Avainsana-arkisto: onnettomuus

5 kuukautta onnettomuudesta

7.11.2019
2

Näin se aika juoksee. Tänään tulee kuluneeksi tasan 5 kuukautta tuosta hurjasta perjantaista, kun pyörin ympyrää Kreetan hotellilla ja odotin tietoa miehestä, joka oli sairaalassa leikkauksessa. En ole laskenut, mutta mieleeni tallettuu kalenterin tavoin päivämäärät. Kyllä kuulkaa tuntui silloin pitkältä ajalta, kun sanoivat, että kuntoutuminen voi kestää puolikin vuotta. Ja humps vaan, lähes koko puolivuotinen on kulunut.

Jos et ole lukenut tuota postausta kesäkuulta, sen voi kurkata tästä linkistä. Olemme kertoneet kymmeniä kertoja eri kyselijöille näiden viiden kuukauden aikana mitä tapahtui, sillä se tuntuu ihan kahelilta tapahtumalta. Ettei mopoiltu yöllä sateessa Thaimaassa, ei extreme-urheiltu, mies ei ollut ajamassa 50km tunnissa pyörällä alamäkeen. Ei, me olimme autoilemassa takaisin hotellille ja jätskillä lasten kanssa, kun hän kompastui rautaputkeen.

Silloin sain kommentin, että älä valita vaan lomaile ja anna olla, olisi voinut käydä pahemminkin. Totta, arvatkaa kuinka monta kertaa tämän viiden kuukauden aikana olen pysähtynyt miettimään, mitä jos mies olisi lyönyt kaatuessaan päänsä? Olimme vuoren rinteellä, missään ei näkynyt ketään ja ambulanssissa olisi varmasti kestänyt. Paljon pahemminkin olisi voinut käydä. Tai jos kyseessä olisi ollut vaikka jalka, olisi elämä ollut paljon haastavampaa. Mutta samalla kun olimme puoli vuotta aiemmin varanneet loman, josta oli jäljellä vielä 10 päivää ja joka oli tietenkin suhteellisen kallis, kyllähän se harmitti. Suuri osa lomasta meni siihen, että mies istui puhelimessa, ravasi sairaalassa ja konsultoi vakuutusyhtiöitä, kipuja oli ja nukkuminen haastavaa, uimisesta puhumattakaan – sitä ei voinut tehdä. Näin kuinka paljon miestä harmitti kun itse sukeltelin turkoosiin mereen, vaikka hän hiljaa olikin.

Ei epäilystäkään, etten ole ollut koko aikaa kiitollinen siitä, ettei pahemmin käynyt, mutta pieni pelko jäi persuksiin. Olenhan itsekin ollut ulkomailla sairaalassa niin denguekuumeesta kuin sukeltajantaudista, mutta nyt lapsiperheenä matkustellessa on oksenneltu, vedetty ihan hirveän pahat enterorokot ja tällä kertaa oksentelun lisäksi toinen palasi kotiin katkenneen käden kanssa. Kannattaako edes yrittää lomailla, hirveä määrä palaa rahaa ja aina on lääkärireissuja edessä?

Puolet kesästä oli säätöä, sillä mitään sairaslomaahan kädestä ei tullut ja vähän kikkailua elämä (kuten pelkästään työmatkat) vaati, mutta niin se vain aika juoksi ja käsi parani. Enemmän sanoisin sen vaikuttaneen koko perheen henkisen puoleen kesällä. Kun se otettiin Suomessa kipsistä, oli tilanne hurjan näköinen sen suhteen, kuinka koukussa käsi on, kuinka ei ei kierry tai kuinka sillä ei esimerkiksi päätä rapsutella. Mutta niin vain se on kuntoutunut päivä kerrallaan paremmaksi ja paremmaksi. Vakuutus maksoi kuusi kertaa fysioterapiaa ja noiden käsittelyiden jälkeen käsi on aina mennyt astetta suoremmaksi.

Jäljellä on yksi kerta fysioterapiaa ja kädellä voi jo esimerkiksi punnertaa ja elää arkea ihan normaalisti. Ihan suoraksi se ei vieläkään mene, mutta kovin kaukana ei enää olla. Käsi napsuu, mikä vähän hirvittää itseäni kun ajattelen sinne laitettua ruuvia, mutta eihän se napsunta edes johdu ruuvista. Kaiken kaikkiaan voisi sanoa kaiken menneen hirveän hyvin – vakuutus korvasi kaiken, käsi on lähes entisensä, siinä on 10 sentin siisti arpi, mitään ei tulehtunut, mitään ei tarvinnut rikkoa uusiksi. Lääkärin mukaan ilman ruuvia kiertoliike kädestä olisi puuttunut jatkossa kokonaan ja nyt kiertoliikkeessä ei ole moitittavaa. Lämmin kiitos siis kreetalaiselle kirurgille hienosta korjauksesta!

JA! Se minkä tarinamme, taas yksi sairaalareissumme on saanut aikaan, on vakuuttaminen. Yhdet kaverimme sanoivat ottaneensa matkavakuutuksen (ovat matkustelleet aina paljon) tapahtuneen vuoksi. Ja sanon, että kannattaa. Meillä itsellämme on jatkuva matkavakuutus, joten hommaa ei tarvitse erikseen miettiä joka matkan kohdalla. Monestihan ei satu mitään, mutta sitten kun sattuu, voi sattua isosti. Minun sairaalalaskuni sukeltajataudista oli 4770 euroa ja denguekuumeesta pamahti laskua 3990 euroa. En maksanut penniäkään itse, allekirjoitin paperit ja tuijotin kauhuissani summia. Sukeltajantautikin on kuolemaksi jos sitä ei hoida, mitä olisin tehnyt ilman vakuutusta? Miehen leikkauksen summaa emme saaneet edes tietää, Suomesta hoidettiin maksusitoomus suoraan sairaalaan. Joten jos jotain jää mieleen, niin edelleenkään emme ikinä tule lähtemään ilman matkavakuutusta mihinkään. Matkavakuutus on korvannut jopa mummilassa tapahtuneet lastentaudit!


paita NOSH ORGANICS/ housut LIDL/ saappaat PALMROTH (saatu)/ hiuspanta VALKAMA ACCESSORIES/ rannekoru OXXO/ korvikset LINDEX/ takki GLOBAL ESSENTIALS

Eilen mietiskelin tätä asiaa, sitä miten paljon paremmin meillä perheessä voidaan henkisesti nyt syksyllä kuin kesällä ja miten elämästä ei koskaan tiedä. Yksi pieni kompastuminen voi muuttaa pahimmillaan koko elämän. Meillä oli tuuria matkassa, ettei mitään pahempaa tapahtunut. Samalla kun mietin kuluneita kuukausia ja sitä, miten itse kukin toimii onnettomuustilanteessa (yllätyin kuinka rationaalisesti pystyin alkupaniikin jälkeen sitomaan käden, ajamaan tunnin matkan vuoristossa, jopa etsimään apteekin ja hakemaan lääkkeitä matkalle, mieshän nyt perinteisesti oli itse rauhallisuus) tuli radiosta biisi:

Give me everything tonight
For all we know we might not get tomorrow
Let’s do it tonight

Niinpä. Huomisesta ei koskaan tiedä, jokaisesta päivästä täytyy ottaa kaikki irti ja olla kiitollinen. Me katsomme kiitollisena, kuinka mies on toipunut ja päässyt liikkumaan ja tekemään taas. Hän oli superurhea kaiken keskellä, eikä valittanut kertaakaan kuin välillä kivusta ähkäisten. Minun sankari. <3

Uskoisitko että jo viisi kuukautta kulunut? Luitko juttujamme tuoreeltaan kesällä? Ja hei, ISO kiitos teille, elitte varsinkin Instagrammin puolella hyvin vahvasti mukana ja laitoitte paljon tsemppiviestejä, en varmaan edes siinä hössötyksessä kiittänyt kaikista. KIITOS!

P.S. Lokakuun asuäänestyksen voittaja oli kaimani Katja (kurkkaa spostisi jos olet kaimani, Katjoja oli osallistuneissa useampi!) ja ylivoimaisesti eniten ääniä sai asu numero 4, yllätyin itse siitä! Ilmeisesti neuletakin ruskaväri vei äänet. KIITOS osallistuneille!

4 viikkoa onnettomuden jälkeen

1.7.2019
5

Siis voitteko kuvitella, että tänään on tasan neljä viikkoa tuosta hetkestä, kun parkkeerasimme auton tavernan eteen Kreetalla ja sen terassilla mies kompastui? En tiedä miltä potilaasta tuntuu, mutta minusta aika on lentänyt. Se viisi päivää, jonka elimme epäuskossa ja jännityksessä Kreetalla odottaen lentääkö mies yksin kotiin vaihtui onnistuneeseen leikkaukseen ja parantelun aloittamiseen.

Suomessa muuten opimme senkin, mitä nuo rautatangot ovat. Sillä. Mummoni sanoi, että edesmennyt ukkini meinasi jo 1990-luvulla lentää tuollaisiin tankoihin (!). Ja kun asiasta keskusteltiin Suomessa, se valkeni meillekin – sellaisia rautatangon pätkiä tosiaan jätetään moniinkin paikkoihin töröttämään, koska silloin paikka on vielä rakennustyömaata ja työt kesken. Näin kierretään joku loppuvero mikä lie. Argh.

Vahinko kuitenkin kävi ja oli vain keskityttävä parantumiseen. Potilas itse on ottanut kohtalonsa vastaan todella sinnikkäästi. Tiedän, että häntä syö kovasti niin se, ettei reissussa voinut hypätä mereen kuin se, että kaikki kesän treenit ja urheilukisat jäivät väliin. Mutta samalla olemme paljon puhuneet sitä, että vasen käsi on ehkä neljästä raajasta paras vaihtoehto katkaista ja onneksi ei sattunut päähän. Tai lapsiin, joiden oleminen olisi haastavaa.

Asiat, joita stressasin kotona hoituivat helposti. Näppärä mies ajoi nurtsin ohittamalla vain turvakytkimen, jota muuten pitäisi painaa toisella kädellä. Juhannuksena hoidettiin lippu salkoon yhdessä. Paljuun pääsi uiskentelemaan käsi pystyssä. Särkän laitteisiinkin pääsi ja se yksi päiväkotipäivä, kun itse olin Helsingissä hoitui myös yksikätisenä. Vain pientä suihkuapua yms. hän on tarvinnut. Itse reippaus. Hän jopa kantoi lasta harteillaan ja minä mennä kipitin perässä ja hermoilin, ettei lapsi potkaise käteen tai jotain.

Viime maanantaina kipsi irrotettiin ja käsi kuvattiin. Paraneminen oli mennyt hyvin, haava oli siisti ja ummessa ja kipsiä ei tarvitse enää käyttää. Hyvä niin, sillä vain kolmessa viikossa lihakset olivat menneet löysäksi ja käsi oli superjäykkä. Loin uskoa mieheen, että päivä päivältä se on parempi, milli kerrallaan. Hän itse sanoi, että nyt kun kipsi ei ole suojana, oli käsi aluksi paljon kipeämpi. Mutta jo ensimmäisen vuorokauden aikana oli nähtävissä, että käsi taipuu enemmän! Viime viikolla oli ensimmäinen fysioterapia ja kielto koviin liikkeisiin, kuten punnerruksiin on nyt ainakin 3 kk päällä. Tosin fyssari oli sitä mieltä, että tiukalla jumpalla aikaa saa lyhennettyä.

Juhannuksena aloimme keskustelemaan myös siitä, että olisiko meillä mahdollisuus ottaa revanssi ja miehen päästä sinne mereenkin, kun suurin osa Kreetasta meni ”ohi”. Kun isovanhemmat näyttivät vihreää valoa, googletimme päivätolkulla lentoja ja majoituksia. Päädyimme varaamaan reissun Kroatiaan kaksin ja tiedättekö, lähtö on ensi viikolla. Tämä kesä on ollut suunnitelmallisuuden puolesta ihan nollat. Mutta mitäpä siitä!

Ja arvaatteko mitä muuta? Meillä on ollut kotona jotenkin seesteisempi tunnelma murtuneen käden myötä. Niin hölmöltä tuntuu sanoa näin, mutta niin se on ollut. Käsi on vapauttanut aikaa, kun emme treenaa peräkkäin. Minä olen iltaisin valinnut läppärin sijasta miehen kainalon ja telkkarisarjan. Hän on ollut yllättäen rauhallisempi kuin aavistinkaan ja iloinnut jokaisesta hetkestä, kun käsi tuntuu paremmalta. Minä olen arvostanut häntä ja terveyttä enemmän kuin ennen reissua. Kuten kirjoitin jo aiemmin, ihmistä pitää näköjään vähän kopauttaa, että tajuaa arvostaa enemmän asioita, joita alkaa pitää liian itsestäänselvyytenä. Ja sitten taas toisaalta, viikonloppuna mies hyppäsi jo järveen tönkkökäsineen, perjantaina hän kävi ekaa kertaa aikoihin salilla! Wau! En olisi ikinä uskonut, että kolme viikkoa leikkauksen jälkeen hän ui, käy salilla ja… näyttää suht normaalikätiseltä. Käsihän siis taipuu ns. taskuasentoon ja käsi taskussa hän näyttää vain tavalliselta tyypiltä. Jopa unohdan, mitä hänelle tapahtui niin lyhyt aika sitten, kunnes näen 10 cm pitkän haavan kädessä. Mutta kovaa on menty eteenpäin!


toppi ONLY/ shortsit, korvikset&kengät H&M/ aurinkolasit LE SPECS

Erittäin kiitollinen siitä, että parantuminen on mennyt suunnitelmien mukaan. Toivottavasti lopputulema on hyvä. Ja säästytään oksennustaudeilta yms., että päästään ensi viikolla hyppämään mereen! Kyllä terveydestään saa olla kiitollinen. Ja jokaisesta eletystä päivästä.

Miten oma heinäkuusi on alkanut?

You have a friend in me – tarina elämän varrelta

16.6.2019
2

Joskus elämään tupsahtaa sellaisia ihmisiä, joiden kanssa vain synkkaa. Joiden kanssa haluaisi viettää paljon enemmänkin aikaa ja jutella, jos se olisi mahdollista. Kerronpa teille pienen tarinan ihanasta ihmisestä, joka tupsahti elämääni 10 vuotta sitten. Otsikko on Toy Storyn biisistä, Disneyn biisejä soi nimittäin lomalla paljon! Mutta tarinaan.

Olimme olleet Thaimaassa kaksi vuotta samassa firmassa töissä miehen kanssa, kun minä hyppäsin matkaoppaaksi ja mies jäi vielä Suomeen viimeistelemään opintojaan. Olin aika tasan kaksi kuukautta yksin Thaimaassa, ennen kuin mies tuli sinne taas töihin. Maa ja kaupunki olivat tuttuja, itse työ ei. Meitä suomalaisia oli kohtuullisen pieni tiimi, mutta välittömästi oli yksi, jonka kanssa pystyi juttelemaan kaikesta ja jonka kanssa pystyi niin täysillä tekemään työt kuin paahtamaan Patongille iltahumuun. Ihminen, jonka kanssa kaikki tuntuivat tulevan toimeen. Muistan, kun hän hoiti konfliktitilanteetkin töissä asiallisen napakasti, mutta silti nauraen. Mietin, että minäkin haluan. Tuolla tavalla nauraa, vaikka tilanne olisi kuinka haasteellinen. Ja se nauru on ihana ja sitä kuulee usein. Kun hänelle tuli vatsatauti, tunsin heti asiakseni tuoda ovelle limpparia ja olkapäätä. Tunsin, että olin niin paljon saanut häneltä kärsivällistä opastusta minulle uudessa työssä (ja se talvi oli todella haasteellinen kaikille meille).

Talvi Phuketissa meni, minä lopulta irtisanouduin, kun totesin, etten pysty millään yhdistämään perhe-elämää tähän työhön. Onneksi se on kuulemani mukaan aika erilaista nykyään. No, oli miten oli, minä lomailin hetken ja palasin Suomeen, tuo tyyppi jatkoi muistaakseni Kreikkaan. Olimme FB-kavereita ja siinä se. En tiennyt milloin nähdään, pidetäänkö yhteyttä vai mitä. Hän oli tutustunut myös jonkin verran mieheeni talven aikana ja minusta tuntuu, että sellaisten kavereiden kanssa pitää monesti enemmän yhteyttä, joiden kanssa mieskin tulee toimeen. Jos saatte tästä kiinni?

Elämä Suomessa vei ja minusta tuli äiti. Seurasimme toisiamme somessa, mutta siinä se. Kun mietimme ensimmäistä ulkomaanmatkaa vauvan kanssa, mietin, että Parga Kreikassa, jossa ystävä majaili voisi olla kiva ja rauhallinen paikka. Ostimme lennot ja hän hoiti meille hotellin paikan päältä. Treffasimme ekaa kertaa opasaikojen jälkeen, minulla oli vauva kainalossa, hän asui Kreikassa. Emme olleet nähneet kolmeen vuoteen, mutta hetkessä löytyi jutun juurta ja hyvä fiiis.


Kreetalla 3. lomapäivä, päivä ennen käden murtumista

Elämä meni eteenpäin ja seuraavan kerran sain yllärinä lahjaksi Köpiksen viikonlopun maaliskuussa 2015. Kaupunkia ei oltu kuulemma valittu vain ystävän vuoksi, mutta kun hän siellä oli, treffit sovittiin. Näin ensi kertaa hänen tanskalaisen miehensä. Hymyilytti. Tuo nainen, joka vaikutti siltä, ettei malta pysähtyä, oli löytänyt rinnalleen toisenlaisen matkaajan. He vaikuttivat onnellisilta yhdessä. Olin iloinen tuosta tapaamisesta. Pian äkkäsin hänen bloginsakin, jota oli vähän ”piilotellut” alussa ja olin iloinen, että saisin seurata hänen kirjoituksiaan maailmalta. Hyvä kirjoittajakin kaiken muun lisäksi!

Seuraava kerta kun näimme, oli niin ylläri, etten ollut uskoa silmiäni. Tuo Tanskan asukki tulla pöllähti elokuussa 2016 ravintolaan Jyväskylässä, jossa olimme miehen kanssa hääpäiväillallisella. Olimme molemmat suu auki hetken, kunnes naurettiin ja halattiin. Kohtalo.

Vuotta myöhemmin, kesällä 2017 luin blogista, että Tanska jää taakse ja he lähtevät maailmaa kiertämään autolla. Olimme lähdössä Prahaan miehen kanssa, kun kurkkasin Instasta (?), että maailmanmatkaajat olivat aika lähellä. Sattumalta (taas!) olimme Prahassa yhtä aikaa ja sovimme sinne treffit. Taas oli niin ihanaa nähdä ja jutella, kuunnella heidän suunnitelmaan ja kertoilla samalla meidän arjesta kahden pienen kanssa, josta olimme lähteneet viikonloppureissulle. Elämäntilaamme olivat taas ihan erilaiset, mutta juttua riitti.

Kun varasimme Kreetan matkaa, tiesin, että hän asuu siellä. Oli silti puoli vuotta sitten varatessa epävarmaa, asuuko enää kesällä. Mietimme pitkään Kyproksen ja Kreetan välillä ja valitsimme vaihtelun vuoksi jälkimmäisen. Sovimme treffit heti alkupäiville, hän tuli käymään hotellillamme ja päädyimme leikkipuistoon (hih) juttelemaan. Sain annettua tuliaiset ja taas tuntui siltä, että heti juttu luisti. Oikeastiko tapasimme viimeksi 2 vuotta sitten? Some tekee kyllä omansa tähän, ilman sitä yhteys ehkä katkeaisi. Ei tuntunut kahdelta vuodelta tämä väli.

Sovimme, että menemme taas porukalla illalliselle, kunnes jouduin laittamaan viestiä, etten tiedä yhtään mitä lomasta tulee, lähdemmekö kotiin kaikki, vain mies vai mitä, käsi katkesi. Hän tarjosi apuaan lasten kanssa välittömästi. Kiitin ja sanoin, että katselemme tilannetta, olin itsekin niin hämmentynyt. Silti lämmin tunne tuli sisälle. Että joku on siinä ihan lähellä ja välittää.

Miehen leikkausta edeltävänä iltana sain viestin: haluaisimmeko muuta ajateltavaa, kun mies on leikkauksessa? Tulla heille syömään tai muuta? Sekin olisi ollut ihana ajatus, mutta olin luvannut Bamse-bileet lapsille, jonka aikana minulla ja miehellä oli pöytävaraus hotellilla. Ehdotin, että hän tulisi sinne illalliselle miehen sijaan, saisin juttuseuraa ja meillä olisi hetki lapsetta, eli ehtisi paremmin jutella. Hän tuli ja olin tosi onnellinen seurasta. Vaikka miehellä oli leikkaus ohi, hän ei jaksanut vielä viestittää tai soitella. Tyttöjen takia piti olla reipas vaikka koko päivän oli jännittänyt hirveästi ja illan höpötys ystävän kanssa tuli todella hyvään kohtaan. Olin niin onnellinen, että tarjosi seuraa.


Praha 2017

Kävimme sitten vielä lopulta viidestään illallisella, josta teille kirjoitinkin. Meidän piti nähdä vielä vikana iltana, mutta työhommien takia, tuo tyyppi, Terhi, ei päässyt. Hän laittoi viestiä minulle pahoitellen ja kirjoittaen muun muassa: ”Oli mahtavaa nähdä sinua pitkästä aikaa. Sä oot niin mielettömän ihana, lämmin, isosydäminen ja positiivista energiaa huokuva ihminen. Toivoisin, että olisi mahdollista nähdä useammin, mutta pitää olla kiitollinen, että edes näistä parin vuoden välein tapahtuvista kohtaamisista.”

Minähän olin yhtä itkua. Minulla oli ihan samat fiilikset hänestä ja samalla hävetti, en ollut ehkä lomalla ollut ihan maailman positiviisin, oli niin hätäfiilis pitkän aikaa ja kauhu siitä, miten kaikki menee.

Miksi kerroin tämän tarinan teille? Siksi, että minä olen itse asiassa aika hankala ystävä. En osaa päästää helpolla lähelleni, mutta jotenkin Terhille olen höpöttänyt aina hyvin helposti kaiken. Hän on jotenkin ollut heti lähellä kun tapaamme. Tai ehkä olen vähän vaativa ystävä, mutta ihmisen suhteen, joka asuu kaukana on selvä, ettei pidetä viikoittain yhteyttä. Silti 10 vuoden ajan jonkinlainen yhteys on säilynyt. Arvostin ihan hirveästi sitä, että ystävä tarjosi seuraa, kun mies oli sairaalassa. Se oli juuri se, mitä toivoin. Mietin kenelle soittaisin, mutta pääsinkin puhumaan ystävän kanssa kasvotusten. Ystävä voi olla joku, jota näet parin vuoden välein, mutta joka välittää ja kysyy kuulumisia ja halaa silloin. Heitä ei pidä unohtaa, vaan arvostaa ja isosti. Voi miten toivoisin, että pääsisin loppukesästä takaisin (tästäkin puhuttiin, pääsisi mieskin uimaan, mutta jäänee ehkä haaveeksi) ja kylään heille. Voihan siitä ainakin haaveilla. Jos se ei toteudu, niin until next time ihana. Arvostan hirveästi apuasi. Ja ystävyyttäsi.


Karmean huono kuva fbsta, mutta tässä on itse asiassa JOULUAATTO 2009. Mies oli saapunut takaisin Thaimaahan 23.12. ja joutui saman tien vieraaseen opaspoppooseen viettämään jouluaattoa (ja ottamaan tätä kuvaa, yllättyittekö.. :D). Erilaisia jouluja!

Käykäähän kurkkimassa Terhin blogia, matkavinkkejä piisaa!

Edelleen toitotan sitä, ettei mitään pidä pitää itsestäänselvyytenä ja heitä, jotka ovat siinä etäisyydellä, täytyy halata just nyt! Iloista sunnuntaita!