No niin. Nyt on taputeltu kaksi ekaa viikkoa tarhassa, eli yhteensä kuusi tarhapäivää. Olemme kaikki ihan hyvillä mielin, tytöt tietenkin nuhassa (tämä kai vaan kuuluu tähän hoidon aloitukseen). Mutta ihan helpolla tähän hyvään mieleen ei ole tultu. Mikä siinä tarhan aloituksessa niin ahdisti?

Minua jännitti ylipäätään uusi arki. Stressasi ja stressaa hirveästi töiden haku, sadan kaavakkeen täyttäminen niin tarhaan, työkkäriin kuin Kelaan. Vaatteiden nimikoiminen. Lasten kysely edessä olevista tarha-asioista joihin en osannut vastata. Meidän ihanien turvallisten rutiinien muuttuminen. Ja sitten ehkä yhtenä isoimpana: omien demonieni kohtaaminen. En ole mennyt paikkaan, jos yläasteeni sijaitsee 20 vuoteen. En astu yhdenkään koulun tai tarhan pihalle huvikseni. Ahdistun heti. Oma koulu-ura jätti niin isot arvet, etten ole niitä halunnut kohdata, eikä ole ollut pakko. Ennen tätä.

Meidät oli pyydetty tutustumaan päivänä, jolloin tarha aukesi niin henkilökunnalle kuin lapsillekin. Siellä oli ollut kesällä remontti ja kaikki tavarat olivat hujan hajan, henkilökunta vähän pihalla ja suurin osa lapsista puuttui. Lähes kaikki viskarit, mikä tuotti esikoiselle ison pettymyksen, kun paikalla oli vain pieniä. Siinä sekamelskassa mietin, miten tämä tutustuminen kuuluisi hoitaa, ketkä ovat henkilökuntaa, papereita ei voitu täyttää, kukaan ei muistanut mainita, että allergioista tarvitsee lääkärintodistuksen. 2-vuotiaan leikkiessä pihalla ihan innoissaan istuin isompi sylissä ja nieleskelin. Kaikki oli niin sekavaa. Esikoinen sanoi, ettei tämä homma oikein toimi ja täällä ei ole hänelle kavereita. Itseäni itketti ja yritin täysillä tsempata lapsia. Kun aloin jutella seuraavista tarhapäivistä ryhmän vetäjän kanssa, itku purkautui. Menin nurkan taakse piiloon itkemään, ettei tästä tule mitään ja missä kaikki 5veet ovat jajaja…!

Sovimme, että aloitamme vasta viikon kuluttua, sillä tarha oli todellakin vähän sekavassa tilassa. Huokaisin helpotuksesta. Seuraavana päivänä soi puhelin ja esikoisen ryhmänohjaaja soitti. Hän oli katsonut, ettei tyttöviskareita ole tulossa ryhmään ja soittanut esimiehelleen ja puuhannut meidän neidille siirtoa viereiseen ryhmään, jossa olisi myös niitä viisivuotiaita tyttöjä. Olin todella kiitollinen, että oli ottanut tällaisen ihan pyytämättä asiakseen! Sovimme, että hän menee tuohon ryhmään maanantaina.

Se maanantai koitti. Pystyin jo avaamaan portit ja lukot ilman itkua, olin kohdannut ne omat ahdistukseni tutustutumispäivänä. Saattelin tyttöjä heidän ryhmiinsä ja edelleen homma tuntui aika kaoottiselta. Molemmat menivät hyvillä mielin leikkimään ja huikkasivat heipat. Minä olin ainoa, joka itki autossa oven sulkeuduttua.

Toinen päivä meni yhtä reippaasti, mutta kolmantena kuopus alkoi itkeä jo kotona. Itku jatkui pyöräkärryssä ja eron hetkellä huuto oli kamala. Olin kyllä kokenut tämän esikoista kerhoon viedessäni, mutta koko päiväksi jättäminen tuntui pahemmalta kuin parin tunnin kerho. Taas itkin ulkopuolella. Neljäs päivä meni myös niin, että tarha raikasi kuopuksen huudosta. Joka kuulemma oli kyllä loppunut heti, kun lähdin. Jäi myös paha mieli siitä, että esikoinen jäi vähän omilleen, kun energiani meni kuopukseen, joka repi vaatteet pois päältään ja huusi. Onneksi esikoinen on ollut joka kerta hyvinkin innoissaan menossa ja saanut leikkejä aikaiseksi.

paita, hattu ja kengät H&M/ shortsit MANGO/ korvikset CORUU (saatu)

Tuli päivä numero viisi. Itku alkoi kotona, mutta loppui matkalla. Kun jätin kuopuksen tarhaan, hän sanoi alahuuli väpättäen ”kivaa päivää äiti”. Katsoimme tarhatädin kanssa toisiamme ja hymyilimme kuopuksen yli. Alkaa helpottaa. Huojentuneena vilkaisin vielä esikoisen ryhmään lasin läpi ja näin hänen syövän puuroa iloisesti puhua pälpättäen. Suljin tarhan oven hymyillen.

Tuli päivä numero kuusi. Kun saatoin esikoista omaan ryhmäänsä, lähti kuopus omin avuin kohti omaansa, taakseen katsomatta. Meni esittelemään tädeille kaulakoruaan. Nielaisin, tällä kertaa en ahdistuksesta vaan siitä, että hän on niin reipas, itsenäinen ja upea taapero. ”Mä näin isin aamulla!” hän kuului selittävän. Isi siis lähtee töihin niin aikaisin, että tyttököörimme nukkuu, mutta tuona aamuna hän oli kanssamme ja auttoi lähdössä. Kävin halaamassa heipat kuopukselle, mutta hän oli jo touhuissaan.

Olemme siis selvinneet tähän mennessä todella hyvin. Olen päässyt yli omasta ahdistuksestani, pystyn viemään tarhaan ilman hikipisaroita otsallani. Esikoinen on hyvin innoissaan koko touhusta ja kuopuksen parit eroitkut ovat olleet kohtalaisen pieniä. Kavereista puhutaan jo ja tätien nimet aletaan oppia. Minä olen saanut allergiatodistuksen toimitettua, vaatteita nimikoitua ja sadekamppeetkin löysin, ainoastaan isommat kumpparit pitäisi hommata.

Me selviämme tästä, nyt tuntuu siltä! Toki tulee niin huonoja kuin hyviä aamuja jatkossakin ja varmasti niitä sairasteluja. On ollut ihanaa, että tytöt ovat saaneet pehmeän alun hommaan ja olen päässyt hakemaan heitä aikaisin. Iloisesti ovat kertoneet leikeistään, ruoistaan sekä päiväunista. Se oli kuulkaa kova paikka, kun pikkusiskolla oli yläsänky ja isommalla alasänky. No, sekin homma hoidettu.

Sain hirveän paljon teiltä viestejä Instagrammissa, kun hepuloin ja ahdistelin ja itkin ja ties mitä tätä tarhatouhua. Useampi sanoi, että älä peilaa liikaa omaa lapsuuttasi tähän hommaan, he ovat erilaisia lapsia, eri ajassa, erilaisista lähtökohdista. Tämä on niin totta. Esikoisessa on paljon samaa kuin minussa, mutta hän on paljon avoimempi, rohkeampi ja ennakkoluulottomampi kuin äitinsä ikinä. Kaksi tyttöä eivät olleet ottaneet heti leikkeihinsä, johon esikoinen totesi ”mut mä menin vaan”. Kun isänsä sanoi, että kyllä sinäkin saat varmasti sieltä hyviä kavereita, esikoinen totesi ”mutta mullahan on siellä jo hyviä kavereita”. Hän oli ollut tarhassa kaksi päivää. Täytyy siis uskoa, että siivet kantavat ja hän menee tulta päin, siinä missä äitinsä olisi vetäytynyt nurkkaan itkemään.

Mutta kyllä niitä lapsia ikävä on, jo sen tarhapäivän aikana.

Näiden kuvien myötä siis otetaan vastaan syksy ja sanotaan heipat kesälle. Uskon, että jätän loput julkaisematta jääneet kesän asukuvat julkaisematta, nyt alkaa hellekelien vaatteet jo tuntua hassuilta. On niin ikävä kesää jo nyt, huijui!

Millaisia kokemuksia sinulla on päiväkodista lastesi tai itsesi kohdalla? Onko syksyn aloitus sujunut teillä hyvin? Aurinkoista perjantaita!