Minä sitten rakastan näitä kuulaita syyskelejä ja sitä, kun saa taas pukeutua saappaisiin! Ihanaa kun ollut hetken niin kuivaa ja voin kuvitella, miten onnellisia maanviljelijät ovat tästä kuivasta kaudesta. Mietin laonnutta viljaa näitä kuvia ottaessa, jotka otettiin päivää ennen puolimaratonia ja en meinannut saada hymyä irtoamaan, kun jännitti niin. Mutta viljasatoa on saatu pelastettua, puolikas meni hyvin ja nämä saappaat, jotka ostin kaveriltani niiden jäätyä pieniksi, ovat tosi kivat. Hän oli ihanan tunteellinen niistä luopuessaan ja pyysi laittamaan kuvia käytössä, eli tässä on!
Yksi syy, miksi tämä syksy on tuntunut niin ihanalta on uni. Niin kun lastenhuonepostauksessa kerroin, lapset alkoivat nukkua pääsääntöisesti yönsä yhteisen huoneen myötä. Minun vaellukseni huoneesta toiseen ja sohvalta toiselle unta etsien päättyi ja olen nukkunut yli kuukauden omassa sängyssä. Siksi tulikin hirveänä yllätyksenä, että olin monta viikkoa väsyneempi kuin koskaan. Luulen sen johtuneen toipumisesta, kroppa varmaan häkeltyi, kun aloin 4,5 vuoden valvomisen jälkeen nukkua. Nukuin viimekin viikonloppuna 10 tuntia ja tulin hämmentyneenä alakertaan, missä muu perhe oli kolistellut jo parin tunnin ajan.
Olen monta kertaa miettinyt, kirjoittaako uupumuksesta, koska onhan se toki osaltaan itseaiheutettua, osaltaan ei. Olen saanut kommentteja ”nuku kun vauva nukkuu” (tämän kommentoija ei ymmärrä unettomuuden syvyyttä selkeästi) ja ”voisiko jostain vähentää” (no voi, lastenhoidosta ja valvomisesta ei, jätänkö kaiken oman tekemisen?). Olen mennyt uupumisen ja väsymisen kanssa hyvin puolustuslinjalle ja yksinkertaisesti lakkasin puhumasta siitä. Kun en enää päivittänyt facebookiin unettomuudesta, yksi kaveri sanoi viime talvena luulleen sen loppuneen. Näin ei ollut. Yritin vain hyväksyä sen osana itseäni ja toivoin, että tulee vielä aika kun se loppuu.
Vaikka lakkasin puhumasta siitä, kyllähän se ihmisestä näkyy, väsymys. On kiukkuisempi, itkuherkempi, räjähdysherkempi, ärsyyntyy helposti, tiuskaisee suustaan mitä sattuu herkästi. Sanon, että unettomuuteni on kustantanut minulle jotkin ihmissuhteet, olen välillä ollut väsymyksestä sekaisin ja sitä eivät kaikki ymmärrä. Välillä empatiakykyni on ollut huono, kun väsymys on painanut. Olen välillä jättänyt pyytämättä ketään kylään, jos en ehdi tai jaksa järjestellä vähän kamoja paikalleen. Tiedän, ei sillä ole mitään väliä, mutta kun on. En osaa avata ovea tukka pystyssä maitopurkit lattialla, joten olen sitten jättänyt ketään pyytämättä meille. Sekin toki vaikuttaa ihmissuhteisiin.
On kauhean vaikeaa kirjoittaa tästä lyhyesti. Iineksen postaus innoitti minut avaamaan omaa tilannetta ja yritän tiivistää sen parhaani mukaan. Unettomuuteni alkoi, kun sain huonosti nukkuvan esikoisen, yritin parhaani mukaan omaksua uuden elämäntilanteen ja olla hyvä äiti. Samalla jouduimme muuttamaan edes takaisin ja luopumaan kodista, etsimään koirallemme pakon edessä uuden kodin. Kontrolli-ihmisen langat pettivät ja se kaikki tuli uniin. Lapsi heräili 15 kertaa yössä vuoden ikäisenä ja kun pyysin neuvolasta apua, sanottiin että liioittelen. Tiedättekö, tuo terveydenhoitaja joka nuo sanat lausui käy samoissa jumpissa ja aina kun näen hänet, mietin vaan noita sanoja 3,5 vuoden takaa. Mistä sitä sitten kuuluisi uupuneen pyytää apua jos ei neuvolasta? Kävimme vyöhyketerapiat ja uniryhmät, lopulta avain löytyi 2,5-vuotiaana. Mistä? En tiedä, hän vain alkoi nukkua. Mutta silloin oli jo kuopuksen vaikea odotus ja hirveä huoli siitä, miten sen kanssa käy alkanut, ongelmia kun matkalla riitti.
Kun kuopus syntyi, päätin heti löysätä niistä vaatimuksista, mitä oli ensimmäisen lapsen kohdalla. Päätin, että on ihan sama missä kukin nukkuu, kunhan nukumme minkä voimme. On ihan sama syökö hän välillä Pilttejä vaiko aina kotiruokaa (ja näin kun ajattelin, hän halusikin alle vuoden ikäisenä syödä samaa ruokaa ja käytimme murto-osan valmisruokia verrattuna esikoisen vauva-aikaan). Hän olikin alkujaan parempi nukkuja ja kumma kyllä, minä nukuin paremmin imetysaikoina kuin niiden jälkeen, senhän pitäisi mennä toisinpäin? Nukuin yksin makkarissa miehen ollessa välillä vauvan kanssa sohvalla, nukuin yksin sohvalla, nukuin vauva kainalossa, ihan missä vain. Se auttoi osaltaan.
Pian kuitenkin kahden kanssa tuli olo, että pakka leviää. Etten millään ehdi kaikkea mitä pitäisi, en edes saa tarpeeksi montaa ruokaa päivässä valmiiksi. Tarvitsisin oman hetken aika ajoin, haluaisin liikkua. Missä välissä? Lopulta hölläsin siitä, että kaikki on pakko hoitaa itse ja keväästä asti meillä on käynyt kerran viikossa kahden tunnin ajan lastenhoitaja. Ihana nuori nainen, johon tytötkin ovat kiintyneet. Kaksi tuntia viikossa ei kuulosta niin paljolta, mutta se on todella paljon. Olemme yleensä käyttäneet sen lenkkiin miehen kanssa, kaksi tuntia viikossa voimme höpöttää kahden ja samalla urheilla. Välillä on siivotttu, milloin mitäkin. Se antaa vähän siimaa arkeen ja kahden tunnin ulkoilun jälkeen kotiin palaa kaksi iloista vanhempaa, joiden suonissa virtaa endorfiini ja loppuillan saamme olla keskenämme. Suosittelen tätä mahdollisuutta kaikille lämpimästi, hoitaja on meillekin löytynyt MLL:n kautta. Isovanhemmat ovat olleet myös hurjan suuri apu, verrattuna siihen että ovat työelämässä ja eri kaupungissa, ovat silti ehtineet auttaa usein.
Ihmiset ovat erilaisia, se pitäisi aina muistaa, kun tuomitaan toisia. Siinä missä toiset tykkäävät olla kotona koko päivän tai tosiaan pystyvät nukkumaan päiväunet, minä olen aina tykännyt puuhata, harrastaa ja urheilla. En saa päiväunista sitä hyvää oloa, mikä urheilusta tulee. Väsyneen päivän jälkeen juoksulenkki antaa sellaisen happihypyn ja energiabuustin, että jaksan taas mitä vaan. Toki niitäkin päiviä on, kun on valittava lepo treenin sijaan, se on hyvä muistaa. Olen itse opetellut tyhjentämään kalenteria, viettämään verkkaripäiviä ja sanomaan välillä ei. Viimeiset viisi viikkoa arkeamme avitti Sannan ruokakassi, mutta peruimme sen, kun en taaskaan ollut ihan täysin tyytyväinen hommaan. Sekin kuitenkin tuo huomattavasti lisätunteja vuorokauteen!
Nyt olen viettänyt yllättävänkin tyhjää viikkoa, joka alkuviikosta tuntui hirveän yksinäiseltä, mutta lopulta keskityin lapsiin ja mietin, että eipähän tarvitse hötkytä. No, viikosta on tullutkin aika raskas erinäisistä syistä, mutta selvitty on. Se loppukesän vaivannut väsymys alkaa taittua, kun kroppa tottuu kunnon yöuniin. En enää niin paljon pelkää mennä nukkumaan, kun tiedän, etten herää jokaisen ähinään, kun olen eri huoneessa. Unettomuus on aikamoinen itseään ruokkiva kierre, uni ei tule, jos yötä pelkää. Uni ei tule, jos illalla hokee ”miten selviän kaikesta huomenna jos en nuku, apuaaa en jaksa”. Nyt olen vaihtanut mantran positiiviseen ”olen aina ennenkin selvinnyt ja selviän huomennakin, teen vain ihan pakolliset jos tulee huono yö”. Ja hups, olenkin nukahtanut paljon helpommin. Sitä on niin pitkään mennyt vähän kierroksilla lyhyillä unilla, että pidempään uneen on täytynyt totutella, niin hullulta kuin se kuulostaakin.
paita POMP DE LUX/ farkut MANGO/ takki ONLY/ korvikset POOLA KATARYNA/ saappaat kaverilta ostettu/ arskat UNOFFICIAL (saatu)/ huivi SYSTER P (saatu)
Niin monesti tuntuu, ettei ”saa” valitta väsymystä, kun kaikki on enemmän kuin hyvin. Siksi siitä pitkään vaikeninkin ja murruin vain lähimpien edessä välillä. Sitten tulikin taas parempi yö ja päivä. Uupumusta on monenlaista ja väitän, että meihin suorittamiseen taipuviin äiti-ihmisiin unettomuus ja uupumus iskee herkästi, vaikka kaikki periaatteessa olisikin hyvin. Suorittaja kun on, sitä on vaikeaa antaa itselleen anteeksi, hakkaa päätä seinään ja hokee nuku nuku, kun pitäisi oppia olemaan itselleen lempeämpi. Toisaalta kaveri juuri eilen kauhisteli meidän esikoisen vauvavuotta, johon kuului aikamoinen talotaistelu, muuttelu ja monesta asiasta luopuminen. Ehkä väsymys ei ihan tuulesta ole temmattu.
Paremman unen huomaa ihon kunnosta, mielen tyyneydestä (sitä pitkää pinnaa kaivataan aika usein pikkulapsiarjessa) ja siitä, että kiinnostuu muustakin kuin ihan niistä pakollisista. Sisustus on yksi näistä asioista. En jaksanut edes ajatella lastenhuoneen remppaa, mutta kun aloin tosissani miettiä sitä, tiesin, että jaksan jo paremmin. Ruoanlaitto, pyykinpesu, iltasadun lukeminen, pesulla käyminen, kaikki arjen tavalliset jutut tuntuvat levänneempänä enemmän siltä ”saan tehdä”-linjalta kuin että ”tämäkin on pakko tehdä”-asioilta. Olen hyvin voimakkaasti tuntenut esimerkiksi äidinrakkauden viimeisen kuukauden aikana, halunnut halata, silittää ja jutella entistä enemmän ja väitän sen olevan väsymyksestä toipumisen ansiota.
Seuraavasta yöstä lasten kanssa ei koskaan tiedä, mutta viimeinen kuukausi on tuntunut aikamoiselta lottovoitolta jo.
Mietin pitkään, uskallanko julkaista näin henkilökohtaisen tekstin, mutta tässä se nyt on sanottu. Kommentointi on vähentynyt hurjasti klikkimääriin nähden, joten arvostan kovasti, jos kommentoit tätä henkilökohtaista postausta. Sano mitä vain, kommentoi asua, uupumusta, keinoja välttää uupumusta, oletko sinä kokenut uupuvasi pikkulapsiarjessa tai jonkin muun asian takia?
Lempeää viikonloppua toivotellen!
