Elämän epävarmuus on välillä kuormittavaa. Elän itse tilanteessa, jossa jokainen päivä ja viikko on erilainen ja seuraavan viikon jutuista ei välttämättä tiedä. Elämä on aika säätöä, enkä voisi koskaan esimerkiksi lyödä sunnuntaina kalenteriin viikon treenejä tai suunnitella elämääni jotenkin järkevästi, kun asioita saattaa pudota eteen lyhyelläkin varoitusajalla. Ja mikäs siinä, minä rakastan säätää ja hämmentää ja en jaksaisikaan samanmoisia päiviä.
Mutta sitten on sellaisia päiviä kuten torstai. Tai keskiviikko. Ei niissä mitään vikaa päivinä ollut, mutta keskiviikkoiltana yritin ensinnäkin ottaa selkoa verolapustani ja kaikesta mitä siihen pitäisi säätää. Laskin samalla minä päivänä maksan minkäkin laskun ja niin joo, se esikoisen suunnistuskoulukin kai täytyy maksaa. Illalla esikoinen meni huoneeseensa ovia paiskoen ja itki erinäisiä asioita, jonka myötä istua kökötin siellä lattialla ja juttelin ja juttelin ja halasin ja väänsin ja käänsin. Kaikki päättyi hyvin, mutta tuntui, että sisuskalujani revittiin tilanteessa ja väsähdin henkisesti. Kun kello 22.30 yritin ymmärtää Helmissä (koulujärjestelmä, jossain kaupungeissa Wilma jne) olevaa viestiä kesän maksuttomista tarhakuukausista, meni jotenkin järki. Hermostuin, kun en tiedä mille päiville jaan huhtikuun jäljellä olevat kolme tarhapäivää. Tiedän mihin tarvitsisin ne ajatellen Helsingin reissuja ja samalla mietin onko tulossa jotain vappukemuja päikyssä, mihin pitäisi säästää yksi päivä, jottei lapsille tule paha mieli. Siinä sitten tekstiviestejä naputtelin lasten päikkyryhmiin vappubileistä! Ja samalla ajattelin, että täytyykö aina ajatella. Ihan jokaista skenaariota ja jokaista perheenjäsentä ja vaihtoehtoa. No totta kai täytyy. Mutta pönttö siinä ylikuumenee ajoittain ja pahasti.
Seuraavaksi ajattelin vähän pelolla kesää, jonka olemme suurimmaksi osaksi kolmisin miehen ollessa töissä ja kasautuvia hommiani. Ajattelin, että huhtikuun seuraava tarhapäivä on kahden viikon kuluttua ja silloin on siis seuraava hetkeni keskittyä esimerkiksi siihen veroasiaan. Klo 23 mennessä olin ihan hepulitilassa kaikkien lomakkeiden ja loppuvan ajan kanssa. En tiedä onko huhtikuun alku paras hetki stressata kesästä, mutta kun lumipallo lähtee vyörymään, sitten tulee ahdistus kaikesta. Ja samalla soimasin itseäni, etten ole tarpeeksi läsnä lapsilleni, kun tuollaisia itkukohtauksia saavat. Vaikka kai sekin on ihan normaalia ja kuuluu asiaan.
Iskiessäni pääni tyynyyn ajattelin, ettei ehkä tule uni tällä sekopäisyysasteella, mutta vielä mitä, nukahdin saman tien. Ei mennyt kauaa, kun lastenhuoneesta kaikuvat painajaiset ja pissareissut alkoivat herätellä ja lopulta en saanut enää unta ja ajattelin, että nousen. Varmistin mieheltä mitä kello on, että luovutan. Toivon että vastaa kellon olevan 6 tai jotain. ”Just tulee kolme hän mutisi”. Mietin nukkuneeni herätysten kanssa varmaan parisen tuntia, mutta yrityksistä huolimatta uni ei enää löytänyt minua. Nousin ja vimmatusti kynä sauhuten vain oksensin paperille asioita, joista pitää ottaa selvää, joihin pitää keskittyä, töistä jotka on tehtävä. Helpotti heti. Kävin vielä viiden aikaan pötköttelemässä unen toivossa, mutta ei sitä kuulunut. Sen sijaan kellon ollessa 8 aamulla, kun olimme syöneet aamupalat ja lapset olivat virtaa täynnä, olisin ollut täysin valmis nukkumaan. Mutta minkäs teet, ei silloin enää voinut.
On hirveää, miten stressi tuntuu vievän järjen ajoittain sen myötä, että se vie unet. Aika koomassa menin sitten eilisen, mutta reippaasti mentiin ja tehtiin mitä oli tarkoituskin. Illalla suunnistuskoulusta palasi ihanan onnellinen ja innostunut kuusivuotias, metsässä kolunneet lapset nukahtivat kohtuu helpolla ja päätin keskittyä veroihin pääsiäisen jälkeen. Hulluinta on, että seuraavanakin yönä olin viimeinen perheestä joka nukahti. Kun kierrokset ovat korkealla, en enää tunne väsymystä. Onneksi uni tuli ja jatkui lasten herätysten jälkeen ja heräsin tänä aamuna kahdeksan tunnin unien jälkeen. En tiedä olisinko herännyt ilman herättelyjä toissayönäkään, se on aina tässä lapsiasiassa ollut kompastuskiveni, saada unta heräilyjen jälkeen. Ihan mahdoton rasti! Jos saa nukahtaa ja nukkua, ei ongelmaa.
Tarkoitukseni ei ole valittaa tilanteesta, vaan mietiskellä, miten välillä jaksaisi paremmin. Miten ihmeessä sitä saisi edes päivän, ettei pyöritä kaikkea päässään ja osaisi relata? Ja tosiaan, jos pää vähän tyhjenee, niin sitten alan sitä täyttää vaikka yllätyssynttäreillä. Nostan hattua joka ikiselle yrittäjälle ja freelancerille, jotka saavat tulonsa vähän sieltä sun täältä ja vähän silloin sun tällöin. Olin itse jo aivan täynnä yrittäjähenkeä, mutta sitten taas viime viikko on tuntunut siltä, etten pysty. Ei minun luonteella ja herkkyydellä.
Millä te painatte eteenpäin ja uskotte itseenne? Jaksatte myydä osaamistanne? Vinkkejä (ja unta!) kaivataan! Miten oppisi ottamaan edes hitusen enemmän löysin rantein? Rentouttavaa alkavaa viikonloppua kaikille!
P.S. Nämä kuvat ovat eiliseltä, fiilispohjan räpsyjä. Jotka kertovat, että se oli ihan oikeasti hyvä päivä ja hyvin meidän tyttökööri taas veti. Ja akut lataantuivat illalla, kun mies vei tytöt harrastuksiin ja ulos pariksi tunniksi, kaikki kiitos hänellekin!
