Kriisin läpikäyminen syö tukiverkkoja ja muuttaa ihmistä – oma kriisimme alkoi 7 vuotta sitten
Tunteella eläjä, tamperelainen nainen ja yrittäjä
Kirjassa kosketti myös se, kuinka hyvin Lotta kuvasi tunteidensa kirjoa elämänsä kriisissä. Hän on itseni kanssa hyvin samanikäinen tamperelainen nainen, hyvin tunteella elävä, luovan alan yrittäjä, joka menetti yöunensa kriisin edessä. Kun hän kirjan loppupuolella kertoi Phuketin matkastaan ja tunteistaan siellä, hymyilin. Phuketin asujana tunnistin hotellin ja kuvittelin itseni samoille kulmille pyörimään, missä Lottakin muistoissaan kävi.
Miten lohduttaa kriisissä olevaa?
Kaikken jännintä on se, ettei moni oikeasti tiedä, mitä ihminen käy sillä hetkellä läpi. Arjen on pakko pyöriä. Lottakin kirjoittaa, ettei voinut kertoa tapahtuneesta pitkään aikaan, koska käsittely piti ensin saada eteenpäin. Hän kävi töissä ja onnellisiakin hetkiä toki oli kaiken keskellä. Näin meilläkin. Montakin onnellista. Itse en jaksanut puhua kriisiasiasta, koska kaikki voimat menivät vauva-arkeen, siihen että saisi joskus unta, epätoivon itkemiseen, uusien pintojen valitsemiseen ja paniikkiin, ettemme selviä taloudellisesti. Olin niin hädissäni ja tilanne epävarma, etten osannut sanoa siitä juuri mitään. En jaksanut puhua siitä kokoa ajan, vaan halusin keskittyä siihen muuhunkin elämään ja iloisiin asioihin. Siksi pahin varmasti jäi monelta näkemättä.
Helpompi puhua nyt, kun pahimmista ajoista on useampi vuosi. Näin painajaisia, olin hetkittäin helvetin katkera ja vihainen ja väsymyksen myötä muutuin ikäväksi ihmiseksi. En ollut hyvä ystävä. Mutta miten selittää se ihmisille, jotka ajattelivat, että ei jokainen romahda noin vauvavuonna? Ettei jaksa innostua ystävien yhteisestä illasta, yhden parhaan ystävän polttareista, vaan tulee paikalle itkuisena ja poissaolevana. Muistan erään illan, kun ystävät Jyväskylästä ja Helsingistä olivat tulleet Tampereelle ja illan piti olla kiva. Olin aivan palasina ja outo ja muistan edelleen, kun he katsoivat minua pitkään. En osannut purkaa tunteitani, eivätkä he varmasti ymmärtäneet miten suhtautua.
Lottakin kirjoittaa, että kriisissä oleva tuntee olevansa niin petetty ja käyttää voimansa selviytymiseen, ettei kestä enää yhtään pettymystä. Hylätyksi tulemista. Siksi monesti ystävyyssuhteet murenevat.
paita ZALANDO/ farkut LIDL/ neuletakki VILA/ korvikset SAMASKORU/ takki PBO/ kengät Prahasta
Velat voi korjata, menetettyä elämää ei
Lotta sanoo kirjassaan useaan otteeseen, että velat voi korjata kovalla työllä. Terveyttä et saa takaisin, eli sinällään ymmärrän, että moni kommentoi, että kyseessä on vain rahaa. Sen kaiken vain rahan menettäminen ja kodin menettäminen on kuitenkin henkisesti niin iso juttu, että siinä meinaa mennä terveyskin mukana. Lotalla näin kävikin ja itsekin olin lääkärissä usein kyseisenä vuonna. Edelleen välillä vituttaa (anteeksi kielenkäyttöni) niin että näkö lähtee kun näkee oman kotinsa, mutta tänä kesänä kun olimme suurimman osan ajasta kotona, välähti mieleen jo välillä, että tykkään tästä pihasta ja terassista ja ehkä myös kodista. Kuusi vuotta siitä kun muutimme takaisin kotiin ja alan päästä katkeruudesta yli.
Mikä tässä elämässä loppujen lopuksi on tärkeää?
Olen huomannut yhden asian: väsyneenä prioriteetit menevät jotenkin sekaisin. Mitä väsyneempi olen, sitä enemmän yritän suorittaa, kontrolloida ja pitää kaikkia lankoja käsissäni. Mikään ei saisi mennä pieleen. Ja menee. Sillä ihminen minäkin vain olen ja muistikin pätkii väsyneenä. Superväsyneenä omat kierrokset nousevat ja rupean huitelemaan ihan joka suuntaan ja päivästä tulee entistä hankalampi. Mistä tämä johtuu? Siitä, että väsyneenä pienet asiat nousevat suuriksi. Räjähtänyt keittiö menee paljon helpommin kun on nukkunut hyvin, kuin silloin, kun väsyttää hirveästi. Väsyneenä oma pärjääminen työmarkkinoilla stressaa, kaikki stressaa. Pitäisi pystyä parempaan ja enemmän.
Tiistai oli yksi noista aika väsyneistä päivistä. Molemmilla tytöillä oli neuvola aamukahdeksalta (voi että päiväkotiin on helppo ehtiä kasiksi, kun ei ole sitä puurotaistelua!) ja uuvuin jo suunnilleen siitä kun pinnistin sinne ja tehtävien jälkeen yritin mahdollisimman selkokielisesti selittää terkalle fiiliksiäni. Että mikään ei ole ihanampaa ja tärkeämpää kuin lapsemme, mutta alamme olla vähän liian poikki miehen kanssa ja tarvitsisimme unta ja hengähdystä välillä. Hän onneksi otti asian tosissaan ja sanoi, että tilanne tuntuu rasittavan arkeanne kovasti ja hän ymmärtää. Kävimme yhdessä läpi erilaisia keinoja, mitä tehdä rassaaville illoille ja öille. Jo se puhuminen helpotti, kun joku otti tosissaan väsymyksemme! En kaipaa niitä ”älkää tehkö mitään”, ”sinä haalit liikaa tekemistä” yms. kommentteja, kaipaan sitä että joku ymmärtää ja kuuntelee ja tässä tapauksessa on nähnyt aika monen uhmaikäisen vanhemmat.
Iltapäivällä yritimme ottaa asukuvia vauhdilla miehen kanssa, mutta tiedätte, että tiistaina oli karseista karsein tuuli ja tukka nousi pystyyn. Jäädyimme molemmat ja turhauduimme. Mies karjaisi kameran takaa että ”mikä tässä elämässä on oikein tärkeää, miksi pitää olla sellainen tukka joka on hyvä kerran kuussa?!” ja minä painelin pois paikalta. Totuus on, etten osaa, en kerta kaikkiaan osaa laittaa hiuksia ja kun kampaaja oli ne illalla föönannut, ajattelin että nyt on hyvä tilaisuus ottaa kuvia. Otimme ne illalla uusiksi, yhtä vauhdilla, mutta ainakaan tuuli ei ollut enää yhtä kova tai paikka aukea.
Tuo lause jäi kuitenkin kummittelemaan mieleen ja sitä olen miettinyt useasti. Mikä tässä elämässä on oikein tärkeää? Olen itse valinnut pidempään kotona olemisen, koska perhe on prioriteeteissäni ykkönen. Se, että lapsillani on asiat mahdollisimman hyvin. Mitä minä sitten stressaan, itsepähän olen valinnut näin?
Keskiviikkona heräsin uuteen päivään todeten, etten tee tänään mitään ylimääräistä, vaan olen lapsille läsnä. Tiedättekö kuinka paljon helpompaa se oli, kun meillä oli nukuttu! Molemmat lapset kiskaisivat yön heräämättä, siis pelkkä neuvolassa avautuminen auttoi näköjään! Me rakensimme 160 palaisen palapelin, juttelimme, väritimme yhdessä, saunoimme ja puuhasimme. Tein kaikkeni ollakseni läsnä ja pitääkseni kiinni ajatuksesta, mikä tässä elämässä on tärkeää. Levänneenä asiat on helpompi laittaa tärkeysjärjestykseen.
Kun taas hermosin miehelle keskiviikkoiltana, että olen kuusi vuotta kävellyt taloamme ympäri siivoten, eikä mitään tulosta näy, kaikki vaan räjähtää pahemmin, tajusin taas väsymyksen vievän minusta voiton. Yritin parhaani mukaan rauhoittua, kävin katsomassa nukkuvia lapsiani ja mietin, kuinka se on kaikkein suloisin näky ikinä. Tiedättekö, sellainen melkein kolmevuotiaan pikkupeppu pikkareissa ja pulleat lapsenjalat peiton päällä. Melkein kuusivuotiaan, ison tytön tuhina uniriepu kädessä. Se sama, joka minulla oli kuusi vuotta sitten synnärillä. Rauhotuin ja mietin tyhmää meuhkaamistani tyhmistä asioista. Siinä ne tärkeimmät ovat ja on ihan sama, jos vessa on täynnä hammastahnatahroja. Se on oikeasti ihan sama. Voisinko vähän löysätä naruja ja kontrollia välillä?
Tänään heräsin mummoni luota, paikasta, josta olen teille usein kertonut. Se on jotenkin lapsuuteni symboli, tuo kivitalo Helsingissä. Yksi tärkeimmistä paikoista elämässäni. Siellä tunnen sen tunteen, kun asuimme vielä Helsingissä 1980-luvulla, olin huoleton pieni lapsi ja nautin ainoana lapsena ja lapsenlapsena aikuisten huomiosta. Kaikki huolet häviävät. Olin saanut kutsun ravintolan VIP-bileisiin eilisillalle, mutta tässä kohtaa ei tarvinnut edes harkita. Ilta mummon luona ristikoita tehden ja politiikasta puhuen vai ilta meluisassa ravintolassa? Valinta oli helppo. Tiedän, ettei näitä iltoja ja öitä mummolla ole loputtomiin.
paita VILA/ mekko MARO O’POLO/ kengät DR.MARTENS/ korvikset UHANA DESIGN
Välillä tuntuu, että kun jakaa arkeaan ja ajatuksiaan ja elämäänsä, täytyisi olla jotenkin virheetön. Ei ole varaa mokailla. Minulle saa kertoa aika suorin sanoin yksityisviestillä ajatuksensa. Siitä miten minä nyt ajattelin tyhmästi tai tein tyhmästi. Kun kerroin Instagrammin storiesissa, että vähän ahdistaa kuinka moni tajuaa Baby Jane-kirjoitukseni myötä minun eläneen vaikeassa, väkivaltaisessa suhteessa nuorena sain yksityisviestin. Siitä, ettei minun stoorejani voi katsoa vakavasti, koska Suunnon juoksukelloni ”häntä” karkaa aina irralleen ja naurattaa niin paljon. Näin punaista, mikä tässä elämässä oikeasti on tärkeää? Toisaalta, mikä minä olen toisaalta vaatimaan keneltäkään prioriteettihin keskittymistä, kun itseltänikin ne hukkuvat ja usein? Olen saanut myös arvostelua siitä, etten kestä negatiivista palautetta. No, totta kai sitä on kestettävä jos näitä hommia tekee, mutta eihän se silti kivalta tunnu. Että jätetään naureskelevien hymiöiden kanssa kommentteja lastenkasvatuksesta ja annetaan ymmärtää kuinka hölmö olen. Se stressaa ja saa vaatimaan itseltäni vielä kovemmin sitä, etten saa mokata. Ja miettimään yhä tarkemmin ja tarkemmin mitä haluan jakaa.
Sitten taas, mikä elämässä on oikeasti tärkeää? Jos minulle halutaan nauraa ja laittaa tiukkaa viestiä, niin mitä sitten. Sitä ajatusta opettelen. Kaikki eivät tykkää tyylistä, ajatuksista eivätkä naamasta. Somessa tai livenä. Mutta se mikä on tärkeintä on siellä kotona ja siihen pitää keskittyä ja pitää siitä kiinni. En aina itsekään väsyneenä, kiireessä ja tympääntyneenä pysty viestitse kirjoittamaan maailman fiksuimpia vastauksia. Anteeksi jos töksäyttelen Instassa välillä. <3
Ollaan armollisia niin itseä kuin muita kohtaan ja muistetaan mikä elämässä on tärkeää, jooko?
Tunnistatko tämän väsyneenä häsellyksen sataan suuntaan vai osaatko hengittää ja pysähtyä? Iloista alkavaa viikonloppua! Ai niin ja ihanaa naistenpäivää, muistetaan tukea toisiamme naisia ja äiteinä!
Helmikuussa ihminen aina romahtaa
Tätä tekstiä on vaikeaa aloittaa, sillä nyt on itse asiassa hyvin helppo olla. Eilisaamun 12 kilometrin juoksulenkki lensi eteenpäin ja viikonloppuisin kotona on kaksi aikuista, joten meno on iisimpää kuin viikonloppuisin. Silti toissayönä olo oli vielä toisenlainen – lapset heräilivät taas vuorotellen, pienempi sai kello 00.36 uhmaraivarin kesken unien (että sekin on mahdollista!) ja lopulta minä painelin peittoineni alakerran sohvalle ja kuopus meni isin viereen. Joka taas päättyi siihen, että kesken unien tuli pissavahinko, kukaan ei enää nukkunut lainehtivassa parisängyssä ja petarin päällystä pestiin seuraavana aamuna itsepalvelupesulassa, kun sieltä löytyy jättikoneita.
Mutta sitähän se on, elämä lasten kanssa. Aikamoista vuoristorataa koko ajan. Ja tiedostan joka päivä, että niin kauan kun ongelmamme ovat ”normaaleja”, olen hyvin kiitollinen jokaisesta päivästä. Niin kauan kun ovat terveitä ja iloisia. Mutta silti sitä ajoittain uupuu ja olo on sellainen, ettei jaksa enää hetkeäkään. Avasin fiiliksiäni torstai-illalta Instagrammin puolella ja olin ihan häkeltynyt, miten kannustavia, ymmärtäviä ja ihania olitte. Tiedän, että teitä on niin monta väsynyttä äitiä ja isää ja jokainen kokee asiat eri tavalla, uupuu eri syistä ja kestää eri tavalla esimerkiksi valvomista. Mietin, kirjoitanko koko tekstiä tai julkaisenko sitä, koska kyse on tavallisesta pikkulapsiarjen uupumuksesta ja fiilikset heittelevät. Mutta päätin kuitenkin julkaista, jotta sinä siellä, joka ehkä itket väsymystäsi nyt tietäisit, ettet ole yksin. Ja apua saa ja kannattaa pyytää! Väsymys saa ajatukset välillä ihan järjettömän synkiksi, eikä siinä auta välttämättä ajatella, että olen vain väsynyt. Siihen auttaa uni. Ja sitä ei välttämättä vain saa.
Pähkinänkuoressa, miksi torstaina olin ihan lopen uupunut?
Suurin syy on uni. Pääsääntöisesti istumme iltaisin 1-2 tuntia nukuttamassa pienintä. Hän nukahtaa keskimäärin klo 22. Jos haluat jutella miehen kanssa, tehdä hommia tms., se tapahtuu sitten sen klo 22 jälkeen. Yleensä silloin kun menemme klo 23 jälkeen nukkumaan, huudetaan jo ensimmäisen painajaisen kourissa. Siitä alkaa sitten hyppääminen, joka tarkoittaa joskus paria kertaa, joskus tauotonta menoa. Kello 7 mennessä kaikki ovat viimeistään hereillä. En itse nukahda yöherätysten jälkeen kovin hyvin ja kaikki kunnia miehelle joka ne hoitaa suojellen untani, mutta jos toinen saa raivarin kesken unien ja kirkuu äitiä, on siinä vähän haastava yrittää toisen hiljaa sitä hoitaa.
Toinen syy on uhma. Se on nyt ihan hirveänä päällä ja meillä pienin huutaa kaikesta. Vessassa käyminen on TYHMÄÄ, vaatteet ovat IHAN TYHMÄT JA VÄÄRÄT, käsien pesu on ÄLLÖTTÄVÄÄ, syöminen on TURHAA ja nukkuminen on TYPERÄÄ! Kun väännät 15 tuntia päivässä joka ikisestä asiasta ja puret hammasta ettet menettäisi malttiaisi, alkaa voimat hiipua jossain vaiheessa. Ei auta lahjonta, maanittelu, pakottaminen, ei mikään. Jos lapsi päättää ettei hän käy tänään vessassa, niin hän ei järky. Ankeinta oli taistelu Ratinan vessassa hikisenä toppatakki päällä, kun hän kirkui ettei ole hätä (edellisestä vessareissusta oli 5h, niin toivoin että kävisi ennen busseilua kotiin). Torstaina esikoinen oli poikkeuksellisesti tarhassa ja kuopus kotona ja olin ajatellut, että päivä olisi kiva ja spesiaali. Sen sijaan valvotun yön jälkeen olimme molemmat väsyneitä ja kiukkuisia, kaikesta sai vääntää ja tuntui, ettei meillä ole yhtään kivaa. Tunsin hirveää epäonnistumista, että kahdenkeskinen erikoispäivä olikin ihan tuskainen!
Kolmas syy on elämän epävarmuus. En vielä viime viikolla tiennyt, että saan tälle viikolle työkeikan Helsinkiin. Kun sen sain, totta kai halusin sen tehdä. Koska oli hiihtoloma, se vaati, että soitin päiväkodin johtajalle ja pyysin poikkeuksellisesti kuopukselle hoitopäivää lomalla. Ajoin lasten kanssa Hämeenlinnaan viemään esikoisen serkkulaan yökylään. Säädin junaliput itselleni ja lähdin Helsinkiin. Ei isoja juttuja, mutta yllättävän paljon aikaa vieviä, joka on pois taas kaikesta muusta. Jokainen viikko on erilainen ja jos ja kun muuttuvia tekijöitä tulee, ei ole lähellä asuvaa mummia tai kummia tai ketään, ketä pyytää apuun. Olemme lähtökohtaisesti aina nelistään, onnekas olen kun olemme sentään nelistään ja mies ottaa ison osan hommista itselleen. Mutta tämä säätö, elämän epävarmuus, tulojen ennustamattomuus ja muu uuvuttaa.
Neljäs syy on oma luonne. Minä en osaa enkä oikeastaan halua olla. Kun koko ajan on jotain mitä pitäisi tai haluaisin tehdä. Ihan paras rentoutumiskeino on katsoa telkkaria hetki tai lukea kirjaa, mutta yleensä tilaisuus siihen tulee niin myöhään, että tulisi jo olla nukkumassa. Mikä valinta tulisi siis tehdä? Oma luonne estää monesti olemisen, rentoutumisen ja palautumisen. Ja se sitten kostautuu sillä, että kroppa vetää kierroksille ja en oikein saa unenpäästä kiinni. Tunnistan tämän itsessäni ja osaan useasti sanoa, että nyt täytyy pysähtyä, mutta joskus se unohtuu. Tapanani on tehdä ja mennä täysillä – nauratti nämä kuvatkin, yritin kävellä hienosti tien yli, mutta joka ikisessä kuvassa harpon kuin hengen hädässä. Se on tyylini liikkua, viipotan aina täysillä harppoen. Välillä pitäisi muistaa sipsutellakin.
Ja sitten – lapselleni oli huomauteltu torstaina päiväkodissa punastumisesta ja sanottu Pipsa possuksi. Hän sanoi, ettei tuntunut kivalta. Tunsin niin järjetöntä voimattomuutta, vihaa ja epätoivoa. Nyt se sitten alkaa. Tämän takia en halunnut lapsiani päiväkotiin ja kohta on edessä se kouluputki, minne menetän heidän kauniit sielunsa. Kuinka olenkaan itse kärsinyt siitä, että punastumisesta on haukuttu. Miten nyt käsittelen tämän? Itselleni sanottiin aina älä välitä ja sitä en halua sanoa kertaakaan. Se ei toimi. Jos sanat satuttavat, on vaikeaa olla välittämättä. Okei, ehkä väsyneenä asia tuntui isommalta kuin olikaan, mutta olin ihan tuskainen, että millä minä asian selvitän ja estän kiusaamisen jatkossa. Ja päivän kuopuksen kanssa olin alle pilannut. Kaikki menee metsään, ääää. Ja sitten ratkesi itkuhanat.
Meillä ei ole nukuttu kunnolla kuuteen vuoteen. Ei kai lapsiperheissä usein nukutakaan, toisissa paremmin ja toisissa huonommin. Talossamme on kolme naista, joilla tuntuu olevan kierrokset päällä öisinkin ja yksi mies, joka yrittää saada heidät parhaansa mukaan nukkumaan. Noin kärjistetysti. Tuntuu välillä hyvin epätoivoiselta, kun kello on taas kaksi, eikä uni ole vielä tullut. Sitten innostumme miehen kanssa juttelemaan ja pelaamaan lauantai-iltana ja taas kello on kaksi, nyt omasta syystä. Kivaa oli, mutta nukkua pitäisi. Se ainainen ristiriita!
toppi ONLY/ farkut LIDL by HEIDI KLUM (saatu)/ paita ZARA/ kengät DR.MARTENS/ korvikset VIA MINNET (saatu)
Eniten tällä hetkellä rassaavat iltahulinoinnit, mutta toivon että aika auttaa. Kaikkea muuta on jo kokeiltu. Joskus käy niin hullusti, että molemmat lapset nukkuvat jo kello 21. Se on kuin miniloma! Oma stressitaso laskee, kun saa hengähtää eikä kello ole heti yli puolenyön. Valitettavasti näitä iltoja ei usein tule ja meitä molempia miehen kanssa stressaa jo etukäteen mitä illasta tulee. Se näkyy sitten niin, että tuskailemme kumman vuoro istua lastenhuoneen lattialla ja ei sekään toimi ja mitä nyt tehdään ja sitten tiuskitaan, kun olemme niin väsyneitä ja turhautuneita tilanteeseen.
Ja. Kun perjantaiaamuna luin Tiian postausta helmikuun huonosta olosta (hänellä toki oli eri syitä) tajusin, että itsekin uuvun joka vuosi helmikuun lopulla. Muistan vuonna 2017, kun mies lähti yhdeksi yöksi lasten kanssa mummilaan jotta saisin nukkua. Olin epätoivoisen väsynyt. Muistan, kun 2014 maaliskuun alussa oli kaverin polttarit ja tyttöjen ilta ja halusin vain maata sängyssä ja itkeä, en olisi millään jaksanut lähteä. Lähdin kyllä ja kivaa oli, tosin olin ekana ennen puoltayötä hotellissa nukkumassa. Muistan, että 26.2.2015 jätimme lapsen yöksi mummilaan, tulimme junalla kotiin ja katselimme sängyssä leffan ja tilasimme pizzaa kotiin. Söimmekin siellä sängyssä. Olimme superväsyneitä ja ainoa haave oli, että saisi päivän olla.
Häkellyin tästä kaavasta itkiessäni uupumustani helmikuun vikoina päivinä. Näinkö se iskee joka helmikuu? Miksi? Onko silloin D-vitamiinitasot tyhjät ja kevät ja kesä korjaa? Mikä ahdistaa helmikuissa, miksi silloin ei jaksa? Olen myös hyvin ulkoilmaihminen ja kärsin suuresti, kun lumet lähtivät vauhdilla. Vaikuttiko se jaksamiseen monena keväänä, viime helmikuun upeista lumikeleistä en muista tällaista romahdusta. Mikä minua vaivaa helmikuisin?
Väsymys muuttaa ihmisen luonnetta pahimmillaan. Sitä ei ole oma itsensä, kun ei saa nukkua.
Onneksi helmikuu on ohitse. Parempia öitä odotellessa nautin kovasti pakkasesta ja alkaneesta maaliskuusta! Kiitos kovasti tuestanne Instan puolella ja jaksamista ihan jokaiselle väsyneelle ja öitään valvovalle!