Aihe, joka pyörii koko ajan kielen ja mielen päällä, mutta josta ei kuitenkaan halua kirjoittaa. Me koemme tämän tilanteen niin eri tavalla riippuen terveydentilastamme, ammatistamme, perhetilanteesta ja ties mistä, että on vaikeaa sanoa asioista niin, ettei loukkaa ketään. Aina löytyy ihmisiä puolesta ja vastaan. Someni on kuitenkin alkanut täyttyä sanasta koronaväsymys. Haikeudesta entisiin aikoihin, pienestä epätoivosta ettei loppua näy. Väsymyksestä siihen, että harrastukset ovat tauolla ja pikkulapsiarkeen ei saa minkäänlaista taukoa. Pelkoa omasta toimeentulosta. Pikkuserkkuni Tommi eilen tarttui aiheeseen ja kertoi, kuinka täysillä ovat noudattaneet rajoituksia ja kuinka pahalta tuntuu, kun elämme ns. eri todellisuuksissa. Ymmärrän hyvin. Hänelle ehdoteltiin metsäretkeä ja auringossa nauttimista, mutta entä jos toivoisi vuoden jälkeen vaikka reissua yksin teatteriin eikä sitä metsäretkeä? Sekään ei ole kaikkia varten.
Koronaväsymys ja huoli yhteiskunnasta
Jokainen kokee tilanteen eri tavalla, kuten sanoin, omista lähtökohdista riippuen. Minä ajattelin aluksi, että samapa tuo, tehdä kotona töitä, kun muutenkin tein. Vuoden aikana on valjennut, kuinka usein itse asiassa kävin esimerkiksi Helsingissä, näin siellä kollegoita ja sukua. Kävin välillä kahviloissa kirjoittamassa ihan sen vuoksi, ettei koko ajan imuri ja pyykit huuda korvan juuressa. Meikkasin ja puin useasti aamuisin. Kävin reippain mielin jumpassa, enkä pala kurkussa peläten, että joku aivastaa. Tai että itse aivastan!
Oikea Murphyn laki iski eilen, kun lapsi valitti nuhaista oloa. Ei ole kuumetta, ei nuhaa mutta on nuhainen olo. Pidin sitten kotona. Ja pidän tänään. Kiireisin työviikko ja tänään tarkoitukseni on olla livenä koneen kautta tuomaroimassa Nuorten yrittäjien kisaa. Lapsi seurana. Täynnä energiaa nuhaisessa olossaan. Kiristää ihan molempien hermoja. Ja tiedän, että näitä tilanteita lapsiperheissä riittää.
Entä sitten nuoriso? Kaikki tauotetut harrastukset, etänä opeteltavat vanhojen tanssit, perutut penkkarit. Kuinka paljon pahoinvointia se aiheuttaa yhteiskuntaamme? Entä kulttuurialan hätä? On ihmeellistä miten yksi ala voidaan ajaa niin täysillä alas ja sen myötä jättää alalla työskentelevät oikeasti hätään. Se on myös monelle se tärkein ja ainoa harrastus, kulttuuri ja lisää pahoinvointia sekin. Ymmärrän hyvin, että pakko on ollut rajoittaa, mutta ala on todella pulassa.
Korona ja vastakkainasettelu
Tämä on yksi ahdistavimpia juttuja koronaan liittyen. Elämme monet eri todellisuuksissa. On ihmisiä, jotka ovat istuneet kotonaan vuoden. Kuten mummoni kertoi palvelutalosta jossa asuu, on siellä ihmisillä kamalan paha olla. Mummoni pääsee lenkille omin jaloin vielä ja on tavannut esimerkiksi puistossa veljeni perhettä, mutta suurin osa asukkaista ei pääse ulos ilman apua eikä heillä käy vieraita. He tietävät elävänsä elämänsä ehtoopuolta. Mitä pidemmän aikaa on kulunut sitä enemmän kuulee mummon äänestä ahdistuksen talon henkisestä ilmapiiristä. Ja mitä siihen voi sanoa? Ei ole mitään fiksua sanottavaa. Koittakaa jaksaa? Eihän niin voi sanoa. Tuntuu äärettömän turhalta. Onneksi molemmat mummoni ovat nyt saaneet ensimmäisen rokotteen.
Samalla kun toiset ovat jääneet erittäin tiiviisti kotiinsa, toiset matkaavat ulkomailla suhteellisen normaalisti. Tämä Hesarin juttu, jossa matkustettiin huvikseen sukua tapaamaan ja lennettiin kotiin kovassa kuumeessa oli suhteellisen hämmentävä. Ihan oikeasti toiset tekee näin! Kyttäillään kuka käyttää maskia kaupassa ja on käyty jopa ihmisten kimppuun, jos maski puuttuu (kuka voi tietää mistä syystä se puuttuu, sairaus kenties eikä pysty käyttämään?). Kytitään toisiamme jatkuvasti. Eilinen keskustelu somevaikuttajan vastuusta matkustaa tällä hetkellä oli minusta oikean suuntainen kyseenalaistaen hupimatkustamisen, mutta miksi teilattiin niin rajusti yksi ihminen? Entä eräs hyvinvointivaikuttaja, joka käy useinkin ulkomailla ja jonka seuraajamäärät ovat kymmenkertaiset? Miksi tämä kulminoitui yhteen ihmiseen niin rajusti? Ymmärrän toki pointin, mutta minusta ilmiöstä voisi keskustella laajemmin. Tämä KaksPlussan juttu nosti sentään esiin toisenkin samassa kohteessa olevan kotimaisen someihmisen.
Edessä ovat kohta koulujen hiihtolomat. Odotettavissa on ruuhkia hiihtokeskuksissa ja matkustamista. Se osaltaan pitää monia kotimaisia matkailuyrityksiä pystyssä, hekin ovat olleet pulassa. 10% Helsinkin hotelleista on varattu hiihtolomalle. 10!! Se on ennätysvähän ja hotellit ovat hädässä. Mutta teilaammeko jokaisen, joka matkustaa hiihtolomalla? Toivottavasti emme ja uskon, että ihmiset osaavat matkata vastuullisesti.
Koronaan sairastuneet läheiset ja toivo terveydestä
Joulukuussa minä itkin ja rukoilin. Koin sellaista ihmeellistä voimattomuutta ja toivottomuutta, etten ole ennen kokenut rakkaiden sairastuessa koronaan. Kun kuva sairaalasta tuli pelästyin aivan valtavasti. Istuin yksin kotona vietyäni lapset hoitoon ja minulla oli vapaus itkeä ja laittaa kädet ristiin. Se oli ainoa asia, mitä osasin tehdä. Ehkä se auttoi. He tokenivat. Mutta pelästyin tosissani. Avatessani Iltalehteä ja katsoessani niitä tilastoja siltä viikolta itkin taas, kun tiesin, että siinä luvuissa ja sairaalatyypeissä on omia läheisiä. Ne luvut muuttuivat todellisimmiksi. Tauti muuttui entistä todellisemmaksi.
Siksi sitä haluaa ajatella, että jokainen päivä, kun saan herätä kauniiseen talvipäivään ja rakkaani ovat täällä ja terveenä, on niin arvokas, ettei koronaväsymystä voi valittaa. Mutta väkisin se välillä nostaa päätään. Kun pakkanen saa rään valumaan pitkin kasvoja kaupassa maskin takana, etkä voi tehdä mitään. Kun halkeilleet pikkukädet rasvataan jälleen illalla ja lapset itkevät että kirvelee. Ne on pesty rikki talven aikana. Kun mietit maaliskuisia lapsia, viime keväänä peruttuja sukulaissynttäreitä ja tajuat, ettei tule tänäkään keväänä niitä kemuja. Kun viet itkevät lapsen neljättä kertaa koronatestiin ja lohdutat tyhmänä, että se on äkkiä ohi. Niissä hetkissä se jotenkin kulminoituu, että ei helvetti mitä paskaa. Anteeksi että kiroilin, mutta en osaa muutenkaan muotoilla niitä hetkiä äitinä.
Toivon kovasti, että jaksamme pitää kiinni rajoituksista, niin koville kuin se ottaakin. Mutta toivon myös, että jokainen toimisi mahdollisimman hyvin itse ja perheenä, eikä olisi niin hirveää vastakkainasettelua ilmassa. Joku seuraajani kertoi nähneensä, kun naisautoilijalle huudettiin hänen ollessaan yksin autossaan maksi päässä ”ota se pois hölmö, sä olet yksin siellä!”. Että sitä voi sitten liikaakin käyttää.
tunika ja korvikset UHANA DESIGN/ leggarit KATRI NISKANEN/ takki PBO/ kengät ANDIAMO
Koitetaan jaksaa. Halaus juuri sinulle. Yksinäiselle, väsyneelle, työttömälle, siellä eturintamassa taistelevalle, koronatestaajalle, opettajalle, ihan kaikille. <3
P.S. Tammikuun asuäänestys saatiin pulkkaan ja palkinto lähtee Sirpalle. Kiitos kaikille osallistuneille, ihanaa kun löysitte tammikuusta monia kivoja juttuja!