Miten käyttäydyt somessa?

Olen Instagrammin puolella parina päivänä puhunut siitä, miten minua hämmentää välillä ihmisten käytös somessa. Ja nyt ei mennä siihen kiusaamiseen ja toisten haukkumiseen, mikä sekin iso negatiivinen ilmiö somessa. Tämä on ollut teille monelle tuttu ilmiö, riippumatta siitä, tekeekö somea työkseen tai ei. Olen saanut niin paljon viestejä aiheesta, että päätin laajentaa ajatuksia vielä blogin puolelle. Toivottavasti osaan ilmaista itseäni niin, että pointini tulee esille.

Asia siis, mihin olen kiinnittänyt paljon huomiota, on se, että tuntuu (eihän minulla ole tästä mitään tilastoa heittää), että on ihmisryhmiä, jotka seuraavat somesta kaiken (oli se sitten fb tai IG tai esimerkiksi blogi) ja varovat jättämästä jälkeä. Tähän piiriin kuuluu varmasti monenlaista porukkaa – niitä, jotka eivät oikeasti halua jättää jälkeään someen ja niitä, jotka selkeästi ignooraavat aina sinun juttusi. Tai eivät sinällään ignooraa, näkevät tai lukevat kyllä, mutta eivät tykkää, kommentoi tai keskustele. Samaan aikaan näet, että samat ihmiset ovat kyllä esimerkiksi katsoneet kaikki IG-stoorisi tai tykänneet omassa feedissäsi näkyvistä muiden kuvista. Tulee siis väkisin olo, että omat jutut jätetään tarkoituksella väliin.

Toki asia ei välttämättä ole näin. Algoritmit ovat mitä ovat ja fb ei näytä minulle yhden kaverin kuvia ollenkaan feedissäni. Olen huomannut, kun äitini on joskus kommentoinut yhteisen ystävämme kuvaa, ettei minulle ole niistä mitään näkynyt. Sama IGn kanssa, siellä jää valtaosa kuvista näkymättäkin. Osalla menee hermot alati pyöriviin mainoksiin ja IGn feedi jätetään kokonaan pläräämättä. Osa katsoo vain stoorit. Osa tykkää kommentoida jatkuvasti stooreihin, muttei välttämättä tykkää ikinä kuvista. Ihmisten somekäyttäytyminen on hyvin kirjavaa.

Hämmentävin juttu, mihin olen törmännyt nyt monta kertaa on kohtuu lähipiiriin kuuluva ihminen, joka ilmeisesti haluaa ns. salaa seurata minua IGssa. Tämä näkyy niin, että hän on välillä selkeästi vahingossa tykännyt kuvastani ja joskus kun olen katsonut kuvien tykkäyksiä jälkikäteen, ne ovat hänen kohdaltaan saman tien kadonneet. Kun ensimmäisen kerran huomasin tämän, olen mielenkiiinnosta tarkistanut homman myöhemminkin. Eipä tällä sinällään väliä, lähinnä homma on outoa. Mikä siinä olisi niin hirveätä tykätä kuvasta? Varsinkin kun sillä hetkellä kun siitä vahingossa tai tahalleen tykkää, minulle tulee ilmoitus tykkäyksestä eli näin näen väkisin edes takaisen käyttäytymisen.

Joskus IGn storiesin puolella ihan suoraan kysyin yhdeltä tutulta, onko hänellä jotain minua vastaan, kun ei koskaan kommentoi mitään positiivista, mutta aina jos jotain mokaan tai hän on eri mieltä, tulee aika tiukkaa kommenttia. Minusta kävimme ihan fiksun keskustelun ja hän kirjoitti sitä, mikä näissä pikaviestimissä tulee aina eteen – kommentteja ei mietitä ikuisuuksia vaan ne kirjoitetaan nopeasti lennossa ja ne saatetaan tulkita eri tavalla, kuin oli tarkoitus. Toiset nyt eivät vain ole mitään tykkäilijöitä vaan enemminkin kärkkäästi keskustelijoita. Väärin tulkinta voi tapahtua monesti, minulta lähti pari kuukautta sitten seuraaja, jolle en kertonut mihin työpaikkaan hain. Vastasin Helsingissä paahtaessani ratikkaan mielestäni ihan ystävällisesti, etten halua kertoa prosessin ollessa kesken, mutta sain vastaukseksi että hän ystävällisesti kysyi ja minä todella tylysti vastasin. Olin oikeasti todella hämmentynyt, en todellakaan tarkoittanut olla tyly! Mutta lyhyet 15 sekuntin stoorit ja lennossa kirjoitetut viestit saattavat saada aikaiseksi kuvan, että toinen on tyly, kun hän haluaa vain nopeasti ja tiiviisti ilmaista itsensä. Ymmärrän.

Olen itse alkanut kiinnittää yhä enemmän huomiota somekäyttäytymiseeni. Että tykkäisin ihmisten jutuista enemmän, kommentoisin ja antaisin tukeni niille kaupallisille yhteistöille, joiden tykkäysten tiedän olevan vielä kaikista tärkeimpiä ja joihin aina vähiten niitä tulee. Myönnän, että jos joku minua systemaattisesti ns. vain seuraa ja välttää tykkäilyt, tästä tulee helposti molemmin puolinen juttu. Tämän ajatuksen yli minun tulisi päästä ja painaa aina sitä sydäntä kun somessa pyörin. Sillä sehän on sosiaalinen media ja siellä on tarkoitus jollain tapaa yhteisönä olla sosiaalinen ja reagoida ihmisten juttuihin, eikö.

En missään nimessä sano, että kaikkien pitäisi tykätä kaikesta pitkin somea, sillä jos ei kiinnosta eikä tee mieli tykätä, niin sitten ei. Mutta sellainen tietoinen ignooraminen jatkuvasti saattaa olla myös sitä, että halutaan olla ilkeitä ja tämä on hiljainen tapa siihen (tuon ajatuksen lainasin IGn viesteistä yhdeltä seuraajaltani, jolla on viisaita ajatuksia ja joka tuntui ymmärtävän täydellisesti mitä haen takaa). Joskus se, ettei jätetä jälkeä voi liittyä vahvasti vaikka ihmisen ammattiin, mutta peräänkuulutinkin niitä, jotka jättävät jälkensä moneen muuhun, eli eivät ole somessa näkymättömiä.


paita ja korvikset LINDEX/ hame POMP DE LUX/ kengät DR.MARTENS (second hand)/ takki VILA

Minä tykkään ihan kaikista kommenteista, olivat ne sitten fbssa, IGssa tai blogissa ja olen vielä sen verran pieni tekijä, että pystyn onneksi kaikkiin vastaamaan. Keskustelut ovat välillä pitkiä ja antoisia ja saan itsekin asioihin ihan eri näkökulman. Ilahdun myös siitä, että ihmiset sanovat kasvotusten ”olen huomannut fbsta” tai ”luin blogistasi”, koska silloin on paljon helpompi jutella, eikä tule oloa että pitäisiköhän minun kertoa tämä ja tämä asia vai onkohan hän seurannut somea?

Ja totuushan on, että sitä matskua siellä somessa on niin maan perkuleesti, että aika paljon menee ohi. Jostain syystä minulle eniten pompsahtelevat nykyään 7 Päivää-lehden jutun esimerkiksi FBssa, vaikken tiedä tykänneeni yhdestäkään. Huoh. Ja itsekin olen sellainen someaktiivi, ettei kukaan jaksa lukea tai tykätä kaikista touhuistani. Paitsi äiti (<3), josta blogini facebook-sivu kertoi, että hän on minun paras fanini! JEE!

Mitä ajatuksia tämä sinussa herättää? Miten itse käyttäydyt somessa, tykkäätkö kaikesta mitä näet, et mistään, kauniista kuvista vai huikeimmista tarinoista? Kerro, olisi kivaa saada vielä lisää näkökulmia asiaan!

Masentava(ko) marraskuu?

Kuinka moni pääsi eilen aamulla näkemään taivaan värit? Itse juoksin puoli yhdeksän aikaan niskat kenossa tuijotellen pinkkinä ja oranssina hehkuvaa taivasta. Mieletön maisema! Pikkupakkanen nipisteli poskipäitä ja mieli heräsi. Endorfiinit jylläsivät kropassa ja luonto oli käsittämättömän kaunis.

Marraskuu on kuulemma ollut pimein iäisyyksiin ja siitä kärsii moni. Apuina on muun muassa vitamiineja ja kirkasvaloja. Kun eilen kävelin kohti rautatieasemaa Helsingin keskustan jouluvalojen läpi, mietin että tämäkin on yksi lempparikuukausistani. Jokaisessa on omat puolensa, mutta taidan olla jonkinlainen yksinäinen susi, joka tykkää kietoutua pimeän verhoon. Ainainen vesisade tökkii minuakin, mutta nyt on mielestäni (mutu tuntuma, ei tilastoja katsottu) ollut kohtuu kuiva marraskuu. Se tekee ulkoilusta lasten kanssa helpompaa.

Marraskuussa on minuakin väsyttänyt enemmän, en tiedä onko se osaltaan pimeys, mutta paljon se on liittynyt unettomuuteen ja huonoihin öihin lasten kanssa. Juoksuharrastusta on puolestaan kiittäminen siitä, että tykkään nykyään lähes jokaisesta vuodenajasta. Olen nimittäin nykyään aina ulkona, joka päivä, kelissä kuin kelissä. Juoksijaa ärsyttää jäätävä tuuli, mutta vettä ja lunta ja pimeää saa olla. Olen siitä hullu suorittajanainen, että jos kesällä aurinko paistaa, ponkaisen ylös ja patistan katraani äkkiä nauttimaan kelistä ”KUN SIELLÄ KERRANKIN PAISTAA!”. Niin ja eihän sinne voi lähteä noin vaan, kun kesävaatteista näkyy sääret ja kainalot ja varpaat ja ties mitä. Karvat sojottavat sataan suuntaan.

Marraskuussa saa vapaa-aamuina hyvällä omalla tunnolla juoda teetä ja katsoa piirrettyjä. Tehdä palapelin lasten kanssa ja lähteä myöhemmin ulos. Pukeutua kerroksiin ja vähät välittää rapisevasta kynsilakasta, törröttävistä jalkakarvoista (en nyt sentään apinaksi ole muuttunut, uimahallireissuja on onneksi tehty) ja iskeä pipon päähän. Tukkakin jää monesti harjaamatta. Marraskuussa keitetään ekat jouluteet ja huumaannutaan siitä tuoksusta, sytytellään niin iltaisin kuin aamuisin ikkunoiden jouluvalot (tähän on ihan paras kaukoohjain, joka valo räpsähtää päälle napinpainalluksesta) ja hissutellaan villasukissa. Nautitaan rauhasta, jonka pimeys tuo. Olin lasten kanssa perjantaina ulkona kello 19.30. Kävelimme kotia kohti ja ihastelin naapuruston jouluvaloja ja mietin, miten hiljaista oli. Missään ei ollut ketään. Samaan aikaan heinäkuussa grillit tirisivät ja musiikki soi naapurin pihabileissä. Vikat ruohonleikkurit pörisivät ja lapset pyöräilevät ja lenkkeijät paahtoivat. Nyt sai hengittää hiljaisuutta.

Kuulostankohan nyt ihan ihmisvihaajalta juttuineni? Sitten kun on kesäkuu, hehkutan sitten sitä. Puolensa kaikessa, kuten sanoin. Syksyn pimeyteen rauhoittuminen ja katujen hiljentyminen on minusta ihanaa. Juoksuharrastus ja jatkuva ulkoilu pitää mielen virkeänä, viikonloppuna pikkupakkasessa metsässä juostessamme huokailin, miten upean vihreää sammal oli. Ruokavaliota on tehnyt monipuolistaa ja aina kun on väsyttänyt, ulkoilu on piristänyt.


paita LEVIS/ farkut BY PIA’S/ kengät DR. MARTENS/ neuletakki ONLY/ takki VILA/ korvikset AARIKKA

Marraskuu tarvitsee ehkä keskelleen joitain piristysruiskeita, mekin kävimme Tukholmassa tyttöpoppoolla, kutsuimme ystävät yökylään ja painelemme äidin kanssa viikonloppuna Kaija Koon keikalle. Mutta ei se minusta masentava kuukausi ole, ei ollenkaan, vaan tykkään möllöttää pimeässä. No okei, valokuvauksen ”vaikeus” välillä ärsyttää! Nämä kuvat otettiin kamalassa tuulenpuuskassa, mutta saatiin pieni marraskuun piristys kuviin, synttärilahjaksi äidiltä saadut Pikku Myy-korvikset kuviin!

Ymmärrän tietysti, jos fysiologia pistää vaan pimeydelle vastaan. Muistan Thaimaan vuosien jälkeen, kuinka hurjalta syksyn pimeys vuosien jälkeen tuntui.

Kuinka sinä asennoidut marraskuuhun, onko se kuukausi muiden joukossa, lemppari tai kenties inhokki? Lempeää keskiviikkoa!

10 pitkää päivää

Muistatteko, miten rikki olin tarhan aloituksesta elokuussa? Itkeskelin Instagram-storiesit täyteen ja olin ihan hätää kärsimässä. En voi jättää lapsiani sinne! Nyt onkin tilannepäivityksen aika, kun tytöillä on reilut kaksi kuukautta tarhauraa takana!

Edelleenkin minua harmittaa jotkut asiat tarhassa. No, taudit tietenkin, mille nyt ei mitään voi, mutta ulkoilu on toinen asia. Monet sanoivat etukäteen, että tarhassa ulkoillaan kelissä kuin kelissä, mutta ei tuolla. Herkemmin olemme kotona lähteneet vesisateeseen hyppimään, tarhassa lapset jäävät sisälle aika herkästikin sateella. Se on vähän tylsää. Lisäksi ihmetyttää, miten paljon käytännön eroja ja eroja henkilökunnassa voi olla tyttöjen ryhmien välillä, kun ovat eri ryhmissä ja vain seinä välissä. Nämä ovat onneksi vain pikkujuttuja. Sen sijaan olen yllättynyt miten paljon heillä on kaikkea aika huikeaa ohjelmaa. On käyty kirjastossa usein, voimisteluhallissa, jumppa kerran viikossa pitää sisällään vaikka mitä välineitä, jopa 2-vuotiaalle on jumppaa. On luvattu lasten pääsevän luistelemaan sisähalliin ja parin viikon päästä esikoisen ryhmä lähtee HopLopiin! Wau! En minä tiennyt että sellaisia tarharyhmien kanssa tehdään.

Tytöt ovat saaneet ystäviä ja kuopus on hyvin kiintynyt ryhmänsä tätiin (oikeasti, tiedän että toisia ärsyttää tädittely, mutta mikä olisi oikea nimitys), joka sattuu olemaan äidin kaima. On kutsuttu synttäreille ja Halloween-juhliin. Kaikki on siis mennyt hyvin.

Se mikä itseäni on tässä kombossa yllättänyt on oma ajanhallinta. Aluksi 10 tarhapäivää kuussa tuntui todella paljolta. En ole ollut yksin kokonaisia päiviä viiteen ja puoleen vuoteen ja nyt olisin yhden kolmasosan kuusta yksin? Minähän ehtisin vaikka mitä! Urheilla, tehdä työhakemuksia, blogata jajaja…. Onkin käynyt niin, että tarhapäivinä olen kaikkein kiireisin, yritän samalla kirjoittaa hakemuksia, hoitaa puhelinasiat, kipittää lenkin, siivota kodin, tehdä ruoan valmiiksi, kirjoittaa pari blogijuttua ja… Sitten huomaan että tytöt täytyy jo hakea, lounas on unohtunut ja olen vielä juoksukamoissa, apua! Olen jo kahdesti istunut puhelimessa päiväkodin johtajan kanssa, siinä on vierähtänyt helposti puoli tuntia. Olemme keskustelleet siitä, voinko vaihtaa viikon hoitopäiviä ja tästä oli pariin otteeseen epäselvyyttä.

Uskottelin siis itselleni, että aikaa on paljon. Kun lokakuu jakautuu viidelle viikolle, ei se 10 päivää tunnukaan enää niin paljolta. Tytöille tulee esimerkiksi nyt kahden viikon sisään kaksi tarhapäivää. He olivat tarhassa viime viikon torstaina, ovat tänään ja seuraava päivä on keskiviikkona. Olen siis lähes kaksi viikkoa perinteisesti kotiäitinä ja hoidan omat touhut yöllä tai kuten tällä hetkellä, junassa. Nuo ensi viikon pari tarhapäivää menevät Helsingissä.

Olen siis hämmentynyt siitä, että aika tuntuu loppuvan kesken. Miten ihmeessä minä ennen hanskasin kaiken? Vai tuleeko aikaa käytettyä yksinään johonkin istuskeluun enemmän? Toki käyn Helsingissä ehkä useammin, nyt kun siihen on tarhan myötä mahdollisuus. Ehkä. Tai aiemmin palkkasin vain hoitajan jos lähdin.

Asioita on vaikeaa välillä priorisoida. Minne ryntään tänään, mitä kaikkea yritän saada aikaiseksi? Välillä on naurattanut, että olen ihan hiki päässä illalla, oltuani päivän… Yksin.

Lisäksi tämän syyslomaviikon myötä huomasin, että olen ehkä opettanut tytöt liikaa siihen, että äiti viihdyttää. Kun lenssu pukkasi itselleni päälle, mietin hetken miten pidän homman kasassa, kun kotona vipeltää kaksi energiapommia. Finnrexinin voimin vein heidät uimaan ja sirkustyöpajaan, saatiin kivaa puuhaa ja energiaa purettua. Mutta kun yritin vartin tehdä jotain omaa hommaa, ei se käynyt esikoiselle. Sen sijaan kuopus leikkii herkemmin yksin, hän on ilmeisesti tottunut alusta asti vähän vähempään hyysäämiseen kuin siskonsa.

Tiedättekö mitä huomasin myös tämän viikon myötä? Tappelu palasi meille enemmän. Kun tytöt ovat eri ryhmissä tarhassa (toki näkevät esim. ulkona), he ovat sävyisämmin kotona. Kaipaavat selkeästi toisiaan. Nyt kun olemme olleet yhdessä koko viikon, tuntuu että barbeilta irtoavat päät, kun tappelu on palannut ihan eri tavalla. Jännä juttu sinänsä!


mekko Budapestistä/ takki ONLY/ korvikset SAMASKORU/ kengät DR. MARTENS

Sellaisia fiiliksiä täällä parin päiväkotikuukauden jälkeen. Ketään ei enää itketä siellä käyminen, mutta minä kaipaisin selkeästi jotain ajanhallintaopastusta elämääni! Mihin kaikki minuutit karkaavat!

Asussa on muuten kengät, joista haaveilin vuosia, mutten raaskinut. Syyskuussa käytin niihin Stockan lahjakorttini ja ovat olleet jalassa lähes koko ajan. Olette varmasti huomanneet, ketkä olette livenä minua nähneet. Rakastan! Koska teksti syntyi junassa, en muista millään mikä tuon mekon merkki on!

Mitä fiiliksiä omasta ajankäytöstäsi on? Osaatko hyvin priorisoida? Ja hei, nähdäänkö tänään I love me-messuilla? Iloista alkavaa viikonloppua!