Oli kakkua, oli kynttilöitä ja ilmapalloja. Oli naurua, itkua ja äiti kato-huudahduksia. Kyllä, olin melkein lasten synttäreillä, sillä olin lastenruokamerkki Piltin 65-vuotissyntymäpäivälounaalla Helsingissä. Ehkä suloisin hetki tuolla oli jälkiruoka, jokainen nimittäin sai muffinssin kynttilällä varustettuna eteensä! Itse juhlin seuraavana päivänä omia synttäreitäni, joten tästä oli ihan mahtavaa aloittaa juhlahumu!

Joukko bloggareita oli kutsuttu juhlimaan Piltin 65-vuotista taivalta teeman Lempeää perhearkea alla. Asiantuntijoiden johdolla pohdimme ruokailuhetkiä sekä vanhemmuutta ja tilaisuus avasi kyllä omaakin sisintä. Meillä on Pilttejä käytetty erityisesti esikoisen kohdalla, mutta kuopus alkoi reilusti alle vuoden ikäisenä syömään samaa ruokaa kuin muu perhe, koska kaikki pitää olla kuten siskolla. Lisäksi häntä ei ole saanut ensimmäisen ikävuoden jälkeen syöttää, mikä on välillä aiheuttanut haasteita. Käytössä meillä kuitenkin on valmisruokapuolelta mm. smoothiet, ne ovat kätevä välipala aamupalan ja lounaan välissä, kun pienelle saattaa iskeä nälkä. Erityisesti tykkään puuroversioista, niillä jaksaa pitkään! Valmisruoissa jouduin kuopuksen kohdalla opettelemaan erityisen tarkkaavaisuuden, sillä häntä vaivaa erittäin paha bataattiallergia ja yllättävän moneen ruokaan on ujutettu bataattia. Opin siis eri tavalla tankkaamaan purkin kyljen läpi.

Nämä juhlat koskettivat erityisesti sisintä, sillä puhujana oli Maaret Kallio, psykoterapeutti, joka ei liiemmälti varmaankaan esittelyjä kaipaa. Olen itse ammentanut voimaa kasvattajana hänen kirjoituksistaan pidemmänkin aikaa ja toivonut, että pääsisin kuulemaan häntä enemmänkin. Piltti järjesti lounaalle puhumaan Maaretin sekä Sydänliiton Kati Kuisman, jotka puhuivat eri hieman eri näkökulmista lapsiperheen ruokailuista sekä vanhemmuudesta.

Kati aloitti lounaan kertomalla siitä, kuinka lapsille saattaa olla tärkeää, että ruoat ovat erikseen laitettu. Tai että niistä on tehty jotain hauskaa, vaikka siili. Tai että on värikästä. Erityisesti Kati kannusti myönteiseen ruokapöytäpuheeseen. Hän uskoi, että monesti aika auttaa ronkeli-ikään ja monista asioista sitä tykkää vasta aikuisena. Lasta kannattaa kehua, jos hän maistaa ainesosaa, jota on vältellyt aiemmin. Arkeen on hyvä panostaa, sen sijaan että on täydellinen joulupöytä, on tärkeämpää, että rutiinit ja arki toimivat.

Minkä ruokamuiston itse muistat lapsuudestasi, kysyi Kati. Jäin pohtimaan tätä asiaa ja mieleeni nousi muutama juttu. Äitini kuori ja pilkkoi meille hedelmälautasia lapsuudessa. Siinä oli banaania, omenaa ja mandariinia ja parasta oli, kun saimme joskus syödä ne sohvalla telkkarin edessä! Muistan myös purjo-perunasosekeiton, sen makumaailma vie lapsuuteen. Itse muistan myös joulupöydät ja maailman herkullisimmat laatikot ja rosollit. Minä olen muuten tehnyt noita hedelmälautasia omille tytöilleni ja toivonut siirtäväni tämän muiston. Kyllä, pari kertaa ovat syöneet niitä myös piirrettyjä katsellen.

”Jos teille on suotu lapset, jotka arkailematta syövät, nauttikaa”. Minä suorastaan tirautin kyyneleen, sillä lapseni ovat syöneet ennakkoluulottomasti kaikkea sushista homejuustoon. Maito on mennyt kylmänä ja lämpöisenä, ruoat ovat pudonneet missä muodossa vain. 1,5-vuotias syö kaiken sitruunasta graavikalaan ja kaurapuuroon. Todellakin olen nauttinut tästä. Nyt meillä kuitenkin on tullut THE IKÄ ja 4,5-vuotias sanoo moneen ”en tykkää” yhtäkkiä ja kieltäytyi mm. syömästä juustoa leivän päällä. Kyselinkin Katilta kuinka toimia, kuulemma harjoittamani ok, ei sitten-suhtautuminen on ihan hyvä ja todennäköisesti aika auttaa tässäkin. No, näköjään auttoi, nimittäin seuraavana päivänä pyydettiin taas juustoa leivän päälle.

Söimme herkullista lohta ja juureksia lounaaksi ja kuuntelimme seuraavaksi Maaretia. Pala nousi kurkkuun monessa kohtaa. Maaret ei niinkään keskittynyt pelkästään ruokailuun, vaan vanhemmuuteen, jota iso osa tietysti ruokahetket ovat.

Ehkä eniten itseäni kosketti Maaretin sanat siitä, kuinka me toistamme osaltaan vanhempiemme malleja tai niitä malleja, minkä parissa olemme kasvaneet. Totta ja monelle tuttua. Edelliset sukupolvet elävät meissä. Mutta kuinka moni on ajatellut, että meihin vaikuttaa myös paljon se, millaisia vanhemmat ovat olleet ITSEÄÄN kohtaan. Se, millainen minä olen itseäni kohtaan, vaikuttaa lapsiini. Olen ajatellut tätä siltä kannalta, että en puhuisi itsestäni rumasti lasten edessä ja opettaisin heille esimerkiksi hyvää suhtautumista omaan kehoon. Mutta se, että vanhemmalla on omia harrastuksia ja juttuja ja hän pitää huolta itsestään, ei olekaan se asia, mistä täytyy koko ajan kantaa huonoa omatuntoa. Se näyttää lapselle, että hei, vanhemmilla on ihan kiva elämä ja siitä pesästä on turvallista lastenkin joskus lentää maailmalle, jos he eivät joudu murehtimaan vanhemmistaan koko ajan. Olipa lohdullinen ja voimaannuttava ajatus.

Tai se, kun meillä tunteet räiskyy. Minä en halua lakaista tunteita maton alle ja sitten välillä räiskyy menemään, nyt perheessä on yksi rajussa uhmaiässä ja TYHMÄ on usein käytetty sana. Maaret totesi, että vanhemmat ovat lapsen turvavöitä tunteissa, pieniä pitää jatkuvasti opettaa ja ohjata tunteissaan. Toisaalta, jos päivän ohjaat lasta tunteissaan (älä sano lapselle että ei tarvitse jännittää, vaan keskustele miksi jännittää), täytyy sinullakin aikuisena olla joku, kenelle puhua tunteista. Ja taas nousi tällä kotiäidillä pala kurkkuun. Uhmaikäisen raivoa ja esikoisen käsitystä jo aika isoistakin asioista muovatessa olen iltaisin monesti aivan helisemässä. Siis niin, että tekee mieli vaan olla hiljaa ja juosta pihalla, pää ylikuumentuu. Mietin, miten monesti olen kaatanut puolison niskaan lastillisen, kun päivän aikana täytyy vaan hillitä itsensä, jaksaa ja ymmärtää.

Lapsi tarvitsee kosketusta, kuten myös aikuinen. Sen sijaan, että suorittaa aamusta iltaan, täytyy miettiä, mitä teen tänään seiskan tai vaikka vitosen arvoisesti. Jokainen valitsee taistelunsa, kaikkea ei voi tehdä kympin arvoisesti. Tiedän itse, että tällä hetkellä valitsen itse perheen, liikunnan ja blogin, joka tarkoittaa etten kauheasti leivo, tee käsitöitä tai vaikka laita pihaa. Mutta sillekin on ehkä aikansa myöhemmin.

Tärkeintä ehkä on, että ollaan läsnä. Ollaan siinä tilanteessa, eikä ilmoiteta somessa missä ollaan. Ruokailutilanteissa olen huomannut tämän olevan erityisen tärkeää, jos huomio herpaantuu, meillä menee ainakin ruokailut vähän melskaamiseksi. Aamubussissakin voi laittaa välillä puhelimen pois ja silmät kiinni ja miettiä, mitä minulle kuuluu. Perhe ei voi hyvin, jos vanhemmat eivät voi hyvin.

Minä sain Maaretin sanoista jälleen valtavasti voimaa ja Piltin tilaisuus oli mukava hengähdys arkiviikon keskellä!

Mitä ajatuksia ruokailut lapsen kanssa sinussa herättävät? Taistelua vai helppoa teillä? Mikä on oma paras ruokamuistosi?

*kaupallinen yhteistyö Piltin kanssa