Olen viime aikoina lukenut hirveästi. Eräästä kirjasta luin (en tiedä onko tällä mitään totuusperää vai oliko kirjailijan keksimää), että isin tytöt ovat sellaisia, jotka eivät osaa olla aikuisena kuin poikien ystäviä. Jännä ajatus, kirja oli täysin fiktiivinen tarina, mutta hymähdin tälle silti. Isin tyttönä ja kahden veljen siskona minusta on ollut erittäin luontevaa kuunnella punkkia ja rockia, repiä tukka lyhyeksi jo ala-asteella, pukeutua Turtles-shortseihin ja välttää hameita sekä mekkoja. Toisaalta pienempänä, kun koulut alkoivat ja muutamia vuosia siitä eteenpäin, olin aina tyttöjen kanssa ja tytöillä yökylissä. Niin kuin ns. kuuluikin.

Olin 20-vuotias, kun ensi kertaa kasvatin pitkän tukan ja aloin pukea hameita sekä mekkoja. 12-vuotiaana hengasin todella paljon poikaporukoissa ja se oli minulle paljon luontevampaa kuin tyttöjen porukat. Sama jatkui lukiossa – minun oli aina helpompaa olla poikien seurassa. Kun tutustuin mieheeni 18-vuotiaana, olin kihloissa ja en ajatellut häntä kuin ystävänä, mutta huomasin heti, miten helppo hänen kanssaan oli jutella. Hän kuunteli, tuntui oikeasti olevan kiinnostunut siitä mitä toinen sanoo ja höpisin hänelle ihan ihme asioita perheestäni ja parisuhteestani. Toiset ihmiset vain ovat sellaisia, heille pystyy puhumaan heti kaiken ja minä nyt olen sellainen tyyppi, etten myöskään jarruttele sanomisiani.

Ystävyys nelikymppisenä

Olen aina ollut hirveän herkkä konflikteille, vaikka hoen itselleni, että ne kuuluvat elämään. Mutta monesti en pääse niistä yli ja aina kun juttelen ihmisen kanssa konfliktin jälkeen, päässäni hakkaa ”no nyt se ajattelee sitä meidän riitaa kun sanoin näin”, enkä pysty olemaan normaalisti. Tai luonnollisesti ihmisen seurassa. Se tekee minusta huonon ystävän. Samalla olen se ystävä, joka yrittää aina laittaa viestejä, kysellä kuulumisia tai muistaa merkkipäivinä. Ihmiset ovat kyllä mielessäni, mutta jotenkin jään liikaa vellomaan siihen oloon, etteivät he välitä minusta konfliktimme jälkeen, mikä ei varmasti aina pidä paikkaansa.

Nelikymppisenä ystävyyttä on monenlaista. On valtava määrä jo tuttuja erilaisten harrastusten, lasten, töiden ja muiden kontaktien kautta. Menee mihin tahansa, minä jään yleensä höpisemään jonkun kanssa. Olen kova puhumaan ja avoin, joten tuttuja saan helposti.

Sitten on perhe. Puhun perheestä nyt laajennetussa mielessä, eli lapsuudenperhe ja siihen liittyneet ihmiset. Äidistä on tullut eri tavalla ystävä kuin lapsuudessa, mummo tuntuu ehkä enemmän ystävältä nykyään ja olen saanut kaksi valtavan ihanaa kälyä, jotka ovat ihan supermukavia ja puolisoilleen sopivia naisia. Heistä todella kiitollinen!

Entä ne lapsuudenystävät? Lapsuuteni paras ystävä, jonka kanssa meillä oli muun muassa yhteinen hevonen on ihminen, jonka kanssa saatamme nähdä vuosienkin välein, mutta jonka seurassa on aina niin helppo olla. Osaksi siksi, että olimme vuosia päivittäin yhdessä ja tunnemme toisemme jotenkin läpikotaisin, osaksi siksi, että hän on ihminen, joka ei mieti vanhoja tai pyöri kaunoissa. Lämmin tyyppi. Hän kävi meillä alkusyksystä ja voi miten toivoisin meidän asuvan lähempänä toisiamme.

Toinen ihminen, jonka kanssa jatkuu juttu välittömästi siitä mihin se jäi, on kuopukseni kummitäti. Mekin näemme välimatkan ja tilanteen vuoksi liian harvoin nykyään, mutta viestittelemme ja joku yhteys on koko ajan. Hänen miehestään on tullut yksi omani parhaita ystäviä, mikä on ihan hirveän ihana juttu. Olemme olleet kuopuksen kummitädin kanssa samalla ala-asteella, eli historia on pitkä.

On uusia tuttuja, jotka tuntuvat todella läheisiltä. Tutustuin erääseen perheeseen perhekerhossa, jossa mies ei koskaan tietenkään käynyt. Hirveän ihana ja ns. saman tyylinen perhe ja yks kaks huomasin, että miehet tapaavat vapaa-ajalla paljon enemmän keskenään kuin me rouvat. Välillisesti toin siis miehelle uuden ystävän kotiäitiharrastuksista, mistä olen hirveän iloinen.

Aikuisten ystäväkirja

Ystävyys on vaikeaa monesti. Ainakin tällaisella luonteella. Olen katsellut esikoistani, joka on täydellinen kopio minusta. Hän saa välillä näitä ”ei se halua leikkiä mun kanssa, ei kukaan halua”-kohtauksia ja samalla hän juttelee ihan kaikille ja eräällä tavalla ihan kaikkien kaveri. Muistuttaa niin kamalasti itseäni, etten monesti tiedä miten häntä neuvoa. Yritän rohkaista ja pitää huolta, että kavereita on. Toisaalta myös antaa arvoa sille, kun sulkee ovensa ja haluaa lukea itsekseen, ymmärrän niin täysillä sitäkin.

Mutta minkälaisia virtuaali(tai live)ystäviä minulla täällä on? Olen pääni puhki miettinyt muutamaa kysymystä, mihin olisi kivaa kuulla teiltä vastaus, mutta vitsi kuinka hankalaa on ollut päättää. Arvostan kovin, jos jaksat näihin vastata, täällä tai Instagrammin puolella! Tutustutaan lisää! Idean nappasin Ellulta. Vastaan näihin itse ja toivon kuulevani vastaukset monelta!

Lempiaineesi koulussa?

Onko tämä teille itsestäänselvyys, mitä vastaan? Asia, jota ei tarvitse miettiä sekuntiakaan – äidinkieli. Parasta, parasta, aivan parasta. Ainekirjoitus ja pilkun viilaus. Inhokkini yli kaiken taisi olla kuvaamataito.

Paras näkemäsi elokuva?

Eikö ole ärsyttävä kysymys? Eihän sellaista voi sanoa! Minä vastaan tähän edelleen Romeo ja Julia sekä Titanic. Leffat, joita pyöritin 15-vuotiaana teininä niin, että osaan edelleen Titanicin vuorosanat ulkoa. Ne musat ja…! Mikään ei ole järisyttänyt niin paljon! Paitsi ehkä Braveheart ja Vihreä maili ja Seven ja Intohimon tuulet ja Leijonakuningas ja… Mutta huomaatteko, kaikki ovat ysäriltä. Iskivätkö leffat silloin kovemmin vai onko tämä ikäkysymys?

Mistä haaveilet?

Kivuttomasta päivästä. Näin sanoin eilen illalla miehelle. Olisipa joskus kivuton päivä. Mahakipu ja rautainfuusion tuomat kivut ovat jatkuvasti läsnä. Haaveilen, että pääsisin molemmille mummoille kylään. Että eläisin niin pitkään, että näkisin tyttöjeni kasvavan aikuisiksi. Että olisimme terveenä ja yhdessä koko perhe.

paita KAPPAHL/ farkut LIDL by HEIDI KLUM/ korvikset SAMASKORU/ takki ESPRIT/ kengät PRAHASTA

Ystävänpäivä on minusta ollut aina aika ahdistava. Some täyttyy lahjoista, joita ostaa ystävälle (häh, en voisi kuvitella saavani lahjan!) ja sydämistä ja kaikesta vaaleanpunaisesta ja… Pitäisi leipoa jotain kakkua ystäville ja kilistellä kuplivalla ja kaikkea. Minua on aina ahdistanut kyseinen päivä, ollemme miehen kanssa viettäneet merkkipäiviä mutta emme ystävänpäivää. Olen suorastaan inhonnut kyseistä päivää, siitä tulee paha olo!

Mutta tänä vuonna ystävänpäivä osuu viikonloppuun ja saan viettää sen perheeni kanssa enkä yksin, joten aion suhtautua siihen ilolla (ja syödä laskiaispullan).

Ihanaa jos vastaatte kysymyksiini! Millaisen olon ystävänpäivä tuo sinulle? Mukavaa alkavaa viikonloppua!

P.S. Viikonlopun ajan ehditte vielä mukaan arvontaan!