Mitä olen ajatellut? Tässä muutama ajatus. Miehen loma on pilalla. Hän ei voi uida, ei treenata meressä, ei ajaa pyöräreissuja, ei sukellella lasten kanssa. Monta päivää on ollut auki, lähetetäänkö mies Suomeen leikattavaksi, jäämmekö lasten kanssa keskenämme Kreikkaan, leikataanko täällä, mitä mitä mitä. Lapset ovat kyselleet, en ole osannut vastata. Lomasuunnitelmia kuten pyöräretkeä on peruttu ja mietitty, milloin soittaa vakuutus, milloin lääkäri ja niin edespäin. Kontrollifriikin ihmisen on täysin täytynyt heittäytyä ja elää tunti kerrallaan. Nyt ei voi suunnitella. Nyt eletään tosiaan siinä hetkessä.

On mietityttänyt meneekö leikkauksessa kaikki hyvin. Miestä ei pahemmin ole nukuteltu ja siinäkin aina omat riskinsä. Helteessä hautuvassa leikkaushaavassa omansa. Emme tiedä, tuleeko saikkua tai kuinka paljon tulee. Emme tiedä, miten kesä menee. Ainakaan mies ei tee pyöräretkiä, telttailua esikoisen kanssa, suunniteltua remonttia tai muuta. Ei aja autolla, ei hoida kauppareissuja, harrastuksia. Ei lähde Jukolaan, ei mene esikoisen kanssa Boomin Särkänniemessä. Kaikki todella toissijaisia juttuja hengissäpysymisen kannalta, mutta silti ajatuksia, jotka ovat nousseet mieleen.

Kun kaksi vuotta sitten lomailimme Kyproksella rajujen enterorokkojen voimin, ajattelin, että jopas oli loma. Lopulta sieltä mieleen nousevat onnelliset hetket, ihana loma ja vain muutamat haasteelliset päivät, kun oli vaikeaa sekä minun että lasten kävellä jaloissa olevien enterorakkojen vuoksi. Viime vuonna saimme täysin nappiin menneen Kyproksen loman ja monta reissua on ollut välissä, kun kaikki on mennyt hyvin. Arvostus niitä kohtaan nousee hurjasti. Ylipäätään arvostus elämää ja sitä, että kaikki muuttuu sekunteissa kasvaa hetkessä.

Mutta otsikkoon. Siinä missä minä olen pyörittänyt mielessä sata asiaa, joita ei voi enää tehdä, lomalla tai kesällä. Olen tuskaillut, selviääkö mies nukutuksesta ja saako jonkun sairaalabakteerin ja ties mitä. Siinä kaiken keskellä, itse kivuissaan käsi kipsissä ollut tyyppi on sanonut seuraavia asioita: ”Olipa hyvä, että otettiin lapsen kanssa ekana päivänä niitä sukellusvideoita” ”Onpa hyvä, että minulla on vaimo, joka suostuu ajamaan ulkomailla ja saatiin tehtyä mitä suunniteltiin” ”Näin perheellisenä miehenä sitä riittää, kun näkee, että perhe on onnellinen ja nauttii, siitä tulee onnelliseksi” ”Olen tehnyt työkseni töitä meressä, ei se haittaa jos nyt ei pääse” ”Saan nauttia ruoasta ja lämmöstä silti” ”Vähän tämä kipsi ehkä hiostaa kyllä”.

Niin. Tuo viimeinen lause on pahin valitus, mitä hänestä on irronnut. On puuhannut meidän mukana, hoitanut lapsia yksikätisenä mahtavasti. Pääsin jopa lenkille ja jumppaan, kun yksikätinen tyyppi hoiti lapset suihkuun ja Bamsen iltabileisiin. Ei sanaakaan valittamista siitä, että uinnit jäävät väliin, kesän juoksulenkit jäävät väliin. Vain kommentti, että näissä maisemissa on kivaa sairastaa. Hän vain tekee sitruunoista mehua. Onnettomasta onnellisen.

En voi kuvitella sitä marmatuksen määrää, jos osat käännettäisiin. Ja nyt huomaan ja tajuan, miten paljon mies tekee. Kun nyin kärryjä kasaan ja ähisin niitä vuokra-autoon Haniassa, kun olin meressä uimassa ja lapsi tarvitsi rannalla pukemisapua, kun ajattelin kotia ja imurointia, kauppareissuja, ruohonleikkuuta, lipun nostoa (miten nyt tämäkin tuli mieleen, juhannus ja lipputanko!) tajusin jotenkin selvemmin, miten paljon mies tekee ja osallistuu. Kai minä sen tiesin, mutta aloin pitää itsestäänselvyytenä vuosien jälkeen että hän tekee ja pystyy. Tunnen nyt nahoissani, kun se toinen ei pysty.

Kun ensishokki, epäusko, hermostuminen, epätoivo ja mikä lie laantui, tunsin, että tämä kokemus on lähentänyt meitä. Lapset ovat halunneet syliini kun isi on poissa, kuopus on huutanut, ettei isiä saa lähettää Suomeen! Olemme olleet jotenkin lähemmin ja arvostaneet toisiamme, toivoneet parasta käden suhteen. Minä olen jo monta päivää hihittänyt miestä pestessä ja kysellyt, onko tämä hänestä nöyryyttävää. Ei kuulemma, kun minä sen teen. Lupasin innolla jatkaa pari kuukautta.

Elämä on. Ihmisen parasta aikaa. Käsi paketissa tai ilman. Loppujen lopuksi puhutaan niin lyhyestä ajasta ja niin ”pienestä” onnettomuudesta, kun asiaa pystyy ajattelemaan ensishokin jälkeen. Mitään ei pidä pitää itsestäänselvyytenä. Ei mitään.

Mies on juuri nyt matkalla kohti leikkausta, joka tehdään täällä Kreetalla. Jännitän nukutusta, jännitän kaikkea mahdollista. Vaikka minut on nukutettu kolmesti, jännitän tätä eniten. On niin toivotonta kun ei voi tehdä mitään. Lähettää toisen yksin sairaalaan ja pitää peukkuja pystyssä. Itkin eilen pelosta, samalla kun lapset onnessaan melskasivat altaassa. Kävin ihan liian syvissä ajatuksissa peloissani.

Pitäkää peukkuja. Nyt mennään! Kirjoitinko tämän viikko sitten jo? Vähän eri ajatuksella…?

Lomaylläri: onnettomuus Kreetalla

5.6.2019
18

Terveisiä Kreetalta, jossa takana on useampi aurinkoinen päivä ja kuvia kameraan on kertynyt jo 1400 kappaletta. Tulimme neljättä kertaa putkeen TUI Family Life hotelliin, josta oletimme saavamme helppoa perhelomaa. Uimista, jumppia, ruokaa, lastenkerhoja ja muuta perinteistä. Myös auto oli tarkoitus vuokrata, käydä jollain merireissulla ja olimme varanneet myös koko perheelle pyöräretken.

Loma lähti käyntiin uimapetojen touhulla, isän ja tyttären loputtomalla sukeltelulla ja sukellusvideoilla. Minä katselin heidän menoaan hymyillen kuopuksen julistaessa tauotta, että tämä on niin ihanaa. Niin ihanaa. Kun kysyin mikä, hän sanoi, että kaikki, ruoka ja uiminen ja kaikki. Samalla hänen perässään on saanut juosta tauotta ja suusta on kaivettu ties mitä pienistä kivistä sormukseen. Myrkytyskeskukseenkin soitettiin, kun neiti onnistui puraisemaan iltashowssa valotikun pään rikki ja nestettä pääsi vähän suuhun. Hän on kiivennyt koko ajan johonkin ja olemme sydän syrjällään pelänneet, ettei mitään sattuisi. Mutta vauhtia olimme odottaneet ja hänet tunsimme. Sen sijaan sitä, mitä oikeasti tapahtui emme osanneet yhtään aavistella.

Sitten koitti maanantai, lomamme neljäs päivä. Tuli jo olo, että täytyy päästä pois hotellilta, joten vuokrasimme auton kolmeksi päiväksi. Ekana päivänä suunnattiin Elafonikseen, ns. pinkille rannalle ja päivä oli ihan huikea. Kun iltapäivällä lähdimme ajelemaan pois, aika pian kuopus ilmoitti pissahädästä. Päätimme pysähtyä näköalaravintolaan vuorille ja sovimme, että lapset saavat jätskit ja päästään vessaan.

Katselimme esikoisen kanssa kaukana vuorilla viilettäviä vuohia ravintolassa, jossa ei ollut ketään muita ja joka oli aika kotikutoisen näköinen. Sitä pitänyt mummo ei puhunut sanakaan englantia. Mies ja kuopus tulivat vessasta ja istuin alas, lapset aloittivat syömään jätskejään. Vilkaisin tielle päin ja samassa takaani kuului tuolin ryminää ja kova tömäys. Pelästyin että mies putosi tuolilta ja käännyin katsomaan, mitä ihmettä kävi. Maassa makasi hyvin hiljaisena irvistäen mies, joka piteli mahaansa. Katsoin vieressä lattiassa töröttäviä rautaputkia, jotka olin nähnyt aiemmin ja ensimmäinen ajatukseni oli, että hän kaatui niihin ja vatsassa on reikä. Taisin hokea herranjumalaa ja pyöriä hetken ympyrää paniikissa kiljuen mihin sattuu, mitä kävi? Mies sai sanansa takaisin ja tuskaisena irvistäen kertoi kompastuneensa niihin rautaputkiin, joita ei ollut ollenkaan huomannut maisemaa katsoessaan. Oli lentänyt selälleen ja ottanut perinteisesti ranteella vastaan. Sanoi heti, että kun on ranteensa ennenkin murtanut, tuntee, että nyt meni käsi rikki.

Olo oli hetken aikaa hyvin epäuskoinen. En voinut käsittää että näin voi käydä, keskellä kirkasta päivää, kesken jätskihetken. Että yks kaks noin rajusti voi kompastua. Mieleen pamahti sata ajatusta sairaalasta pieleen menneeseen lomaan ja paniikkiin, että mies pyörtyy kun näytti niin kivuliaalta. Hetkellisen hepuloinnin jälkeen aloin toimia. Käsi sidottiin niskan taa mukana olleella hamam-pyyhkeellä. Loput jätskit nakkasin roskiin ja hoputin tytöt autoon. Mies ei pystynyt melkein kävelemään autoon, kipu oli niin kova. Istuin nieleskellen kuskin paikalle – en ole aiemmin ajanut kapeita vuoristoteitä ja en saisi ajaa, sillä kuskiksi oli ilmoitettu vain mies. Eli vakuutus ei ollut voimassa minun ajovuorollani. Mutta hätätilanne, vaihtoehtoja ei ollut. Lähdimme rullailemaan kohti hotellia, jonne oli lähes tunnin matka.

Matkalla pysähdyin apteekkiin hakemaan jotain kylmäasiaa ja nakkasin miehelle pari särkylääkettä suuhun. Kun sanoin murtuneesta kädestä, apteekkari antoi minulle paketin kolmiolääkkeitä ja käski olla varovainen. Palautin paketin ja pyysin ihan särkylääkettä, se nyt vielä tästä puuttuu, että hän tipahtaisi kanveesiin ja en osaisi navigoida takaisin perille. Matka jatkui, vuoristoteiden ajaminen ei onneksi ollut paha rasti. Matkalla soitettiin vakuutukseen maksusitoomusta varten, mutta numero ei toiminut Kreikasta käsin ja isäni otti Suomesta käsin puhelun vakuutukseen, josta soitettiin sitten meillepäin.

Olo oli koko matkan ihan epätodellinen. Koko tapahtuma oli niin hämmentävä, ihan turha ja lievästi sanottuna ylläri. Mielessä pyöri miksi menimme juuri siihen paikkaan ja ties mitä, vaikka tiesin sen olevan ihan turhaa enää tässä vaiheessa. Mielessä pyöri suru siitä, ettei uimista rakastava mies pääsekään enää uimaan, pelko siitä mikä ja minkäasteinen vamma on kyseessä, miten meidän kesä tulee menemään ja harmitus siitä, että miehen koko kevään reistannut polvi olisi nyt parempi, mutta seuraava renkka iskee.

Pääsimme hotellille jo vähemmän tuskaisen tyypin kanssa, lääke auttoi pahimpaan. Täytyy kyllä sanoa, että hän oli ihan uskomattoman urhea. Kun minä hermoilin, hän oli se joka sanoi, että tästä selvitään ja vaikka olo oli selvästi aika kivulias, meni eteenpäin hammasta purren. Ei huutoa, ei itkua, ei valitusta ei edes kiroilua. Toista se kuulkaa olisi jos itseeni sattuisi noin, veikkaan. Kun saavuimme hotellihuoneeseen, tytöt järjestivät tappelua pystyyn, yritin auttaa heitä suihkuun ja samalla auttaa miehelle jotain muuta kuin uimashortsit päälle. Tuli avuton olo, miten minä ehdin auttaa kaikkia kolmea, apua! Yritin sanoa tytöille, että nyt pois turhat taistelut, isiä sattuu tosi paljon. He eivät tainneet uskoa, kun verta ei valunut ja isi oli niin urhea.

Mies lähetettiin taksilla Hanian sairaalaan, jotta lasten ei tarvitse jonotella siellä ja homma siellä toimi nopeasti. Kuvat ja lausunto oli tehty alle kahdessa tunnissa ja tuomio oli, ettei kipsi riitä. Leikkaukseen mentävä. Täräys oli niin kova, että käden luut poksauttivat kyynärluun halki. Tai jotain, kirjoitan tätä yöllä enkä voi enää kysyä tarkennuksia. Se vaatii pari ruuvia tullakseen ehjäksi. Onneksi murtuma oli siisti, eikä esimerkiksi pirstaleinen.

Lääkäri oli sitä mieltä, että mies lähtee kotiin yksin ja leikataan siellä. Oloni oli todellakin epätodellinen. Että jään 10 päiväksi Kreikkaan yksin lasten kanssa? No selvä sitten. Ei kun, eikä. Ei tämä nyt voinut mennä näin, voiko tämän peruuttaa? Hei oikeasti elämä!

Eilen suomalainen kirurgi soitti ja sanoi, että vamma on niin helppo leikata, että hän suosittelee sen tehtäväksi Kreetalla. Yksityissairaala on hyvä. Mutta vielä on auki, suostuvatko tekemään sen täällä, lähteekö mies kotiin, jäämmekö tänne, suostuuko vakuutus sittenkin kotiuttamaan kaikki vai vai… Odottelen pala kurkussa soittoa tänään. Kaikki vaihtoehdot ovat kurjia, mutta tyttöjen iloon ei isi rannalla onneksi vaikuta. Sen sijaan isi Suomessa kyllä.

Olen aika orjallinen ihminen, joka haluaa, että asiat menevät suunnitellusti. On vaikeaa hyväksyä, että tämä meni nyt näin. Tämä loma ja tämä kesä. Mutta ei elämä mene läheskään aina niin kuin on suunnitellut. Samalla harmitus miehen puolesta on ihan hirveä. Ihan kuin oma käsi olisi kipsattu, harmittaa niin valtavasti! Ja on ikävää katsoa kipua ja sitä, kun asentoa nukkumiseen ei meinaa löytyä.

Olemme puhuneet siitä, että onneksi ei käynyt pahemmin. Ettei iskenyt vaikka päätänsä. Että ajokortti on molemmilla ja ei tarvinnut kökötellä jossain vuorella kyytiä odottelemassa. Yrittäneet suhtautua positiivisesti. Paljon pahempiakin asioita voisi sattua.

Fiilis lomasta laski kuin lehmänhäntä, mutta seuraavana päivänä jo hymyiltiinkin. Kyllä tästä selvitään. Tavalla tai toisella.

Sellaisia uutisia tällä kertaa!