On oloja pidellyt

Äkkiä näin lumiset asukuvat alta pois vai mitä? Kun tasan kaksi viikkoa sitten laitoin tuona päivänä kun kuvat otettiin tennarit jalkaan, se tuntui vähän höhlältä. Nyt kaksi viikkoa myöhemmin tennarikuvia vilisee jo vaikka kuinka paljon somessa ja lumet ovat kadonneet. Äkkiä se käy!

On se hyvä, että kuvia kuitenkin jää varastoon välillä, sillä tämän viikon postaukset on tehty huonoissa fiiliksissä. Ihmettelin eilen, miksi alkuviikon Aamulehden välissä on Moro-liite, sehän tulee torstaisin. Jostain tajuntaani tuli, että tosiaan, on muuten torstai! Alkuviikko meni todella ohitse.

Mietin, sanonko mitään oloista vai miten sanon, sillä sairaskertomukset ovat vähän ehkä epäsuosiossa ihmisten lukulistalla, eikä kukaan halua yksityiskohtaista kuvausta. Mutta kerron teille mahdollisimman tiivistetysti kuluneen viikon. Juoksin viikko sitten torstaina 13 kilometriä ja sen jälkeen sain jonkin tosi pelottavan kohtauksen. Lenkki meni hyvin ja olo oli hyvä. 20 minuuttia sen jälkeen alkoi hillitön kutina ja joka puolelle kroppaa nousi raju nokkosihottuma. Myös maha meni ympäri. Mietin kuumeisesti mitä ihmettä söin. Olo helpottui lopulta Zyrtecilla.

Perjantaina olo oli ihan ok, lauantaiaamuna jo herätessä vähän yökötti. Kaksi tuntia ennen lasten synttäreitä en pystynyt enää seisomaan, syömään mitään, heikotti ja pyörrytti hulluna ja lihaksia särki. Mietin kauhuissani mikä tauti iskee ja iskeekö joku tarttuva, en voi ekojen vieraiden saapuessa perua juhlia! Vedin hirveän määrän nestettä ja särkylääkkeen ja pysyin vauhdissa juhlat, olo helpotti. Ansaitsisin jonkun palkinnon siitä, miten osaan piilottaa oloni, oli kyse järjettömästä väsymyksestä tai mistä vain. Kuvien määrässä ja laadussa kyllä näkyi, etten todellakaan ollut oma itseni.

Olo palasi sunnuntaina. Sunnuntai, maanantai ja tiistai meni lihassäryssä ilman kuumetta. Mahakivuissa ilman oksennusta tai muuta vastaavaa mahatautiin viittaavaa oiretta. Olin väsyneempi kuin ikinä. Nukuin tiistaina kaksi kertaa tunnin päiväunet yhdeksän tunnin yöunien päälle. En jaksanut nostaa lusikkaa, silmäni pilkkivät jatkuvasta nukkumisesta huolimatta. Analysoin itselleni kaikkea ruokamyrkytyksestä (kävin kaksi kertaa loppuviikosta lounaalla ulkona ja söin juttuja mitä muu perhe ei) mahatautiin ja jonkin sortin burn outiin juhlastressin jälkeen. Mietin keliakiaa, syytin endometrioosia osista kipuja.

Mitään kurkkukipua, nuhaa tai kuumetta ei ollut. Vain kipu ympäri vartaloa, hirvittävän kipeä maha, ruokahaluttomuus ja järjetön, ihan järjetön väsymys. Hännänhuippuna mittasin kuopukselta 39 astetta kuumetta tiistaina, eli häneltä jäi tarhapäivät väliin ja minä sinnittelin tiistain kahden lapsen kanssa enkä jaksanut suunnilleen seistä.


t-paita H&M/ farkut MANGO/ neule ESPRIT/ korvikset VIA MINNET/ tennarit MINNA PARIKKA

Nyt voimat alkavat palautua, mutta edelleen olen vähän normaalia väsyneempi. Ruoka ei enää ällötä eivätkä hajut ällötä. Ruoka ei pyri ylös. Edelleen vähän seurailen oloja ja mietin, lähdenkö vielä selittämään nämä todella oudot oireet lääkäriin vai voiko esimerkiksi ruokamyrkytys viedä voimat ja kestää viikon? Kuka tietää. Näitä päiviä, kun on kipeänä kahden lapsen kanssa on viime vuosina riittänyt onneksi suhteellisen vähän, mutta arvatkaa tuliko mieleen viime kevään kahden viikon vatsatauti. Pidin seinistä tukea välillä ja mietin epätoivoisena, miksei kotiäideille ole tällaisiin tilanteisiin mitään apua. Nyt oli onneksi vain yksi toivoton päivä, mutta se on todella kurja tunne, kun ei jaksa tai pysty laittamaan lapsilleen ruokaa. Ai sitä riemua, kun pystyi laittamaan eilen ruokaa ensimmäistä kertaa tällä viikolla!

Että sellaisissa fiiliksissä tarvottu tämä viikko läpi, toivon todella, että kyseessä on joku ohimenevä homma eikä mikään vakavampi juttu. Juoksemista on tullut jo ikävä tässä neljän seinän sisällä pyöriessä.

Mutta nyt kohti viikonloppua, toivottavasti terveenä. Niin siellä kuin täällä, taas on monella kaverillakin riittänyt sairasteluja. Miten siellä voidaan, missä fiiliksissä aloitat viikonlopun?

Pärjäät sä?

Jos olette yhtään katsoneet Instagramin storieseja (@optimismiakatja) tiedätte, että olen ihan älyttömän hyvä puhumaan tauotta ei mistään. Siis hölpötän ihan vieraillekin ihmisille ummet ja lammet ja tiedättekö mitä – usein mieluiten vieraille ihmisille. Kerromme jonkun kärryjä työntävän äidin kanssa elämästämme toisillemme kaupungilla ja sitten emme ehkä enää kohtaa. En jää pyörittelemään päähäni, mitäköhän tuokin minusta ajattelee tai mitä kehtaan sanoa ensi kerralla, sillä sellaista ei välttämättä tule.

Sen sijaan olen aika huono kertomaan tutuille, mitä oikeasti kuuluu. Ja moni ei kysykään, sillä minunhan kuulumiset voi lukea blogista ja Instasta ja facebookista. Eikö? No, totuushan on, että nämä kuulumiset pysyvät pääasiassa sillä kohteliaisuustasolla, sillä harvoin tulee kirjoitettua ihan arkikiireistä raadollisesti. Sellaisista, kun tällä viikolla 2-vuotias sai raivarin, kirkui tunnin huutaen inhoavansa minua. Pidin rimpuilevaa lasta sylissä, hyssytin, silitin, juttelin ja yritin kaikkeni. Esikoinen söi itsekseen, piirsi hiljaisena ja lähti ulos kaverin kanssa. Koin pahaa oloa, kun olin täysin kiinni pienemmässä. Kun mies tuli kotiin, hän löysi meidät sylikkäin istumasta lattialta ja luuli, että meillä on joku halihetki. Olikin kai, mutta vain pari minuuttia ennen hänen tuloaan huuto oli lakannut, itselläni oli lopenuupunut olo ja nieleskelin täysillä itkua.

Tai sellaisista, kun eilen katosi lastenhoitajan kanssa ulkoillessa lapsen lempipupu. Hyvä etten itkenyt pelkästä ajatuksesta, mitä yöstä tulee. Kiskaisin toppatakin päälle ja kollasin lähimaastot, laitoin ilmoituksen alueen äitien whatsapp-ketjuun kuvan kanssa ja mietin, miten tästä selvitään. Tyttököörimme mennessä suihkuun mies lähti taskulampun kanssa vielä kauemmas etsimään pupua ja tiedättekö, miltä 2-vuotias näytti, kun astui ulos suihkusta ja pupu oli ilmestynyt suihkun eteen. Mietin, että tuon ilmeen takia se melkein kannatti hukata. Mutta oli pieni epätoivo jo päällä.

Tai sellaisista, kun vedämme jonkun väsymysriidan miehen kanssa ja marssimme kiukuissamme eri paikkoihin nukkumaan. Ei sellaisista vaan osaa someen huudella. Mutta sitähän se on, pikkulapsiarki.

paita VERO MODA/ housut PART TWO/ kengät SO WHAT/ takki H&M/ korvikset VIA MINNET/ hanskat A+ MORE

Harva kysyykään nykyään ihan pieniä sanoja, kuten mitä sinulle kuuluu tai mikä hurjinta, pärjäätkö sinä? Marraskuussa kävin kerran viikossa hierojalla ja eräänä pimeänä päivänä hän täräytti ilmoille kysymyksen ”pärjäät sä?”. Nielin tyhjää, mitä tuo mies nyt tuollaisia kyselee? Hän selitti, että on 1,5 vuotta nähnyt minua säännöllisesti ja vaikutan hyvin väsyneeltä, nyt monetta kertaa putkeen. Minulta tuli itku siinä penkissä, luulin olevani mestari piilottamaan uupumukseni, mutta hän näki lävitseni ja kuuli jutuistani, että uin vähän syvällä marraskuussa. Selitin huonoista öistä, työttömyysstressistä, uhmataisteluista ja muista ja sain sielunhoidon fyysisen hoidon lisäksi.

Sattumalta törmäsin saman tien facebookissa Via Minnetin kilpailuun, jossa kysyttiin kuka on arjen sankarisi. Kerroin tarinani hierojakäynnistä ja siitä, kuinka taakka putosi sisältäni. Joskus on niin helppoa puhua vieraille, kun keskustelut eivät kierrä sitä samaa kehää. Vieras ihminen ei ala ratkoa nukkumisjärjestelyjäsi tai tule auttamaan iltataistoissa, hän vain kuuntelee. Joskus pelkkä kuuntelu on kultaa kalliimpaa ja auttaa jaksamaan. 10 tarinaa voitti Via minnetin korvikset. Nämä korvikset ovat siis hierojan ansiota. Kerroin hänelle joulukuussa voittamistani korviksista sekä siitä, että ne ovat hänen ansiotaan. Hän vain kertoi olleensa huolissani minusta. Hieroja. Olen edelleen häkeltynyt.

Nämä korvikset korvassa muistan toivottavasti aina, kuinka kaksi pientä sanaa iskivät marraskuun pimeydessä sisimpääni. Toivottavasti muistan kysyä kohtaamiltani ihmisiltä kuulumisia ja kysellä heidän jaksamisestaan. Näille tuli suuri arvo tarinansa myötä.

Kuvat otettiin juuri ennen joulua, kun lunta ei ollut vielä paljon ja riemu sisälläni kupli, kun alkoi sataa. Valkoinen joulu! Tuntui todella omituiselta pukeutua keltaiseen pari päivää ennen aattoa. Ja hei, kuvissa on vuonna 2004 ostettu toppatakki, tällä saisi kyllä hyvät pisteet kestotyylihaasteessa, tänä vuonna 15 vuotta ikää takilla ja hyvä on edelleen!

Onko sinun helppo kertoa niitä niin sanottuja oikeita kuulumisia? Kuka on arjen sankarisi tai kuuntelijasi? Hyvää alkavaa viikonloppua!

Pastellisävyinen keikka-asu

Varmaan joka ikinen blogini lukija on vuosien varrella joutunut lukemaan Apulanta-rakkaudestani. Tuo bändi, johon 12-vuotiaana ihastuin, sittemmin rakastuin on kulkenut vähän koko elämäni matkassa, tarkemmin nyt jo lähes 24 vuotta. Se on hurjan pikä aika. Onnessani olen ollut, kun Tonista on kadonnut punk-henkeä sen verran, että on hurahtanut lähtemään mukaan niin Vain elämäähän kuin Voice of Finlandiin. Siis en ole onnellinen siitä, että punk-henkisyys on karissut, vaan siitä, että näen hänet telkkarissa parikin kertaa viikossa. Tyyppi on koko ohjelman suola ja sokeri, en ole koskaan ennen jaksanut sitä seurata!

Minä siis yläasteella tapetoin seinäni Apulanta-julisteilla, sain käsinkirjoitetun kirjeen Tonilta ja kiersin keikkoja, joilla pääsi takahuoneeseenkin. Oli aikaa ennen bändin suurempaa suosiota. Kulutin puhki ekat levyt ja luukutin Särkyneiden sydänten kerhoa uudelleen ja uudelleen. Bändi oli mukana joka päivässä.

viaminnet+official ginatricot+pörröneuleEhkä oma notkahdus tuli, kun Tuukka lähti bändistä, tuntui, että tämä oli tässä. Ettei bändi tule pysymään kasassa, vaan erkanee hiljalleen. Noihin aikoihin kuuntelin tätä biisiä kovasti.

Tulit vastaan kadulla joukossa ihmisten
Liikaa nähneet silmäs katsoi ei mistään välittäen
Mä huomaan kuinka sä pelkäät jonkun taas löytävän
Kilpesi ainoon halkeeman
Huutaa on kenenkään aivan turhaa
Sillä ketään ei kaupunkimme kuule kuitenkaan
Yksin on helpompi päästä karkuun
Kun pitäisi päästä kauemmas kuin koskaan aiemmin

Samoihin aikoihin aloin seurustelemaan mieheni kanssa ja silloin soi aika paljon muun muassa Muistijäljet-biisi.

Sun kädessä
On maailma
Missä mut tehtiin lasista

viaminnet+gt viaminnet+ginatricot

Vuodet vierivät ja olen tykännyt bändistä välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta edelleen osaan sanasta sanaan ne vanhat biisit Silmämunasta Matoon sekä Aurinkoon ja Elliin. Niissä on kaikki nuoruuden tunteet. Sain jotenkin uuden buustin Apulanta-rakkaudelle, kun odotusaikanani Toni kirjoitti biisin, jonka jälkeen hän ei ole pystynyt biisejä tekemäänkään. Se biisi oli kirjoitettu tyttövauvalle, kuopuksemme syntyi aika pian heidän esikoisensa jälkeen. Tuon biisin voimin paukutin puolimaratoninkin pahimman kohdan yli.

Valot pimeyksien reunoilla
ovat toisinaan himmeitä ja harvassa
Sul on sisälläs valtameren kokoinen voima
jonka sä voit oppaaksesi valjastaa

viaminnet+nahkakorvis
neule GINA TRICOT/ hame TFNC/ kengät OFFICIAL/ korvikset VIA MINNET (saatu)

Minun nuoruudestani ei voi puhua ilman Apulantaa. Siksi odotin hirveän kovasti taas Älä usko lauluihin-konserttisalikiertuetta, jossa olimme viime perjantaina. Keikka-asuksi valikoitui perinteisen mustan sijaan keväisen pastelliset sävyt, kun pomppisen sijaan salissa piti istua. Melkein pystyin, vähän heilun, huidoin, kiljuin ja… itkin. Kun Kadut-biisi (jonka sanat ekana) alkoi harpun soitolla, luulin tukehtuvani itkuuni. Oli kanteletta, akustisia vetoja, harrasta tunnelmaa ja monta tärkeää biisiä matkan varrelta. Oli huikea keikka ja niin erilainen, kuin perinteiset rytinäkeikat.

Kuka muu on kokenut tämän konserttisalikiertueen? Mitä mieltä asusta? Onko itselläsi joku artisti tai yhtye, jonka musiikki on suuresti vaikuttanut elämääsi?