Kesäkaverit

Siis mitä täällä tapahtuu! Helteet ovat saapuneet, oi joi! Ja Kroatiassa, missä oli aika pilvistä ja satoikin yhden päivän ajan näyttää myös saapuvan +35 kelit nyt. Mies totesi, että kun loma loppuu tänään, hänen täytyy mennä superaikaisin töihin, jotta päästään vielä iltasella vaikkapa rannalle!

Mutta se asia, mistä piti tulla höpisemään. Se on kesäkaverit. On yksi ihan parhaita juttuja kesässä, kun yövieraita riittää. Edelliset lähtivät illalla kymmenen aikaan kohti koti ja seuraavia odotamme juuri saapuvaksi, ehdin juuri pyykätä lakanat välissä. On niin parhautta istua omalla pihalla ystävien kanssa, grillata ja höpistä myöhään yöhön. Tosin nyt kun työt alkavat, ei tänään saapuvien vieraiden kanssa yömyöhään voi puuhastaa, mutta päivälläkin on huippua puuhata porukalla. Tytöt ovat onnellisia, kun molempien kummit ovat tulleet yökyläilemään. Minä muuten mieluummin otan meille yövieraita kun yökyläilen toisilla, en jotenkaan osaa olla toisten ”nurkissa”. Mutta sen sijaan rakastan, jos meillä on joku kylässä.

 

Perjantaina saimme vielä osallistua huikeisiin juhliin, joissa oli ihana tunnelma, lämmin kesäkeli ja ihana miljöö. Ohjelmassa oli muun muassa kakkusota ja oli lasten keskuudessa odotettu juttu! Pienempi ei ehkä ihan ymmärtänyt ideaa, sillä hän alkoi itkeä ja häipyi pelistä ja kermaa tuli naamalle. Isompi juoksi tosissaan ja kermaa pestiin vielä kahden yön jälkeekin korvasta, se jätti ihmeellisen liisterin jäljelle! Aika elämyksiä kaikille.

Kun syksy taas tulee ja kaikki puuhaavat omissa kiireissään, työt ja koullut pyörivät on ihanaa miettiä näitä kesäpäiviä, jolloin ei ollut kiire, istuimme ulkona musiikin soidessa ja auringon paistaessa ja lasten leikkiessä paljain jaloin. Kuten mieheni eilen sanoi, vaikka menee pitkiäkin hetkiä kun ei nähdä toisessa kaupungissa asuvia ihmisiä, juttu kyllä jatkuu aina siitä mihin se viimeksi jäi. Ja tänään näen pitkästä aikaa tädin palleron, hän on kasvanut varmasti valtavasti!


mekko ZARA (second hand)/ kengät MIGATO (Kreetalta)/ korvikset Bracista

Tämä asu on kuvattu tällä viikolla, taas on pienessä ajassa tapahtunut niin paljon, että tuntuu paljon pidemmältä ajalta. Mekko on second handia Katrilta ja korvikset puolestaan ostin Bracista. Kävimme kivitilalla, jossa koko perhe teki jotain Bracin valkoisesta kivestä. Tiedättekö, että sitä kiveä on jopa Yhdysvalloissa Valkoisen talon koristeissa? Aika huikealta tuntui ostaa korvikset suoraan tekijältä ja kuulla heidän perheensä tarinaa. Minun täytyy jossain vaiheessa naputella teille postaus siitä, miksi Braciin kannattaa ehdottomasti matkustaa ja mitä siellä tehdä!

Mutta nyt vastaanottamaan seuraavat vieraat. Nauttikaahan hellepäivistä! Oletko sinä yökyläilijä?

You have a friend in me – tarina elämän varrelta

Joskus elämään tupsahtaa sellaisia ihmisiä, joiden kanssa vain synkkaa. Joiden kanssa haluaisi viettää paljon enemmänkin aikaa ja jutella, jos se olisi mahdollista. Kerronpa teille pienen tarinan ihanasta ihmisestä, joka tupsahti elämääni 10 vuotta sitten. Otsikko on Toy Storyn biisistä, Disneyn biisejä soi nimittäin lomalla paljon! Mutta tarinaan.

Olimme olleet Thaimaassa kaksi vuotta samassa firmassa töissä miehen kanssa, kun minä hyppäsin matkaoppaaksi ja mies jäi vielä Suomeen viimeistelemään opintojaan. Olin aika tasan kaksi kuukautta yksin Thaimaassa, ennen kuin mies tuli sinne taas töihin. Maa ja kaupunki olivat tuttuja, itse työ ei. Meitä suomalaisia oli kohtuullisen pieni tiimi, mutta välittömästi oli yksi, jonka kanssa pystyi juttelemaan kaikesta ja jonka kanssa pystyi niin täysillä tekemään työt kuin paahtamaan Patongille iltahumuun. Ihminen, jonka kanssa kaikki tuntuivat tulevan toimeen. Muistan, kun hän hoiti konfliktitilanteetkin töissä asiallisen napakasti, mutta silti nauraen. Mietin, että minäkin haluan. Tuolla tavalla nauraa, vaikka tilanne olisi kuinka haasteellinen. Ja se nauru on ihana ja sitä kuulee usein. Kun hänelle tuli vatsatauti, tunsin heti asiakseni tuoda ovelle limpparia ja olkapäätä. Tunsin, että olin niin paljon saanut häneltä kärsivällistä opastusta minulle uudessa työssä (ja se talvi oli todella haasteellinen kaikille meille).

Talvi Phuketissa meni, minä lopulta irtisanouduin, kun totesin, etten pysty millään yhdistämään perhe-elämää tähän työhön. Onneksi se on kuulemani mukaan aika erilaista nykyään. No, oli miten oli, minä lomailin hetken ja palasin Suomeen, tuo tyyppi jatkoi muistaakseni Kreikkaan. Olimme FB-kavereita ja siinä se. En tiennyt milloin nähdään, pidetäänkö yhteyttä vai mitä. Hän oli tutustunut myös jonkin verran mieheeni talven aikana ja minusta tuntuu, että sellaisten kavereiden kanssa pitää monesti enemmän yhteyttä, joiden kanssa mieskin tulee toimeen. Jos saatte tästä kiinni?

Elämä Suomessa vei ja minusta tuli äiti. Seurasimme toisiamme somessa, mutta siinä se. Kun mietimme ensimmäistä ulkomaanmatkaa vauvan kanssa, mietin, että Parga Kreikassa, jossa ystävä majaili voisi olla kiva ja rauhallinen paikka. Ostimme lennot ja hän hoiti meille hotellin paikan päältä. Treffasimme ekaa kertaa opasaikojen jälkeen, minulla oli vauva kainalossa, hän asui Kreikassa. Emme olleet nähneet kolmeen vuoteen, mutta hetkessä löytyi jutun juurta ja hyvä fiiis.


Kreetalla 3. lomapäivä, päivä ennen käden murtumista

Elämä meni eteenpäin ja seuraavan kerran sain yllärinä lahjaksi Köpiksen viikonlopun maaliskuussa 2015. Kaupunkia ei oltu kuulemma valittu vain ystävän vuoksi, mutta kun hän siellä oli, treffit sovittiin. Näin ensi kertaa hänen tanskalaisen miehensä. Hymyilytti. Tuo nainen, joka vaikutti siltä, ettei malta pysähtyä, oli löytänyt rinnalleen toisenlaisen matkaajan. He vaikuttivat onnellisilta yhdessä. Olin iloinen tuosta tapaamisesta. Pian äkkäsin hänen bloginsakin, jota oli vähän ”piilotellut” alussa ja olin iloinen, että saisin seurata hänen kirjoituksiaan maailmalta. Hyvä kirjoittajakin kaiken muun lisäksi!

Seuraava kerta kun näimme, oli niin ylläri, etten ollut uskoa silmiäni. Tuo Tanskan asukki tulla pöllähti elokuussa 2016 ravintolaan Jyväskylässä, jossa olimme miehen kanssa hääpäiväillallisella. Olimme molemmat suu auki hetken, kunnes naurettiin ja halattiin. Kohtalo.

Vuotta myöhemmin, kesällä 2017 luin blogista, että Tanska jää taakse ja he lähtevät maailmaa kiertämään autolla. Olimme lähdössä Prahaan miehen kanssa, kun kurkkasin Instasta (?), että maailmanmatkaajat olivat aika lähellä. Sattumalta (taas!) olimme Prahassa yhtä aikaa ja sovimme sinne treffit. Taas oli niin ihanaa nähdä ja jutella, kuunnella heidän suunnitelmaan ja kertoilla samalla meidän arjesta kahden pienen kanssa, josta olimme lähteneet viikonloppureissulle. Elämäntilaamme olivat taas ihan erilaiset, mutta juttua riitti.

Kun varasimme Kreetan matkaa, tiesin, että hän asuu siellä. Oli silti puoli vuotta sitten varatessa epävarmaa, asuuko enää kesällä. Mietimme pitkään Kyproksen ja Kreetan välillä ja valitsimme vaihtelun vuoksi jälkimmäisen. Sovimme treffit heti alkupäiville, hän tuli käymään hotellillamme ja päädyimme leikkipuistoon (hih) juttelemaan. Sain annettua tuliaiset ja taas tuntui siltä, että heti juttu luisti. Oikeastiko tapasimme viimeksi 2 vuotta sitten? Some tekee kyllä omansa tähän, ilman sitä yhteys ehkä katkeaisi. Ei tuntunut kahdelta vuodelta tämä väli.

Sovimme, että menemme taas porukalla illalliselle, kunnes jouduin laittamaan viestiä, etten tiedä yhtään mitä lomasta tulee, lähdemmekö kotiin kaikki, vain mies vai mitä, käsi katkesi. Hän tarjosi apuaan lasten kanssa välittömästi. Kiitin ja sanoin, että katselemme tilannetta, olin itsekin niin hämmentynyt. Silti lämmin tunne tuli sisälle. Että joku on siinä ihan lähellä ja välittää.

Miehen leikkausta edeltävänä iltana sain viestin: haluaisimmeko muuta ajateltavaa, kun mies on leikkauksessa? Tulla heille syömään tai muuta? Sekin olisi ollut ihana ajatus, mutta olin luvannut Bamse-bileet lapsille, jonka aikana minulla ja miehellä oli pöytävaraus hotellilla. Ehdotin, että hän tulisi sinne illalliselle miehen sijaan, saisin juttuseuraa ja meillä olisi hetki lapsetta, eli ehtisi paremmin jutella. Hän tuli ja olin tosi onnellinen seurasta. Vaikka miehellä oli leikkaus ohi, hän ei jaksanut vielä viestittää tai soitella. Tyttöjen takia piti olla reipas vaikka koko päivän oli jännittänyt hirveästi ja illan höpötys ystävän kanssa tuli todella hyvään kohtaan. Olin niin onnellinen, että tarjosi seuraa.


Praha 2017

Kävimme sitten vielä lopulta viidestään illallisella, josta teille kirjoitinkin. Meidän piti nähdä vielä vikana iltana, mutta työhommien takia, tuo tyyppi, Terhi, ei päässyt. Hän laittoi viestiä minulle pahoitellen ja kirjoittaen muun muassa: ”Oli mahtavaa nähdä sinua pitkästä aikaa. Sä oot niin mielettömän ihana, lämmin, isosydäminen ja positiivista energiaa huokuva ihminen. Toivoisin, että olisi mahdollista nähdä useammin, mutta pitää olla kiitollinen, että edes näistä parin vuoden välein tapahtuvista kohtaamisista.

Minähän olin yhtä itkua. Minulla oli ihan samat fiilikset hänestä ja samalla hävetti, en ollut ehkä lomalla ollut ihan maailman positiviisin, oli niin hätäfiilis pitkän aikaa ja kauhu siitä, miten kaikki menee.

Miksi kerroin tämän tarinan teille? Siksi, että minä olen itse asiassa aika hankala ystävä. En osaa päästää helpolla lähelleni, mutta jotenkin Terhille olen höpöttänyt aina hyvin helposti kaiken. Hän on jotenkin ollut heti lähellä kun tapaamme. Tai ehkä olen vähän vaativa ystävä, mutta ihmisen suhteen, joka asuu kaukana on selvä, ettei pidetä viikoittain yhteyttä. Silti 10 vuoden ajan jonkinlainen yhteys on säilynyt. Arvostin ihan hirveästi sitä, että ystävä tarjosi seuraa, kun mies oli sairaalassa. Se oli juuri se, mitä toivoin. Mietin kenelle soittaisin, mutta pääsinkin puhumaan ystävän kanssa kasvotusten. Ystävä voi olla joku, jota näet parin vuoden välein, mutta joka välittää ja kysyy kuulumisia ja halaa silloin. Heitä ei pidä unohtaa, vaan arvostaa ja isosti. Voi miten toivoisin, että pääsisin loppukesästä takaisin (tästäkin puhuttiin, pääsisi mieskin uimaan, mutta jäänee ehkä haaveeksi) ja kylään heille. Voihan siitä ainakin haaveilla. Jos se ei toteudu, niin until next time ihana. Arvostan hirveästi apuasi. Ja ystävyyttäsi.


Karmean huono kuva fbsta, mutta tässä on itse asiassa JOULUAATTO 2009. Mies oli saapunut takaisin Thaimaahan 23.12. ja joutui saman tien vieraaseen opaspoppooseen viettämään jouluaattoa (ja ottamaan tätä kuvaa, yllättyittekö.. :D). Erilaisia jouluja!

Käykäähän kurkkimassa Terhin blogia, matkavinkkejä piisaa!

Edelleen toitotan sitä, ettei mitään pidä pitää itsestäänselvyytenä ja heitä, jotka ovat siinä etäisyydellä, täytyy halata just nyt! Iloista sunnuntaita!

Muistojen upea polttaripäivä

Itkettää ilosta, kun yritän tätä viikonloppua sunnuntaina pukea sanoiksi. Olin niin onnellinen ystävistä ympärillä. Se alkoi Zonesista perjantaina, jatkui miehen Pirkan yöpyöräilyyn kavereiden kanssa ja yövieraaseen, ihaniin polttareihin joissa olin Heinolassa ja sunnuntain ehdin viettää vielä perheen sekä ystäväperheen kanssa rannalla. Olin yhtä hymyä ja molemmat miehen kanssa totesimme illalla, että kyllä ystävät ovat kultaa kalliimpia. Miksi sitä ei tule sanottua ääneen?  Että hei, oli todella kivaa olla teidänkin kanssa rannalla!

Samaa mietin lauantaiaamuna, kun olin matkannut lapsuuden parhaimman ystävän polttareihin Heinolaan. Kun odottelimme Ranta-Casinon pihalla sankaria saapuvaksi, mietin kaikkea, mitä polttarit olivat nostattaneet mieleeni. Olin miettinyt hirveästi lapsuutta, kouluja ja kaikkea, mitä olimme jakaneet yhdessä. Leikeistä ensimmäisiin sydänsuruihin ja siihen, kun omistimme teininä puoliksi hevosen. Itketti koko viikon, kun ajauduin muistoihini. Kun kutsu polttareihin tuli, mietin, että tuonne menen, oli mikä oli. Kun halasin ystävää siellä Casinon parkkipaikalla ja hän ihmetteli, että sinäkin pääsit, sanoin vain laimeasti jotain ”niin”. Miksen sanonut sitä mitä ajattelin, että totta kai olin tulossa heti kun kutsu kävi, en olisi jättänyt mistään hinnasta väliin!

Teiniaikojen jälkeen elämä on vienyt meitä eri puolille ja yhteydenpito ei ole ollut niin tiivistä. En siis tuntenut kuin yhden ihmisen morsiamen lisäksi polttareista etukäteen ja hänetkin olin nähnyt 17 vuotta aiemmin viimeksi. Mutta niin kuin aina polttareissa, yhteinen henki löytyy heti ja se yhdistävä tekijä on, että kaikki me välitämme kovasti tuosta sankarina olevasta morsmaikuista. Hän on vaikuttanut johonkin elämämme vaiheeseen ja on jäänyt mukaan ystäväksi kaikille. Yhtä lailla, kun itse jaoin muistoja 1990-luvulta joita toiset eivät tienneet, olin iloinen, että uudemmat ihmiset paikkasivat sitä aikaa nyt aikuisiältä, minkä olin ”menettänyt”. Mietin, miksen ole soittanut joskus. Miksen ole pitänyt tiukemmin kiinni ihmisestä, joka lapsuudessa oli ainoa, joka tiesi kaikki salaisuuteni? Ja silti pysyi vierellä? Olen onnekas, että sain kutsun polttareihin. Ensimmäiset liikutusitkut itkettiin monen puolesta ensimmäisen tunnin aikana.

Yhdeksän hengen naisjoukko oli upea ja mietin, että sekin kertoo jotain ihmisestä, kun hänellä on näin upeita ystäviä niin eri elämänvaiheista. Polttarit olivat ihanan rauhalliset, täynnä naurua, iloitkuja, jutteluita ja rentoutumista. Heinola oli paikkana hellepäivänä aivan upea ja sanoisin, että saimme siellä jotenkin vielä enemmän kiinni siitä rennosta yhdessä olemisen fiiliksestä – se oli kuin maalaisidylli ja palvelu monessa paikassa isoja kaupunkeja ystävällisempää. Majoitus oli mahtava ja kaasot olivat nähneet vaivaa. Kaikki toimi kuin rasvattu.

Nauroimme myös, että kyllä vietämme selkeästi keski-ikäisten polttareita, kun kuuma peruna keskusteluissa oli kuka silittää lakanat, lilluimme onnessamme Kumpeli Span kylpylän poreissa ja lämmittelimme saunoissa, eikä kenellekään tullut mieleen kysellä baariin menosta. Puhuimme valtavasti eläimistä ja huomasimme, ettei eläinrakkaan ystävän polttareissa kyllä ollut muita, kuin eläinrakkaita ihmisiä. Mietimme lapsuuden koiria, hevosia, kultakaloja ja kaneja. Kaikki nostatti hirveästi tunteita pintaan.

Sunnuntaina aamukahdeksalta olin jo tyhjillä Heinolan kaduilla lenkillä. Morsian oli todennut miehestäni, että tutustuessaan häneen lukiossa piti häntä heti todella mukavana tyyppinä ja on onnellinen, että löysimme aikanaan toisemme. Olin sunnuntaiaamuna jotenkin niin täynnä hyvää oloa, että hymyilin ajatellessani kotona odottavaa perhettä. Mietin tätä kaikkea rakkauden määrää. Mietin, miten ihanaa on, kun ystävä löysi ihmisen, kenen kanssa astuu avioliiton satamaan. Loppulenkistä soitin molemmille mummoilleni puhelun ja toivotin huomenet, koska tuli olo, että niistä rakkaista pitää pitää huolta. Entistä parempaa huolta. Eikä päästää yhtään irti.

Uskon, että ehdoton kohokohta lauantaissa oli issikkavaellus. Keli oli täydellinen, issikat luotettavia ja varmajalkaisia ja Suomen luonto parhaimmillaan. Linnut lauloivat, heinä ja hepat tuoksuivat ja minä vain hymyilin niin sisäisesti kuin ulkoisesti ratsuni Sampan selässä. Kukaan ei kaivannut minua, ympärillä oli hiljaisuus ja kesä. Istuin hiekan pölistessä hevosen selässä ihan niin kuin aina lapsuudessa, perässä ratsasti ystävä, jonka kanssa ratsastimme kaikki lapsuuden kesät ja odotimme heppaleiriä kuin kuuta nousevaa. Palasin olossani ja mielessäni 25 vuotta taaksepäin, lapsuuden heppakesiin, siihen huolettomaan fiilikseen ja ystävän kanssa jaettuun kokemukseen. Ihan kuin oltaisiin oltu taas hetki siellä heppaleirillä kikattamassa ja odottamassa, että illalla saa ostaa karkkia leirin kioskista.

Kiitos ystävä, kun olet. Kiitos te muutkin ystävät ja perhe, kun olette. Tämä viikonloppu herätti hurjasti ajatuksia sekä tunteita ja sai valtavan kiitollisuuden sisimpään. En hevillä unohda ehkä kesän parasta viikonloppua.

Valtavan ihanaa alkavaa uutta viikkoa! Onko itselläsi millaisia polttarimuistoja?