Onko jokainen teini-ikäinen lapsi painajainen? Miksi itse olin?

Erittäin provosoiva otsikko, koska vastaushan on selkeä – ei ole. Ei teini-ikäisiä voi laittaa yhteen kategoriaan, vaikka toki yhtäläisyyksiä löytyy. Tämä aihe on pyörinyt päässäni pitkään, kun olen miettinyt, millainen olin itse teini-ikäisenä. Alkaen suurinpiirtein siitä keväästä, kun kutosluokka loppui, eli vuodesta, kun täytin 13 vuotta. Siihen ikään on meidän perheessä loppujen lopuksi todella vähän aikaa (!) ja olen pohtinut, miten saada omat lapsensa välttämään virheitä, joita itse tein. Niinhän sitä jokainen vanhempi ajattelee, että toivoo lapsensa välttävän omat virheensä. Eikä se sitten niin kuitenkaan mene. Jokaisen täytyy kokeilla rajojaan ja tehdä virheitä kasvaessaan. Minustakin kasvoi ihan järkevä, yliopiston käynyt perheenäiti, mutta helppoja vuosia ei vanhemmillani ollut. Olen useasti miettinyt, miten he pärjäsivät kanssani tai mitä heidän päässään liikkui, kun hölmöilin, mutta aina he ovat pyyteettömästi rakastaneet, tukeneet ja sanoneet ”kotiin saa aina tulla, vaikka mitä tapahtuisi”. Koettelin ehkä vähän liikaa heidän rajojaan ja rakkauttaan ja nyt nelikymppisenä en voi kuin kiittää, etteivät heittäneet hanskoja tiskiin. Mutta miksi se oli niin vaikeaa aikaa? Olen käynyt asiaa mielessäni läpi vuosikaudet ja tämä kirjoitus kumpusi siitä, kun Maria puhui IG:ssa 16-vuotiaasta tyttärestään ja siitä, miten helppoa teiniys on ollut. Pysäytti taas ajattelemaan (ja antoi toivoa!).

Muutto, koulukiusaaminen ja ujo lapsi

Me muutimme Jyväskylään kesken eskarivuoden ja jouduin tuolloin ns. väärään ryhmään kauas kotoa. Ryhmässäni oli lapsia, joista yksikään ei sitten tullut samaan lähikouluun. Koulu oli aloitettava vailla kavereita ja olin ujo, punasteleva lapsi Helsingistä, joka kaipasi sitä lapsuuden ympyrää raastavan paljon. Ekaluokka meni vähän pakolla ja lihavaksi kiusaaminen alkoi. Sain kotimatkoilla lumipesuja ja mietin silloin, ekaluokkalaisena, että elämäni on pilalla koulun takia. On ollut aikamoinen kasvun paikka nyt oman ekaluokkalaisen kohdalla kohdata koulu ja olen ehkä rasittavuuteen pitänyt tarkasti huolta, ettei lapsi koe ulkopuolisuutta, ottanut opettajaan herkästi yhteyttä ja kavereille on kuskattu ahkerasti.

Tokaluokalla luokallemme tuli uusi tyttö, muuttivat pääkaupunkiseudulta naapuriin. Ei hänkään tuntenut ketään. Ehkä koimme jotain yhteyttä, en tiedä, mutta meistä tuli parhaat kaverit vuoksiksi ja koulunkäynti alkoi tuntua helpommalta, kun siellä oli joku, jolle puhua. Olin aina se suorittaja, kiltti tyttö, joka toi kokeet hyvillä arvosanoilla kotiin, mutta joka usein koki sisäisesti voivansa pahoin, olevansa ulkopuolinen, enkä puhunut ikinä kenellekään.

Kiltin tytön kahleiden murtaminen

Silloin kun täytin 13 vuotta ja yläaste alkoi, olin väsynyt suorittamiseen. Aloin ihan ihme tempauksilla hakea huomiota ja repiä sitä kiltin tytön viittaa rikki. Osansa tähän teki varmasti se, etten osannut puhua olostani missään. Ehkä harva teini osaa? Oli pahin lama-aika, vanhemmat painoivat todella paljon töitä ja minulla oli kaksi pikkuveljeä. Sain ehkä vähän liikaakin puuhata omillani, ottaa vastuuta ja keksiä kaikkea tyhmää.

Yläaste oli painajainen. Siis täysin painajainen. Jouduimme yläasteelle paikkaan, jonne koulumatka kesti iäisyyden ja jonne ei aiemmin tullut ns. ulkopuolelta lapsia. Koin niin järisyttävää ulkopuolisuutta, etten ymmärtänyt miten voin pärjätä kolme vuotta siinä paikassa. Myöhästelin tahallani. Lintsailin. Tykkäsin pukeutua todella persoonallisesti ja ehkä vähän erikoisesti, en tiedä oliko se yksi syy siihen, että huorittelu alkoi. Ehkä se oli omat mokani ja tekoni, joita epävarmuuksissani tein. Kasiluokkalainen tyttö sylki päälleni bussissa kun olin seiskalla. Koin oloni hyvin vihatuksi ja jopa pelkäsin bussissa välillä. Sulkeuduin todella pahasti, enkä osannut kotona tai missään muuallakaan kertoa olostani.

Kun tuli riparikesä, anoin, etten joutuisi yläasteporukan kanssa riparille ja pääsinkin keskustan riparille, josta sain useamman hyvän kaverin. Koko kesä meni tuossa porukassa ihan muissa kuviossa. Riparilta tarttui matkaan poikakaverikin. Oli entistä vaikeampaa palata ysille, kun repi välimatkaa entisestään muihin. Kävin keikoilla niin paljon kuin pystyin, ripari-ihmisten kautta tutustuin ihmiseen, kenen kanssa kihlauduin 15-vuotiaana (!!) ja lintsaaminen paheni. En kestänyt olla tuossa koulussa.

Asioiden kaksi puolta

Samaan aikaan, kun voin tosi pahoin, lintsailin, sain liikunnasta ehdot, numeroni laskivat ja menin erittäin kypsänä 15-vuotiaana kihloihin, pelasin koripalloa ja treenit olivat useamman kerran viikossa. Oli pelimatkoja ja tosi kivoja kavereita joukkueessa. Oli kaverin kanssa (sen tokaluokasta asti parhaan) kanssa oma hevonen ja tallilla käytiin ahkerasti.  Aloitin koriksen vasta seiskalla, joten moni oli jo vuosia pelannut yhdessä ja tunsi toisensa. He ottivat minut kyllä porukkaan, mutta hävetti olla huono (toki olin, kun olin juuri aloittanut) ja tunsin olevani ulkopuolinen.

Sain kivoja kavereita Apulanta-faneista (kyllä, piirit olivat silloin niin pienet, että fanit tunsivat toisensa!). Oli ripari-ihmisiä. Olin kihlattu. Olin sinällään sosiaalinen ja oli kavereita, mutta ihan joka paikassa tuntui, että olen ulkopuolinen. Ei ollut sellaista yhtä turvallista poppoota mihin kuuluin. Olin repinyt itseni hölmönä irti lapsuuden porukasta, omistauduin liikaa parisuhteelle liian nuorena, en koskaan solahtanut täysillä korisporukkaan ja…. Oli siis harrastuksia ja järkevää tekemistä, mutta siellä kaiken takana velloi koko ajan se tunne, etten kuulu mihinkään, minua ei hyväksytä mihinkään ja kukaan ei oikeasti välitä minusta. Se tunne oli se, mikä pitkälti ajoi kaikkeen hölmöön. En lähde nyt erittelemään tarkemmin, mutta sellaiseen perinteiseen karkaan ikkunasta ja katoan-teinisekoiluun.

Teini-ikä ysärillä ja nykyään

Teini-ikä oli vielä niin erilaista tuolloin. Piti hypätä bussiin ja ajella keskustaan etsimään kavereita. Olen aivan ulalla teini-iästä nykyään ja digiaika jännittää, kohtaan itse sitten erilaisiakin haasteita teinin vanhempana. Toki edelleen näyttävät kulkevat puolialasti kovalla pakkasella ja muuta fiksua. Voi elämä että sitä paleltiinkin teininä, se oli kamalaa! Mutta millainen heidän maailmansa on? Miten säilyttää keskusteluyhteys?

Ja ehkä se isoin juttu: luoda lapselle niin vahva itsetunto, ettei hän ala hakea huomiota kaikella sellaisella, mitä itse tein. Uskon, että ihan todella paljon siitä, mitä tein, tein siksi, että halusin kuulua johonkin, olla hyväksytty, halusin pois sen tunteen, etten kelpaa. Ettei anna käyttää itseään hyväksi, koska niin annoin tehdä vuosia ja parisuhteeni tuhosi minua enemmän kuin toi hyvää. Kun vanhemmat olivat poissa ja meillä oli useiden kymmenien ihmisten bileet, olin yhtä aikaa innoissani (jee, ne pitävät mua coolina kun meille voi tulla bilettämään) ja kauhuissani, kun juoksin ympäri kotia ja minimoin vahinkoja. Edelleen mielessä on mm. pikkuveljen hajonnut parvisänky tai äidin katkenneet parvekekukat. Mietin silloin 15-vuotiaana, että mitä väliä kukilla, telkkari on kato ehjä, mutta nyt nelikymppisenä perheenäitinä ymmärrän hyvin, että harmittaa myös ne huolella vaalitut kukat. Ylipäätään se on koti, jota ei halua kenenkään tuhoavan vähääkään (ei kukaan tietenkään tahallaan mitään rikkonut).

Mikä muutti elämäni suunnan? Sen, etten enempää keikahtanut pahoille teille?

Vanhempani. He välillä asettivat mielestäni aivan liian koviakin rajoja. Ei saanut mennä yöksi, piti aina ekana lähteä bileistä ja juosta 23.50 lähtevään bussiin lukioikäisenä, piti näyttää, että kouluhommat olivat tehtynä ja he tukivat kyllä kaikkia harrastuksiani. Vaikka oireiliin ja rajusti, vanhempani huolehtivat, että etenen koulussa, he tietävät missä menen ja missä kunnossa, kenen kanssa ehkä liikun ja niin edespäin.

Samalla he olivat mielestäni maailman tyhmimpiä, kun asettivat minulle rajoja niin tiukkaan. Osaan kiittää niistä vasta nyt aikuisena. He olivat aina siinä, vaikka väsyneitä varmasti olivat. Näin, miten he tykkäsivät, kun aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa. Hänestä varmasti huokui se, että on tolkun tyyppi, fiksu ja kiltti ihminen. Siitä, että päätin muuttaa hänen perässään 18-vuotiaana Tampereelle he eivät ehkä olleet mielissään, mutta ilmoitin olevani täysi-ikäinen ja heippa. Huoh.

Kun olin eksyksissä Tampereella, olin kuitenkin saanut kotoa eläämäni eväät ja oli selvää, että jatkan opiskeluja sekä haen töitä. Arkeen tuli rytmi Mansessakin hyvin pian, kun löysin töitä, aloin opiskella ja tutustuin ihmisiin. Vanhempani näkivät, että pärjään ihan hyvin. Vieressäni oli ihminen, joka oli jalat maassa, rakasti minua ehdoitta ja tuki, kun kipuilin kaikkea edelleen.

Miten siis estää se, ettei omalle lapselle tulisi yhtä vaikeat vuodet? Ensinnäkin olen haaveillut muutosta pitkään, jotta taloutemme korjaantuisi. Mutta se on hirvittänyt nyt, kun kaverit ovat jo niin isossa osassa. Olin vasta 6-vuotias kun vaihdoimme kaupunkia, mutta menin jotenkin ihmeellisesti rikki siitä. Toiset asuvat purjeveneessä vuosia ja käyvät etäkoulua. Onko se persoonakysymys?

Uskon, että toiset oireilevat enemmän kuin toiset murrosiässä ja siihen vaikuttavat monet asiat. Itsetunto, kaverisuhteet, miltä koulu tuntuu, harrastukset, kiusaamiset, kaikki. Perheen yhteinen aika, se, kuinka paljon vanhemmilla on aikaa olla läsnä, keskusteluyhteyden säilyttäminen. Lapsen persoonallisuus.

Miten sinä koet teini-ikäisen kasvatuksen tai millainen oma teini-ikäsi oli? Helppo tie vai enemmän kuhmurainen? Kuvat muuten maaliskuulta, siksi lumi!

Puhelinjohtoponnarista se lähti – mistä huomaa olevansa keski-ikäinen?

Hyvin usein unohdan oman ikäni. Toki tiedostan ne numerot, mutta päässäni ovat vielä täysin kirkkaana 8-vuotissynttärini tai vuotemme Thaimaassa. On välillä todella vaikeaa sanoa ääneen, että Thaimaan ajoistakin on 11 vuotta. 8-vuotissynttäreistä vähän enemmän. Kun tilasimme Pancho Villasta lapselle synttäri-illallista keskiviikkona, kerroin lapsille, että tuossa ravintolassa kävimme aika usein kun olimme miehen kanssa opiskelijoita ja asuimme lähellä Tammelan Panchoa. Mietiskelin ääneen, miksi valitsimme niin usein sen. ”No se oli uusi juttu silloin”, vastasi mies. Ei voi olla sanoin – niiden nettisivuilla sanotaan, että ravintola täyttää 20 vuotta! ”Niin no, me muutimme Tampereelle 20 vuotta sitten”, totesi mieheni. MITÄ? Tosiaan.

Lasten hiihtolomalla mummilassa ollessamme esikoisen tukassa oli puhelinjohtoponnari. Hänen mielestään vain ponnari, mutta minun puheessa puhelinjohtoponnari. Aloimme keskustella aiheesta, kun se meni poikki ja lapsi kysyi ”miksi sanot sitä puhelinjohdoksi, eihän puhelimissa ole johtoa ja latauspiuha on suora?”. Silmäni avautuivat. Hän ei oikeasti tiedä mikä on puhelinjohto. Aloin miettiä kaikkia asioita, jotka ovat saaneet itseni tuntemaan sen, että kyllä tässä taitaa keski-ikä kolkutella.

Mikä saa tuntemaan olon keski-ikäiseksi?

  • Tämän kevään abit (no aikaisemmatkin) ovat syntyneet 2000-luvulla. Voisin olla aikuisen lapsen äiti.
  • Uusi ja siisti laite Särkänniemessä eli Tornado, jossa ajeltiin jatkuvasti kun muutettiin Tampereelle juhlii 20-vuotissynttäreitään.
  • Särkänniemen FB-sivuilla on mustavalkokuvia, joissa arvuutellaan mikä laite kyseessä, ehditkö kokea tämän. No ehdin ja muistan reissun vielä todella hyvin.
  • Ysäribiisit. Ne rullaavat aina vaan ja jotenkin ehkä ymmärrän, miksi on lasten mielestä noloa, että hoilaan niitä 30v vanhoja biisejä onnessani.
  • Olen joutunut selittämään lapselle mikä on puhelimenjohto, ennen kuin soitti kaverille sieltä vastasi ihan kuka vaan ja piti aina kysyä ”onko Maija kotona” ja puhelimen kanssa ei voinut kävellä pitkälle. Se tuntuu olevan todella vaikeaa käsittää.
  • Kun kävin koulua enkä tiennyt jotain, en katsonut Googlesta vaan otin vanhempieni kirjahyllystä tietosanakirjan. Sieltä sitten tankkasin aiheesta. Toinen asia, mitä lapset eivät ymmärrä. Katoitko edes Youtubea puhelimesta? No en, ei ollut kuin se johtopuhelin!
  • Todella moneen ysärijuttuun tulee todettua, että siitähän on jo 20 vuotta, mutta ei, ysärijutuista alkaa olla 30 vuotta.
  • Osaan ulkoa edelleen mainoslauluja, kuten ”Smartiesin kanssa on lastenmaa, se on värikäs lastenmaa” tai ”Kellogg’s Coco Pops muuttaa maidon kaakaomaidoksi. Aamupalaan kuuluu Coco pops!” Lapset kysyivät miksi katsoit niitä mainoksia, etkä kelannut tms. No, mainostelevisiohan oli kova juttu tullessaan Ylen rinnalle, en ollut ikinä nähnyt mainoksia, eli aluksi katsoin niitä ilolla ja millä ne olisi skipannut.
  • Muistan edelleen lemppariohjelmien lähetysajat, kun ne katsottiin silloin kun ne tulivat tai ei ollenkaan. Maija Mehiläinen tuli sunnuntaisin kello 19, Musta ori perjantaisin kello 17, Kuuma piiri perjantaisin kello 21 ja niin edelleen.


paita H&M/ takki ESPRIT/ farkut BY PIA’S/ kengät Prahasta/ korvikset IHAN PIHKASSA

Näitä tulisi mieleen ihan loputtomiin. Kyllä maailma on ehtinyt muuttua omasta lapsuudesta ja kai se on myönnettävä, ettei ihan lapsi ole enää. Ja tämän lisäksi nuo paidan My little ponyt ovat ne ainoat oikeat, vitsi että kauhuistuin Pinky Pieta ja muita aluksi.

Samaistutko? Muita nelikymppisiä linjoilla? Mikä mainoslaulu oli sinulle ykkönen? Red Bull antaa siiiiiivet jäi nyt päähän! 

Tukkatyylini muutos – kuvat lähes parinkymmenen vuoden ajalta

Minusta on ainaa ihan älyttömän hauskaa katsoa vanhoja valokuvia ja miettiä, miten kukakin ihminen on ulkoisesti muuttunut. Jo aikoja sitten mietin, että toteutan joskus tällaisen postauksen tukistani, mutta se olikin yllättävän haastavaa. Ajattelin, että kuvat on helppo löytää, sillä äitini on tallettanut valokuvamme numerojärjestyksessä oleviin albumeihin. Yllättäen pari albumia välistä kuitenkin puuttui, en ole kovinkaan monessa kuvassa yksin ja mitä suurimpana hankaluutena – olen vältellyt kameraa. Inhosin olla kuvissa ja lähes poikkeuksetta minulla meni niissä silmät kiinni. Koitin kaivella albumeista kuvia, mistä sain leikattua muuta porukkaa pois, mutta kiinni oleville silmille ei mitään mahtanut! Näistä kuvista tuli muutenkin aika nolo olo ja sitten taas mietin, mitä sitä noloilemaan, joka kuvassahan sitä on vain itsensä! Itse asiassa kampaajani Siru joskus ehdotti, että tee erilaisista hiuksistasi kollaasi! Joten moikat sinne ulkomaille, mä sitten tein!

Siis aloitetaan, tervetuloa mukaan matkalle menneisyyteen!

1990-luvun hiustyylit – lyhyt oli muotia!

1. Kuva on otettu vuonna 1993. Siihen asti minulla oli ollut pääasiassa polkkatukka, johon otin permantin ysärin mukaisesti. Hermostuin niin permanenttiin kuin polkkaan ja käskin kampaajan leikata minulle poikatukan. Oletko varma hän kysyi. Olin. Näin lyheni tukka ja tässä kuvassa siinä on vielä ne permisjämät jäljellä. Tuo ihana pieni ihminen sylissäni on nykyään lähes kaksimetrinen mies, pikkuveljeni nimittäin.

2. Tämä kuva on mielestäni kesältä 1995, kun olin siirtymässä yläasteelle. Rakastin lyhyttä tukkaa, siitä oli tullut jo osa identiteettiä ja olin alkanut värjäämään sitä nykyään niin pahamaineisella hennalla! Pyöräilyhousut, olin koko kesän tyylikkäissä pyöräilyhousuissa.

3. Kuva on otettu 13v synttäripäivän aamuna. Tässä on jotenkin monta herttaista juttua jälkikäteen katsottuna: olin salaa repinyt lapsellisia tapetteja pois ja läntännyt päälle Green Dayn julisteen. Lahjaksi sain CD-soittimen, joka oli jäätävän kova juttu! Ja vesisänky, sitä on vieläkin ikävä! Ehtaa ysäriä oli nukkua vesisängyssä!

4. Vuotta myöhemmin, 14-vuotiaana. Tukka edelleen lyhyt ja punainen, koristeena ihanat hammasraudat, meikkiä en käyttänyt vielä tässä iässä, eli kulmani ovat luonnostaan olleet aina tuollaiset. Kuvassa on muuten tämän elokuun morsian Haikon häistä ja hänen kaasonsa. Pelasin koripalloa ja kuljin paljon huppareissa, NAPPIVERKKAREISSA ja tennareissa. En tule enää ikinä laittamaan nappiverkkareita, miten ne voi olla taas muodissa, help!

5. Vuotta myöhemmin tukka oli edelleen punainen ja lyhyt, nyt jo kestovärjätty punaiseksi. Riparikesänä sain päähäni alkaa tupeeraamaan sitä pystympään, kuuntelin punkkia, Nirvanaa, Green Dayta ja Apulantaa ja käytin jo ripsaria ja Lumenen meikkipuuteria. 

5. Kuva samalta kesältä. Punainen parilla vaalealla raidalla oli väriltään mielestäni superhieno, mutta kampaaja veti kyllä sivut välillä turhan lyhyiksi ja kun sen tupeerasi… Aikamoinen sieni!

Yläasteen lopulla hiukset nousivat enemmän ja enemmän pystyyn

6. Yläasteen lopulla tukka oli yhä enemmän enemmän pörröksi tupeerattu ja puuteri kyllä asteen liian valkoista, sanoisin. Rakastin pöyhiä aamuisin tukan pystyyn!

7. Tämä kuva on ihan hirveä, yöpaidassa aamulla silmät (tietenkin!) kiinni. Olin päättänyt kokeilla värjätä tukan tumma luumu-sävyllä, jonka ajattelin tekevän minulle upean violetin tukan. Toisin kävi, sehän oli lähes musta! Kulmakarvoihin en ole tähän päivään mennessä laittanut mitään väriä, sen sijaan olin tehnyt sen minkä moni muukin teki 1990-luvulla: löytänyt pinsetit ja käyttänyt niitä vähän turhan innokkaasti!

8. En halunnut vanhojen tanssien lookista kuvaa, olin siinä kameranpakoiluiässä. Mutta yksi tallentui. Tukkaani kiinnitettiin lisäke, josta taiteiltiin nuttura!

2000-luku – ensimmäistä kertaa blondina!

9. Täysi-ikäistyessäni päätin yks kaks yllättäen värjätä tukan vaaleaksi. Itse tietenkin. Laitoin värinpoistoa, blondiväriä ja ties mitä ja päädyin oranssilla tukalla kouluun. Päätin myös ekaa kertaa kokeilla elämää pitkähiuksisena ja aloitin sinnikkään kasvatusprojektin. Syksyllä 2000 tukan väri on tasoittunut ja se on alkanut kasvaa. Kulmat on nypitty puoleen väliin silmää, huh hei!

10. Uusi vuosi 2001. Tukka on venynyt ja tykkäsin siitä kovasti. Sitä ei oltu juuri vielä blondattu, joten kunnoltaankin oli aika hyvä! Paita oli ostos Europe Housesta, voi että siellä oli siistejä kuteita! Olimme asuneet tässä vaiheessa kolmisen kuukautta yhdessä Tampereella.

12. Tukan mittaenkka! Kai kaikilta löytyy tällainen kuva, loma oikeassa superturrepaikassa, drinkit ja banana splitit? 

13. Olen aina rakastanut kiharoita. Tiedättekö millä tein ne tuolloin, 15 vuotta sitten? Folioilla! Kauhea homma, kuka harrasti tätä kikkaa? 

Häiden alla – taas takaisin punaiseen

14. Tähän väliin mahtui ajallisesti puoli vuotta, mutta vaikka mitä kokeiluja. Vaaleassa tukassa oli pinkkejä raitoja, jotka eivät lähteneet pois. Heitin että pamautetaan sitten koko pää punaiseksi taas. Eihän se punainen pysynyt blondissa pohjassa ja lopputulos oli aika… Argh.

15. Joten vietin varmaan kaksi kuukautta punapäänä ja menin pyytämään värinpoistoa. Se laitettiin ja sen myötä tuka jäi purkkana kampaajan käsiin, ainakin puolet putosi. Mutta hei oli vaalea taas! :D 

16. Näiden kuvien välissä on kolme vuotta. Kasvatin pudonneen tukan hirveällä höökillä pitkäksi häitä varten ja vuotta myöhemmin pyysin pätkimään sen taas. 2007 minulla oli alta tummaksi värjätty tukka, joka piti kääntää aina ulospäin.

17. Eka Thaimaan talvi takana. Värit olivat mitä olivat siellä, onneksemme lähellä asui suomalainen parturi-kampaaja. Alaosan tumma on vähän lisääntynyt.

18. Vikana Thaimaan vuonna ei ollut enää suomalaista parturia ja tukkaan pistettiin ties mitä. Se oli supervaalea ja hyvin huonossa kunnossa. Ihanan lookin kruunasi raskas talvi, kun en töiltä ehtinyt urheilla ja söin ja nukuin miten sattui. Juuri ennen tätä kuvaa ja Suomeen paluuta keväällä 2010 sairastin vielä denguekuumeen, joka turvotti ja vaati pitkän levon. 

Sitten tukka oli vaalea ja lyhyt, vuonna 2011 siihen ilmestyi oranssia ja violettia, vuonna 2013 se oli taas pitkä ja nyt taas lyhyt. Näitä uudempia kuvia en enää tähän ottanut, olette niitä nähneet. Mietin, että olen pysynyt yllättävän samanlaisena jo aika pitkään, pitäisikö taas repäistä! Niin, vuonna 2013 tukassani oli oranssin ja violetin lisäksi turkoosia, kuka muistaa? Tämän tukan takana on ananasnaulakon tuonut Jenna!

Kuten näette, minä en ole koskaan ollut sellainen enkelikutrinen pikkulapsi ja vasta täysikäisenä minulla oli ensimmäistä kertaa pitkä tukka. Kyllästyn helposti ja tämä on pätenyt myös hiuksissa.

Kauhea, tuli kyllä vähän nolo olo näistä kuvista, vaikka päätin ettei tulisi. En oikein tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa ja uskallanko tämän julkaista, mutta nyt mennään! Nuo kulmat olivat ehkä hurjimmat! Mitä tykkäsit? Oletko itse klassinen kaunotar vai kokeiletko rohkeasti eri tyylejä? Jos blogi ei päivity hetkeen, olen piiloutunut johonkin noloilemaan.

Mikä on onnistunein tai epäonnistunein hiusjuttusi?