Avainsana-arkisto: unettomuus

Yöllisiä kauhuja

30.7.2019
21

Apua, tässähän tulee hätä paukuttaa kesän hellevaatekuvat ulos, kun keli muuttui yks kaks ihan syksyiseksi! Tai no, onko se niin justiinsa jos ei aina ole ihan kelin mukainen asu. Näitä reissukuvia nimittäin piisaa edelleen!

Ajattelin raapaista taas ikuisuusaihettani, nimittäin yövalvomista. Olen nykyään pääasiassa siitä hiljaa, koska olen kuullut ne vinkit aika monesti, olen pilkuntarkasti noudattanut päivärytmiä esikoisen kanssa, koska se kuulemma auttaa yöuniin, kun on tarkat rytmit. Olen lähinnä stressannut itseni järjiltä sillä, että päiväunet aikanaan venyivät ja kuitenkaan mikään ei auttanut öihin. Olen käynyt erilaisissa uniryhmissä, itkenyt neuvolassa öitä, saanut neuvolantädiltä kommentin, että taidan liioitella, luullut sekoavani unenpuutteeseen, käynyt lääkärissä useasti viisi vuotta sitten, kun oma unettomuus lähti aivan käsistä, saanut unilääkkeitä jotka vain pahensivat asiaa. Niin no, yöt ovat olleet pääasiassa kauhua minulle viimeisten vuosien ajan ja väsymys välillä niin kova, ettei elämässä näe olevan mitään hyvää. Se synkistää ihmisen mielen, vuosien valvominen.

Mutisin asiasta taas Instassa viikonloppuna, kun mies oli veljeni polttareissa ja yöt minun vastuulla. Silloin taas tajusin, kuinka pahasti olisin romahtanut, jos mies ei jaksaisi pomppia öisin ja saisi heti itse unenpäästä taas kiinni. Se on oma pahin kompastuskivi, jäädä stressaamaan milloin huuto tulee taas ja näin menettää sitten kyky nukahtaa uudelleen. Sain teiltä Instassa todella paljon viestejä ja tukea. Tiedättekö, en usein kaipaa mitään vinkkejä siihen, miten tilanteen voisi muuttaa (koska aika montaa juttua on kokeiltu), vaan tukea. Erityisesti sellaisilta, jotka ovat kokeneet vuosien rajun valvomisen. Ihan pahimpia ovat kommentit, joissa sanotaan, etten jaksaisi. Kyllä, lapsettomilta ihmisiltä on tullut kommentteja siitä, etteivät jaksaisi jatkuvaa valvomista. Se tuntuu ihan hirveältä siinä hetkellä, kun itsestäänkin tuntuu, ettei jaksa enää yhtään repaleista yötä, mutta onko vaihtoehtoja? Pakkohan vanhempien on jaksaa ja luojalle kiitos, että meitä on kaksi, joista toinen selkeästi parempi tässä yövalvomisessa. Sekään, että joku kommentoi, että valvominen on vain hyväksyttävä, ei auta tippaakaan. Kyllä, olen tavallaan hyväksynyt sen, että meillä ei ole ehjiä öitä, mutta siihen, että menen useasti 3-4 h unilla ja pinna on valvomisesta ihan sairaan lyhyt se ei auta. Ei siihen, että olen oikeasti menettänyt kavereita valvomisen takia, sillä olen pahimpina aikoina ollut ihan hirveä tyyppi. Kun mieli on musta, olen saattanut tokaista mitä sattuu, alkaa itkeä ihan mistä vaan. Väsymys on vaikuttanut niin rajusti elämääni viime vuosina, että sen kommentoiminen, että se nyt täytyy vaan hyväksyä satuttaa.

Pikakelauksella teille, jotka ette ole lukeneet aiempia postauksiani. Esikoinen valvoi yöt 2,5-vuotiaaksi asti, jolloin tapahtui jotain. Eräänä aamuna heräsimme ja katsoimme miehen kanssa toisiamme kysyen ”kävitkö yöllä siellä?” ”EN! Kävitkö sinä?” ”EN! Nukkuiko se koko yön? Onko kaikki hyvin?”. Ja näin esikoinen alkoi nukkua paremmin lähestyessään kolmatta ikävuotta, ollen kuitenkin aamuvirkku ja aina kuudelta pystyssä. Olin kiitollinen, mutta ei mennyt montaa kuukautta, kun kuopus halusi syntyä ennenaikaisesti ja alkoi yövalvominen mm. kortisonipiikkien myötä. Kun kuopus syntyi, esikoinen protestoi elämänmuutosta lakkaamalla nukkumasta. Ja niin edespäin.

Ja niihin vinkkeihin, mitä saan monesti. Korvatulpat, check. Olen nukkunut korvatulpat päässä vuodesta 2002 joka ikinen yö. Jos unohdan ne joskus reissusta, olen työntänyt korviini jopa talouspaperia. Minulla on myös nykyään aina kaksi tyynyä ja olen opetellut nukkumaan niiden välissä, tyyny blokkaa ääniä hyvin. Olemme viime vuodet myös nukkuneet hyvin usein kuka missäkin, saan usein vinkkejä vaihtaa kerrosta. Välillä herään esikoisen huutoon korvatulpat päässä kahden kerroksen välimatkalla. Hän huutaa kuin syötävä unissaan, se on oikeasti niin hirveä huuto, että meinaa pissat tulla housuun. Tosin, kun olen ollut mummoni luona yötä ja kuulin tulppien läpi askelia kerrostalossa, pomppasin ylös miettien kumpi nyt heräsi. Kunnes tajusin, etteivät he ole täällä. Samoin kävi ollessani yksin hotellissa, joku juoksi yöllä käytävällä ja minä pomppasin, että kuulostaa 3-vuotiaan teputukselta. Alitajuntani on niin täynnä herätyksiä ja valvomista, että herään vaikkei lapsia olisi lähimaillakaan.

Esikoinen nukkui pari vuotta aika hyvin. Kunnes viime talvena (ehkä, en edes muista), alkoi joka öinen karjunta. Hän siis huutaa unissaan ihan järkyttävän kovaa, yleensä juuri niihin aikoihin kun me yritämme mennä nukkumaan. Mikä lie painajainen menossa, sillä häntä ei meinaa saada hereille unesta. Vaikka juttelisi, juottaisi vettä yms. Sitten kun uni jatkuu, karjunta jatkuu. Talven ajan tämä rajoittui tähän. Suunnilleen toukokuussa alkoi karjunnan lisäksi kävely. Ilmeisesti unissakävely. Joka on oikeasti aika pelottavaa ja aiheuttaa sen, että lapsi sitten monesti herää niin totaalisesti, että saattaa haahuta kahdelta yöllä valittamassa, ettei saa enää unta. Ehkä periytyvää, sillä mies käveli unissaan vielä 20+ iässä ja heräsin joskus opiskeluaikoina öisin, kun hän puuhasi ihan omiaan unissaan. Olemme miettineet kaikkea mistä nämä kauhukohtaukset johtuvat, onko vaan ikään liittyvää, onko eskarin jännitystä, mitä lie.

Kuopus nukkuu tällä hetkellä onneksi suhteellisen hyvin, saattaa huutaa noin kerran yössä. Hän ei puolestaan halua nukahtaa. Eilen saimme hänet unille kello 22.30 ja meni vajaa tunti, niin alkoi esikoisen karjunta. Juuri sillä hetkellä, kun olin itse vaipumassa uneen, se on itselleni pahin hetki. Jos se nukahtamishetki menee ohi, alan hyvin herkästi kukkua. Monesti oma uni alkaa vasta seuraavan päivän puolella ja lapset ovat aamuvirkkuja, harvoin yli seiskaan on lomallakaan nukuttu. Yleensä nukun itse parhaiten juuri silloin, kun lapset ovat jo vauhdissa. Olen saattanut kukkua myöhään ja odotellut omaa unta ja joudun aloittamaan päivän sitten aika kesken unien.

Tämä on sellainen asia, joka on ollut 6,5 vuotta läsnä ja josta minä olen stressannut todella paljon enemmän kuin mies. Asia, joka ei tunnu koskaan poistuvan, vaan se vain muuttaa muotoaan, kuka valvoo ja milloin. Asia, joka on aiheuttanut niin paljon riitoja minun ja miehen välille (koska molemmat ovat olleet aivan loppu), etten jaksa edes laskea. Asia, josta en oikeastaan halua enää puhua kenellekään, koska valvominen tuntuu olevan ja pysvän enkä väsyksissä jaksa niitä hyviä tarkoittavia vinkkejä.


toppi ja shortsit VILA/ hattu H&M/ korvikset LINDEX/ kengät Budapestin reissulta/ aurinkolasit RAYBAN (saatu)

Olen monesti miettinyt lapsia katsoessani, että he ovat niin upeita ja täydellisiä tyyppejä, että aina kun saa jotain todella hyvää, pitää saada jotain huonoakin. Olen todella onnellinen, että ovat terveitä, fiksuja ja sosiaalisia tyyppejä ja meidän risti on nyt sitten nämä yöt siitä hyvästä. Olisipa silti joskus kivaa lähteä vaikka mummilaan ilman stressiä siitä, ettei vaan nyt kukaan nukahda autossa, ettei tarvitse taas ”uudessa” paikassa valvoa puolta yötä nukutushommissa jaja… Olen perunut paljon menemisiä sen takia, että tiedän iltojen olevan erityistuskaa muualla kuin kotona. Ja sitten sitä ei vain jaksa ottaa vastaan.

Ajattelin avata tätä asiaa vähän isommin taas välillä, sillä asia aiheutti hyvin paljon viestittelyä Instassa ja en meinannut ehtiä vastaamaan kaikille tai kertomaan enemmän tilanteestamme. Yöt ovat kauhuja ja olen aina onnellisimmillani päivällä, kun seuraava yö ja taistot ovat vielä kaukana edessä. Arvatkaa, monestiko olen tuntenut olevani maailman huonoin ja epäonnistunein äiti, kun en saa lapsiani nukkumaan. Vaikkei se kai vain siitä johdu.

Miten teillä nukutaan?

Stressi vie järjen

12.4.2019
5

Elämän epävarmuus on välillä kuormittavaa. Elän itse tilanteessa, jossa jokainen päivä ja viikko on erilainen ja seuraavan viikon jutuista ei välttämättä tiedä. Elämä on aika säätöä, enkä voisi koskaan esimerkiksi lyödä sunnuntaina kalenteriin viikon treenejä tai suunnitella elämääni jotenkin järkevästi, kun asioita saattaa pudota eteen lyhyelläkin varoitusajalla. Ja mikäs siinä, minä rakastan säätää ja hämmentää ja en jaksaisikaan samanmoisia päiviä.

Mutta sitten on sellaisia päiviä kuten torstai. Tai keskiviikko. Ei niissä mitään vikaa päivinä ollut, mutta keskiviikkoiltana yritin ensinnäkin ottaa selkoa verolapustani ja kaikesta mitä siihen pitäisi säätää. Laskin samalla minä päivänä maksan minkäkin laskun ja niin joo, se esikoisen suunnistuskoulukin kai täytyy maksaa. Illalla esikoinen meni huoneeseensa ovia paiskoen ja itki erinäisiä asioita, jonka myötä istua kökötin siellä lattialla ja juttelin ja juttelin ja halasin ja väänsin ja käänsin. Kaikki päättyi hyvin, mutta tuntui, että sisuskalujani revittiin tilanteessa ja väsähdin henkisesti. Kun kello 22.30 yritin ymmärtää Helmissä (koulujärjestelmä, jossain kaupungeissa Wilma jne) olevaa viestiä kesän maksuttomista tarhakuukausista, meni jotenkin järki. Hermostuin, kun en tiedä mille päiville jaan huhtikuun jäljellä olevat kolme tarhapäivää. Tiedän mihin tarvitsisin ne ajatellen Helsingin reissuja ja samalla mietin onko tulossa jotain vappukemuja päikyssä, mihin pitäisi säästää yksi päivä, jottei lapsille tule paha mieli. Siinä sitten tekstiviestejä naputtelin lasten päikkyryhmiin vappubileistä! Ja samalla ajattelin, että täytyykö aina ajatella. Ihan jokaista skenaariota ja jokaista perheenjäsentä ja vaihtoehtoa. No totta kai täytyy. Mutta pönttö siinä ylikuumenee ajoittain ja pahasti.

Seuraavaksi ajattelin vähän pelolla kesää, jonka olemme suurimmaksi osaksi kolmisin miehen ollessa töissä ja kasautuvia hommiani. Ajattelin, että huhtikuun seuraava tarhapäivä on kahden viikon kuluttua ja silloin on siis seuraava hetkeni keskittyä esimerkiksi siihen veroasiaan. Klo 23 mennessä olin ihan hepulitilassa kaikkien lomakkeiden ja loppuvan ajan kanssa. En tiedä onko huhtikuun alku paras hetki stressata kesästä, mutta kun lumipallo lähtee vyörymään, sitten tulee ahdistus kaikesta. Ja samalla soimasin itseäni, etten ole tarpeeksi läsnä lapsilleni, kun tuollaisia itkukohtauksia saavat. Vaikka kai sekin on ihan normaalia ja kuuluu asiaan.

Iskiessäni pääni tyynyyn ajattelin, ettei ehkä tule uni tällä sekopäisyysasteella, mutta vielä mitä, nukahdin saman tien. Ei mennyt kauaa, kun lastenhuoneesta kaikuvat painajaiset ja pissareissut alkoivat herätellä ja lopulta en saanut enää unta ja ajattelin, että nousen. Varmistin mieheltä mitä kello on, että luovutan. Toivon että vastaa kellon olevan 6 tai jotain. ”Just tulee kolme hän mutisi”. Mietin nukkuneeni herätysten kanssa varmaan parisen tuntia, mutta yrityksistä huolimatta uni ei enää löytänyt minua. Nousin ja vimmatusti kynä sauhuten vain oksensin paperille asioita, joista pitää ottaa selvää, joihin pitää keskittyä, töistä jotka on tehtävä. Helpotti heti. Kävin vielä viiden aikaan pötköttelemässä unen toivossa, mutta ei sitä kuulunut. Sen sijaan kellon ollessa 8 aamulla, kun olimme syöneet aamupalat ja lapset olivat virtaa täynnä, olisin ollut täysin valmis nukkumaan. Mutta minkäs teet, ei silloin enää voinut.

On hirveää, miten stressi tuntuu vievän järjen ajoittain sen myötä, että se vie unet. Aika koomassa menin sitten eilisen, mutta reippaasti mentiin ja tehtiin mitä oli tarkoituskin. Illalla suunnistuskoulusta palasi ihanan onnellinen ja innostunut kuusivuotias, metsässä kolunneet lapset nukahtivat kohtuu helpolla ja päätin keskittyä veroihin pääsiäisen jälkeen. Hulluinta on, että seuraavanakin yönä olin viimeinen perheestä joka nukahti. Kun kierrokset ovat korkealla, en enää tunne väsymystä. Onneksi uni tuli ja jatkui lasten herätysten jälkeen ja heräsin tänä aamuna kahdeksan tunnin unien jälkeen. En tiedä olisinko herännyt ilman herättelyjä toissayönäkään, se on aina tässä lapsiasiassa ollut kompastuskiveni, saada unta heräilyjen jälkeen. Ihan mahdoton rasti! Jos saa nukahtaa ja nukkua, ei ongelmaa.

Tarkoitukseni ei ole valittaa tilanteesta, vaan mietiskellä, miten välillä jaksaisi paremmin. Miten ihmeessä sitä saisi edes päivän, ettei pyöritä kaikkea päässään ja osaisi relata? Ja tosiaan, jos pää vähän tyhjenee, niin sitten alan sitä täyttää vaikka yllätyssynttäreillä. Nostan hattua joka ikiselle yrittäjälle ja freelancerille, jotka saavat tulonsa vähän sieltä sun täältä ja vähän silloin sun tällöin. Olin itse jo aivan täynnä yrittäjähenkeä, mutta sitten taas viime viikko on tuntunut siltä, etten pysty. Ei minun luonteella ja herkkyydellä.

Millä te painatte eteenpäin ja uskotte itseenne? Jaksatte myydä osaamistanne? Vinkkejä (ja unta!) kaivataan! Miten oppisi ottamaan edes hitusen enemmän löysin rantein? Rentouttavaa alkavaa viikonloppua kaikille!

P.S. Nämä kuvat ovat eiliseltä, fiilispohjan räpsyjä. Jotka kertovat, että se oli ihan oikeasti hyvä päivä ja hyvin meidän tyttökööri taas veti. Ja akut lataantuivat illalla, kun mies vei tytöt harrastuksiin ja ulos pariksi tunniksi, kaikki kiitos hänellekin!

Helmikuussa ihminen aina romahtaa

3.3.2019
16

Tätä tekstiä on vaikeaa aloittaa, sillä nyt on itse asiassa hyvin helppo olla. Eilisaamun 12 kilometrin juoksulenkki lensi eteenpäin ja viikonloppuisin kotona on kaksi aikuista, joten meno on iisimpää kuin viikonloppuisin. Silti toissayönä olo oli vielä toisenlainen – lapset heräilivät taas vuorotellen, pienempi sai kello 00.36 uhmaraivarin kesken unien (että sekin on mahdollista!) ja lopulta minä painelin peittoineni alakerran sohvalle ja kuopus meni isin viereen. Joka taas päättyi siihen, että kesken unien tuli pissavahinko, kukaan ei enää nukkunut lainehtivassa parisängyssä ja petarin päällystä pestiin seuraavana aamuna itsepalvelupesulassa, kun sieltä löytyy jättikoneita.

Mutta sitähän se on, elämä lasten kanssa. Aikamoista vuoristorataa koko ajan. Ja tiedostan joka päivä, että niin kauan kun ongelmamme ovat ”normaaleja”, olen hyvin kiitollinen jokaisesta päivästä. Niin kauan kun ovat terveitä ja iloisia. Mutta silti sitä ajoittain uupuu ja olo on sellainen, ettei jaksa enää hetkeäkään. Avasin fiiliksiäni torstai-illalta Instagrammin puolella ja olin ihan häkeltynyt, miten kannustavia, ymmärtäviä ja ihania olitte. Tiedän, että teitä on niin monta väsynyttä äitiä ja isää ja jokainen kokee asiat eri tavalla, uupuu eri syistä ja kestää eri tavalla esimerkiksi valvomista. Mietin, kirjoitanko koko tekstiä tai julkaisenko sitä, koska kyse on tavallisesta pikkulapsiarjen uupumuksesta ja fiilikset heittelevät. Mutta päätin kuitenkin julkaista, jotta sinä siellä, joka ehkä itket väsymystäsi nyt tietäisit, ettet ole yksin. Ja apua saa ja kannattaa pyytää! Väsymys saa ajatukset välillä ihan järjettömän synkiksi, eikä siinä auta välttämättä ajatella, että olen vain väsynyt. Siihen auttaa uni. Ja sitä ei välttämättä vain saa.

Pähkinänkuoressa, miksi torstaina olin ihan lopen uupunut?

Suurin syy on uni. Pääsääntöisesti istumme iltaisin 1-2 tuntia nukuttamassa pienintä. Hän nukahtaa keskimäärin klo 22. Jos haluat jutella miehen kanssa, tehdä hommia tms., se tapahtuu sitten sen klo 22 jälkeen. Yleensä silloin kun menemme klo 23 jälkeen nukkumaan, huudetaan jo ensimmäisen painajaisen kourissa. Siitä alkaa sitten hyppääminen, joka tarkoittaa joskus paria kertaa, joskus tauotonta menoa. Kello 7 mennessä kaikki ovat viimeistään hereillä. En itse nukahda yöherätysten jälkeen kovin hyvin ja kaikki kunnia miehelle joka ne hoitaa suojellen untani, mutta jos toinen saa raivarin kesken unien ja kirkuu äitiä, on siinä vähän haastava yrittää toisen hiljaa sitä hoitaa.

Toinen syy on uhma. Se on nyt ihan hirveänä päällä ja meillä pienin huutaa kaikesta. Vessassa käyminen on TYHMÄÄ, vaatteet ovat IHAN TYHMÄT JA VÄÄRÄT, käsien pesu on ÄLLÖTTÄVÄÄ, syöminen on TURHAA ja nukkuminen on TYPERÄÄ! Kun väännät 15 tuntia päivässä joka ikisestä asiasta ja puret hammasta ettet menettäisi malttiaisi, alkaa voimat hiipua jossain vaiheessa. Ei auta lahjonta, maanittelu, pakottaminen, ei mikään. Jos lapsi päättää ettei hän käy tänään vessassa, niin hän ei järky. Ankeinta oli taistelu Ratinan vessassa hikisenä toppatakki päällä, kun hän kirkui ettei ole hätä (edellisestä vessareissusta oli 5h, niin toivoin että kävisi ennen busseilua kotiin). Torstaina esikoinen oli poikkeuksellisesti tarhassa ja kuopus kotona ja olin ajatellut, että päivä olisi kiva ja spesiaali. Sen sijaan valvotun yön jälkeen olimme molemmat väsyneitä ja kiukkuisia, kaikesta sai vääntää ja tuntui, ettei meillä ole yhtään kivaa. Tunsin hirveää epäonnistumista, että kahdenkeskinen erikoispäivä olikin ihan tuskainen!

Kolmas syy on elämän epävarmuus. En vielä viime viikolla tiennyt, että saan tälle viikolle työkeikan Helsinkiin. Kun sen sain, totta kai halusin sen tehdä. Koska oli hiihtoloma, se vaati, että soitin päiväkodin johtajalle ja pyysin poikkeuksellisesti kuopukselle hoitopäivää lomalla. Ajoin lasten kanssa Hämeenlinnaan viemään esikoisen serkkulaan yökylään. Säädin junaliput itselleni ja lähdin Helsinkiin. Ei isoja juttuja, mutta yllättävän paljon aikaa vieviä, joka on pois taas kaikesta muusta. Jokainen viikko on erilainen ja jos ja kun muuttuvia tekijöitä tulee, ei ole lähellä asuvaa mummia tai kummia tai ketään, ketä pyytää apuun. Olemme lähtökohtaisesti aina nelistään, onnekas olen kun olemme sentään nelistään ja mies ottaa ison osan hommista itselleen. Mutta tämä säätö, elämän epävarmuus, tulojen ennustamattomuus ja muu uuvuttaa.

Neljäs syy on oma luonne. Minä en osaa enkä oikeastaan halua olla. Kun koko ajan on jotain mitä pitäisi tai haluaisin tehdä. Ihan paras rentoutumiskeino on katsoa telkkaria hetki tai lukea kirjaa, mutta yleensä tilaisuus siihen tulee niin myöhään, että tulisi jo olla nukkumassa. Mikä valinta tulisi siis tehdä? Oma luonne estää monesti olemisen, rentoutumisen ja palautumisen. Ja se sitten kostautuu sillä, että kroppa vetää kierroksille ja en oikein saa unenpäästä kiinni. Tunnistan tämän itsessäni ja osaan useasti sanoa, että nyt täytyy pysähtyä, mutta joskus se unohtuu. Tapanani on tehdä ja mennä täysillä – nauratti nämä kuvatkin, yritin kävellä hienosti tien yli, mutta joka ikisessä kuvassa harpon kuin hengen hädässä. Se on tyylini liikkua, viipotan aina täysillä harppoen. Välillä pitäisi muistaa sipsutellakin.

Ja sitten – lapselleni oli huomauteltu torstaina päiväkodissa punastumisesta ja sanottu Pipsa possuksi. Hän sanoi, ettei tuntunut kivalta. Tunsin niin järjetöntä voimattomuutta, vihaa ja epätoivoa. Nyt se sitten alkaa. Tämän takia en halunnut lapsiani päiväkotiin ja kohta on edessä se kouluputki, minne menetän heidän kauniit sielunsa. Kuinka olenkaan itse kärsinyt siitä, että punastumisesta on haukuttu. Miten nyt käsittelen tämän? Itselleni sanottiin aina älä välitä ja sitä en halua sanoa kertaakaan. Se ei toimi. Jos sanat satuttavat, on vaikeaa olla välittämättä. Okei, ehkä väsyneenä asia tuntui isommalta kuin olikaan, mutta olin ihan tuskainen, että millä minä asian selvitän ja estän kiusaamisen jatkossa. Ja päivän kuopuksen kanssa olin alle pilannut. Kaikki menee metsään, ääää. Ja sitten ratkesi itkuhanat.

Meillä ei ole nukuttu kunnolla kuuteen vuoteen. Ei kai lapsiperheissä usein nukutakaan, toisissa paremmin ja toisissa huonommin. Talossamme on kolme naista, joilla tuntuu olevan kierrokset päällä öisinkin ja yksi mies, joka yrittää saada heidät parhaansa mukaan nukkumaan. Noin kärjistetysti. Tuntuu välillä hyvin epätoivoiselta, kun kello on taas kaksi, eikä uni ole vielä tullut. Sitten innostumme miehen kanssa juttelemaan ja pelaamaan lauantai-iltana ja taas kello on kaksi, nyt omasta syystä. Kivaa oli, mutta nukkua pitäisi. Se ainainen ristiriita!


toppi ONLY/ farkut LIDL by HEIDI KLUM (saatu)/ paita ZARA/ kengät DR.MARTENS/ korvikset VIA MINNET (saatu)

Eniten tällä hetkellä rassaavat iltahulinoinnit, mutta toivon että aika auttaa. Kaikkea muuta on jo kokeiltu. Joskus käy niin hullusti, että molemmat lapset nukkuvat jo kello 21. Se on kuin miniloma! Oma stressitaso laskee, kun saa hengähtää eikä kello ole heti yli puolenyön. Valitettavasti näitä iltoja ei usein tule ja meitä molempia miehen kanssa stressaa jo etukäteen mitä illasta tulee. Se näkyy sitten niin, että tuskailemme kumman vuoro istua lastenhuoneen lattialla ja ei sekään toimi ja mitä nyt tehdään ja sitten tiuskitaan, kun olemme niin väsyneitä ja turhautuneita tilanteeseen.

Ja. Kun perjantaiaamuna luin Tiian postausta helmikuun huonosta olosta (hänellä toki oli eri syitä) tajusin, että itsekin uuvun joka vuosi helmikuun lopulla. Muistan vuonna 2017, kun mies lähti yhdeksi yöksi lasten kanssa mummilaan jotta saisin nukkua. Olin epätoivoisen väsynyt. Muistan, kun 2014 maaliskuun alussa oli kaverin polttarit ja tyttöjen ilta ja halusin vain maata sängyssä ja itkeä, en olisi millään jaksanut lähteä. Lähdin kyllä ja kivaa oli, tosin olin ekana ennen puoltayötä hotellissa nukkumassa. Muistan, että 26.2.2015 jätimme lapsen yöksi mummilaan, tulimme junalla kotiin ja katselimme sängyssä leffan ja tilasimme pizzaa kotiin. Söimmekin siellä sängyssä. Olimme superväsyneitä ja ainoa haave oli, että saisi päivän olla.

Häkellyin tästä kaavasta itkiessäni uupumustani helmikuun vikoina päivinä. Näinkö se iskee joka helmikuu? Miksi? Onko silloin D-vitamiinitasot tyhjät ja kevät ja kesä korjaa? Mikä ahdistaa helmikuissa, miksi silloin ei jaksa? Olen myös hyvin ulkoilmaihminen ja kärsin suuresti, kun lumet lähtivät vauhdilla. Vaikuttiko se jaksamiseen monena keväänä, viime helmikuun upeista lumikeleistä en muista tällaista romahdusta. Mikä minua vaivaa helmikuisin?

Väsymys muuttaa ihmisen luonnetta pahimmillaan. Sitä ei ole oma itsensä, kun ei saa nukkua.

Onneksi helmikuu on ohitse. Parempia öitä odotellessa nautin kovasti pakkasesta ja alkaneesta maaliskuusta! Kiitos kovasti tuestanne Instan puolella ja jaksamista ihan jokaiselle väsyneelle ja öitään valvovalle!