Erittäin provosoiva otsikko, koska vastaushan on selkeä – ei ole. Ei teini-ikäisiä voi laittaa yhteen kategoriaan, vaikka toki yhtäläisyyksiä löytyy. Tämä aihe on pyörinyt päässäni pitkään, kun olen miettinyt, millainen olin itse teini-ikäisenä. Alkaen suurinpiirtein siitä keväästä, kun kutosluokka loppui, eli vuodesta, kun täytin 13 vuotta. Siihen ikään on meidän perheessä loppujen lopuksi todella vähän aikaa (!) ja olen pohtinut, miten saada omat lapsensa välttämään virheitä, joita itse tein. Niinhän sitä jokainen vanhempi ajattelee, että toivoo lapsensa välttävän omat virheensä. Eikä se sitten niin kuitenkaan mene. Jokaisen täytyy kokeilla rajojaan ja tehdä virheitä kasvaessaan. Minustakin kasvoi ihan järkevä, yliopiston käynyt perheenäiti, mutta helppoja vuosia ei vanhemmillani ollut. Olen useasti miettinyt, miten he pärjäsivät kanssani tai mitä heidän päässään liikkui, kun hölmöilin, mutta aina he ovat pyyteettömästi rakastaneet, tukeneet ja sanoneet ”kotiin saa aina tulla, vaikka mitä tapahtuisi”. Koettelin ehkä vähän liikaa heidän rajojaan ja rakkauttaan ja nyt nelikymppisenä en voi kuin kiittää, etteivät heittäneet hanskoja tiskiin. Mutta miksi se oli niin vaikeaa aikaa? Olen käynyt asiaa mielessäni läpi vuosikaudet ja tämä kirjoitus kumpusi siitä, kun Maria puhui IG:ssa 16-vuotiaasta tyttärestään ja siitä, miten helppoa teiniys on ollut. Pysäytti taas ajattelemaan (ja antoi toivoa!).
Muutto, koulukiusaaminen ja ujo lapsi
Me muutimme Jyväskylään kesken eskarivuoden ja jouduin tuolloin ns. väärään ryhmään kauas kotoa. Ryhmässäni oli lapsia, joista yksikään ei sitten tullut samaan lähikouluun. Koulu oli aloitettava vailla kavereita ja olin ujo, punasteleva lapsi Helsingistä, joka kaipasi sitä lapsuuden ympyrää raastavan paljon. Ekaluokka meni vähän pakolla ja lihavaksi kiusaaminen alkoi. Sain kotimatkoilla lumipesuja ja mietin silloin, ekaluokkalaisena, että elämäni on pilalla koulun takia. On ollut aikamoinen kasvun paikka nyt oman ekaluokkalaisen kohdalla kohdata koulu ja olen ehkä rasittavuuteen pitänyt tarkasti huolta, ettei lapsi koe ulkopuolisuutta, ottanut opettajaan herkästi yhteyttä ja kavereille on kuskattu ahkerasti.
Tokaluokalla luokallemme tuli uusi tyttö, muuttivat pääkaupunkiseudulta naapuriin. Ei hänkään tuntenut ketään. Ehkä koimme jotain yhteyttä, en tiedä, mutta meistä tuli parhaat kaverit vuoksiksi ja koulunkäynti alkoi tuntua helpommalta, kun siellä oli joku, jolle puhua. Olin aina se suorittaja, kiltti tyttö, joka toi kokeet hyvillä arvosanoilla kotiin, mutta joka usein koki sisäisesti voivansa pahoin, olevansa ulkopuolinen, enkä puhunut ikinä kenellekään.
Kiltin tytön kahleiden murtaminen
Silloin kun täytin 13 vuotta ja yläaste alkoi, olin väsynyt suorittamiseen. Aloin ihan ihme tempauksilla hakea huomiota ja repiä sitä kiltin tytön viittaa rikki. Osansa tähän teki varmasti se, etten osannut puhua olostani missään. Ehkä harva teini osaa? Oli pahin lama-aika, vanhemmat painoivat todella paljon töitä ja minulla oli kaksi pikkuveljeä. Sain ehkä vähän liikaakin puuhata omillani, ottaa vastuuta ja keksiä kaikkea tyhmää.
Yläaste oli painajainen. Siis täysin painajainen. Jouduimme yläasteelle paikkaan, jonne koulumatka kesti iäisyyden ja jonne ei aiemmin tullut ns. ulkopuolelta lapsia. Koin niin järisyttävää ulkopuolisuutta, etten ymmärtänyt miten voin pärjätä kolme vuotta siinä paikassa. Myöhästelin tahallani. Lintsailin. Tykkäsin pukeutua todella persoonallisesti ja ehkä vähän erikoisesti, en tiedä oliko se yksi syy siihen, että huorittelu alkoi. Ehkä se oli omat mokani ja tekoni, joita epävarmuuksissani tein. Kasiluokkalainen tyttö sylki päälleni bussissa kun olin seiskalla. Koin oloni hyvin vihatuksi ja jopa pelkäsin bussissa välillä. Sulkeuduin todella pahasti, enkä osannut kotona tai missään muuallakaan kertoa olostani.
Kun tuli riparikesä, anoin, etten joutuisi yläasteporukan kanssa riparille ja pääsinkin keskustan riparille, josta sain useamman hyvän kaverin. Koko kesä meni tuossa porukassa ihan muissa kuviossa. Riparilta tarttui matkaan poikakaverikin. Oli entistä vaikeampaa palata ysille, kun repi välimatkaa entisestään muihin. Kävin keikoilla niin paljon kuin pystyin, ripari-ihmisten kautta tutustuin ihmiseen, kenen kanssa kihlauduin 15-vuotiaana (!!) ja lintsaaminen paheni. En kestänyt olla tuossa koulussa.
Asioiden kaksi puolta
Samaan aikaan, kun voin tosi pahoin, lintsailin, sain liikunnasta ehdot, numeroni laskivat ja menin erittäin kypsänä 15-vuotiaana kihloihin, pelasin koripalloa ja treenit olivat useamman kerran viikossa. Oli pelimatkoja ja tosi kivoja kavereita joukkueessa. Oli kaverin kanssa (sen tokaluokasta asti parhaan) kanssa oma hevonen ja tallilla käytiin ahkerasti. Aloitin koriksen vasta seiskalla, joten moni oli jo vuosia pelannut yhdessä ja tunsi toisensa. He ottivat minut kyllä porukkaan, mutta hävetti olla huono (toki olin, kun olin juuri aloittanut) ja tunsin olevani ulkopuolinen.
Sain kivoja kavereita Apulanta-faneista (kyllä, piirit olivat silloin niin pienet, että fanit tunsivat toisensa!). Oli ripari-ihmisiä. Olin kihlattu. Olin sinällään sosiaalinen ja oli kavereita, mutta ihan joka paikassa tuntui, että olen ulkopuolinen. Ei ollut sellaista yhtä turvallista poppoota mihin kuuluin. Olin repinyt itseni hölmönä irti lapsuuden porukasta, omistauduin liikaa parisuhteelle liian nuorena, en koskaan solahtanut täysillä korisporukkaan ja…. Oli siis harrastuksia ja järkevää tekemistä, mutta siellä kaiken takana velloi koko ajan se tunne, etten kuulu mihinkään, minua ei hyväksytä mihinkään ja kukaan ei oikeasti välitä minusta. Se tunne oli se, mikä pitkälti ajoi kaikkeen hölmöön. En lähde nyt erittelemään tarkemmin, mutta sellaiseen perinteiseen karkaan ikkunasta ja katoan-teinisekoiluun.
Teini-ikä ysärillä ja nykyään
Teini-ikä oli vielä niin erilaista tuolloin. Piti hypätä bussiin ja ajella keskustaan etsimään kavereita. Olen aivan ulalla teini-iästä nykyään ja digiaika jännittää, kohtaan itse sitten erilaisiakin haasteita teinin vanhempana. Toki edelleen näyttävät kulkevat puolialasti kovalla pakkasella ja muuta fiksua. Voi elämä että sitä paleltiinkin teininä, se oli kamalaa! Mutta millainen heidän maailmansa on? Miten säilyttää keskusteluyhteys?
Ja ehkä se isoin juttu: luoda lapselle niin vahva itsetunto, ettei hän ala hakea huomiota kaikella sellaisella, mitä itse tein. Uskon, että ihan todella paljon siitä, mitä tein, tein siksi, että halusin kuulua johonkin, olla hyväksytty, halusin pois sen tunteen, etten kelpaa. Ettei anna käyttää itseään hyväksi, koska niin annoin tehdä vuosia ja parisuhteeni tuhosi minua enemmän kuin toi hyvää. Kun vanhemmat olivat poissa ja meillä oli useiden kymmenien ihmisten bileet, olin yhtä aikaa innoissani (jee, ne pitävät mua coolina kun meille voi tulla bilettämään) ja kauhuissani, kun juoksin ympäri kotia ja minimoin vahinkoja. Edelleen mielessä on mm. pikkuveljen hajonnut parvisänky tai äidin katkenneet parvekekukat. Mietin silloin 15-vuotiaana, että mitä väliä kukilla, telkkari on kato ehjä, mutta nyt nelikymppisenä perheenäitinä ymmärrän hyvin, että harmittaa myös ne huolella vaalitut kukat. Ylipäätään se on koti, jota ei halua kenenkään tuhoavan vähääkään (ei kukaan tietenkään tahallaan mitään rikkonut).
Mikä muutti elämäni suunnan? Sen, etten enempää keikahtanut pahoille teille?
Vanhempani. He välillä asettivat mielestäni aivan liian koviakin rajoja. Ei saanut mennä yöksi, piti aina ekana lähteä bileistä ja juosta 23.50 lähtevään bussiin lukioikäisenä, piti näyttää, että kouluhommat olivat tehtynä ja he tukivat kyllä kaikkia harrastuksiani. Vaikka oireiliin ja rajusti, vanhempani huolehtivat, että etenen koulussa, he tietävät missä menen ja missä kunnossa, kenen kanssa ehkä liikun ja niin edespäin.
Samalla he olivat mielestäni maailman tyhmimpiä, kun asettivat minulle rajoja niin tiukkaan. Osaan kiittää niistä vasta nyt aikuisena. He olivat aina siinä, vaikka väsyneitä varmasti olivat. Näin, miten he tykkäsivät, kun aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa. Hänestä varmasti huokui se, että on tolkun tyyppi, fiksu ja kiltti ihminen. Siitä, että päätin muuttaa hänen perässään 18-vuotiaana Tampereelle he eivät ehkä olleet mielissään, mutta ilmoitin olevani täysi-ikäinen ja heippa. Huoh.
Kun olin eksyksissä Tampereella, olin kuitenkin saanut kotoa eläämäni eväät ja oli selvää, että jatkan opiskeluja sekä haen töitä. Arkeen tuli rytmi Mansessakin hyvin pian, kun löysin töitä, aloin opiskella ja tutustuin ihmisiin. Vanhempani näkivät, että pärjään ihan hyvin. Vieressäni oli ihminen, joka oli jalat maassa, rakasti minua ehdoitta ja tuki, kun kipuilin kaikkea edelleen.
Miten siis estää se, ettei omalle lapselle tulisi yhtä vaikeat vuodet? Ensinnäkin olen haaveillut muutosta pitkään, jotta taloutemme korjaantuisi. Mutta se on hirvittänyt nyt, kun kaverit ovat jo niin isossa osassa. Olin vasta 6-vuotias kun vaihdoimme kaupunkia, mutta menin jotenkin ihmeellisesti rikki siitä. Toiset asuvat purjeveneessä vuosia ja käyvät etäkoulua. Onko se persoonakysymys?
Uskon, että toiset oireilevat enemmän kuin toiset murrosiässä ja siihen vaikuttavat monet asiat. Itsetunto, kaverisuhteet, miltä koulu tuntuu, harrastukset, kiusaamiset, kaikki. Perheen yhteinen aika, se, kuinka paljon vanhemmilla on aikaa olla läsnä, keskusteluyhteyden säilyttäminen. Lapsen persoonallisuus.
Miten sinä koet teini-ikäisen kasvatuksen tai millainen oma teini-ikäsi oli? Helppo tie vai enemmän kuhmurainen? Kuvat muuten maaliskuulta, siksi lumi!
