Mitä vanhemmaksi sitä tulee, sitä enemmän sitä on alkanut arvostaa jokaista elettyä päivää. Että sain tämänkin kokea. Vaikka se on ollut huono päivä, käyn silti iltaisin tapahtumia läpi ja mietin mitä päivä kenties opetti minulle. Tarkkailen itseäni kasvattajana ja yritän joka päivä vähintään kerran sanoa miehelle ja lapsille, kuinka paljon heitä rakastan. Sama pitäisi muistaa kyllä sanoa esimerkiksi omille vanhemmilleen useammin. Aika juoksee ja me sen mukana.
Se on jännä huomata, miten erilainen parikymppinen minä on kolmekymppiseen verrattuna. Vai sanotaanko nyt jo nelikymppiseen, lähempänähän sitä alan olla? Oli miten oli, parikymppinen minä ei haaveillut perheestä, vaan maailman näkemisestä. En halunnut asettua, olen vieläkin vähän toinen jalka oven välissä raahaamassa perhettäni koko ajan johonkin ja yllätyin, kuinka monelle nuorena naimisiin meno oli yhtä kuin lapsia. Kyllä minä halusin saman sukunimen alla elää, mutta lapset olivat vielä kaukainen ajatus ja vielä syvemmälle sen työnsin, kun lääkäri veikkaili, ettei siitä tulisi helppoa.
Onnekseni löysin miehen, joka on ollut yhtä herkästi innostuva kuin minä. Me monesti teemme ennen kuin ajattelemme. Muistan vieläkin, kun soitin äidilleni 10 vuotta sitten, että saimme molemmat työpaikat Thaimaasta. Emme sanoneet edes niitä hakevamme. Kyllä hän vähän kakisteli siellä luurin toisessa päässä.
Mutta hyvä että asiat menivät näin päin, sai nähdä maailmaa ja kokeilla miten parisuhde kestää yhteisen työpaikan ja muut matkalla vastaan tulleet haasteet. Nyt kolmekymppisenä sinne ykkösjalustalle elämässä on noussut perhe. Niin oma perhe, kuin siihen tiiviisti kuuluvat vanhempani ja veljeni puolisoineen. Olen alkanut ihan odottaa, että saisin olla heidän mahdollisille lapsilleen joskus täti, nyt kun ”lapsikammoni” on taittunut.
Lueskelin Millan postausta ysärilapsuudesta ja se oli mielenkiintoista, sillä omani on ollut hyvin erilainen. Olen syntynyt ja elänyt lapsuuteni Helsingissä, olin monet vuodet ainoa lapsi esikoisena. Kun mietin lapsuuttani rivariyhtiössä, jossa lähes jokaisessa asunnossa oli lapsia, en muista juuri mitään negatiivista. Elämä oli hyvin onnellista lapsen näkökulmasta. Pihalla oli aina kavereita, naapuritaloissa saman ikäisiä lapsia. Kaiholla muistelen vieläkin Annaa, Sonjaa, Juhoa, Petriä ja Tuirea. Teimme tuolla lapsiporukalla esityksiä taloyhtiön yhteisiin illanviettoihin. Yövyimme omalla pihalla teltassa. Naapurin rouva teki meille voikukkaseppeleet. Juoksimme alasti sadettajan läpi, laskimme laskiaisena jäistä pulkkamäkeä. Kyläilimme toistemme luona, pääsin yökylään. Pelkäsin kuollakseni isoja urosfasaaneja, jotka käppäilivät pihassamme. Muistan muovipussit postilaatikoissa, kun uutena vuotena laatikoita räjäyteltiin rikki, pääkaupungin haittapuolia. Isovanhemmat asuivat lähellä, mummoni asuu edelleen samassa asunnossa Helsingissä. Koen, että lapsuuteni oli kuin pieni turvallinen kommuuni, kiitos sen pihapiirin ja niiden ihmisten. Mietin sitä usein, sillä esikoiseni on nyt sen ikäinen, minkä ikäisenä minulle ovat nuo muistot karttuneet.
Muuttopäivä koitti ja itkin vuolaasti pihalla. Muistan vanhempieni kysyneen, miksi itken. Muutimme tasan 29 vuotta sitten, joten en kuusivuotiaan taidoilla osannut itsekään sanoa, mikä itketti. Nyt osaan. Jouduin jättämään taakseni kaiken, mihin elämäni olin perustanut. Tuli yks kaks ikävä jopa niitä hirveitä fasaaneja. Silloin oltiin niin nuoria ja vailla mitään somekanavia, että yhteys lapsuuteen jäi. Jyväskylä ja oma tyhjä piha ilman tuttuja lapsia tuntui musertavalta, yksinäiseltä ja pelottavalta. Minusta tuli arka, jota ei vuotta myöhemmin alkanut koulukiusaaminen ainakaan parantanut. Toisella luokalla löysin parhaan ystäväni, joka asui parin talon päässä ja joka ilmoitti viikko sitten, että tulee synttärikemuihini. Emme ole tavanneet kolmeen vuoteen ja tirautin pienen onnenkyyneleen siitä, että näemme taas.
Jyväskylään kasvoivat uudet juuret, siellä kävin kouluni. Olin heppatyttö, ulkoilutimme naapureiden koiria, pidimme ala-asteella discoja. Istuin keskustassa Adidaksen nappiverkkareissa tehden kavereiden kanssa matopelienkkoja (yksi ihan superhyvä matopelipelaaja on muuten hienon ravintolan ravintolapäällikkö Tampereella nykyään, hymyilyttää tämä muisto). Katselin, kun Jyväskylään rakentui Jyväskeskus, tuli uusi leffateatteri, tuli Keljonkeskus ja marketit, kaupunki kasvoi vauhdilla. Kävelykatu oli aluksi ihan ihme juttu.
Nyt yritän rakentaa lapsilleni mahdollisimman turvallisia juuria ja heille tosiaan jää jo muistot tästä Tampereen lapsuudesta. Minä tunnen juurteni olevan eniten Jyväskylässä, mutta myös Helsingissä tunnen sitä tietynlaista yhteenkuuluvuutta. Siellä vanhempani tarjosivat minulle turvallisen lapsuuden ja välillä koen, että se lapsuudessa koettu yhteisöllisyys on kuin unta, sen verran hataria pienen lapsen muistot ovat. Mutta koen sen tietynlaisen lämmön Helsingissä ja muistan esimerkiksi sen, kun juoksimme äidin kanssa täysillä pitkin katuja Tuhkimo-leffaan joskus 1980-luvulla. Myöhästyimme vähän, mitä olen jälkeenpäin ihmetellyt, sillä äitini on se, joka istuu lentokentällä tuntikausia ennen lennon lähtöä. Pienet lapset ja niin edespäin?
paita LUMOAN/ farkut MANGO/ neuletakki VILA/ korvikset POOLA KATARYNA/ tennarit CONVERSE
Näin syntymäpäivänäni, kohti keski-ikäisyyttä siirtyessä olen äärimmäisen kiitollinen omasta perheestä ja tyttäristäni. Siitä, että on päässyt ponnistamaan elämään turvallisista juurista. Siitä, että omat vanhempani ovat vielä hyväkuntoisia ja niin vahvasti läsnä tyttäriemmekin elämässä. Siitä, että minulla on edelleen Helsingissä mummola, jossa yli 90-vuotias mummoni jaksaa porskuttaa. Tässä iässä juuret ja asiat, jotka ovat säilyneet muuttumattomina ovat nousseet äärimmäisen tärkeäksi. Mietin niitä, kun luon lapsilleni niitä juuria ja lapsuudenmuistoja. Helsingin mummola on ainoa elämässä muuttumattomana säilynyt asia, jossa koen olevani kuin lapsi edelleen. Muistan, kun olin kuusivuotias ja seisoin siinä samassa mummolan eteisessä sanoen isälleni, että korviin sattuu. Lentomatka takaisin Jyväskylään olikin äärimmäistä tuskaa. Siinä samassa eteisessä seison lähes 30 vuotta myöhemmin kiittäen mahdollisuudesta, että tyttäreni ovat tutustuneet myös isomummoonsa. Isoukkia he eivät valitettavasti ehtineet nähdä.
Kiitollisena näistä vuosista, kohti seuraavia. Tänään herättiin upeaan aamuun, mummikin oli mukana aamiaisella ja ihasteltiin valkoista luontoa. Mikä erityinen aamu!
Onko siellä herätty valkoiseen torstaihin?