Vuosi on pyörähtänyt käyntiin ja sen myötä myös harrastukset. Molemmat tytöt ovat harrastaneet meillä jotain pikkaisen alle 3-vuotiaasta asti, välillä vanhempien kanssa yhdessä (kuten perheuinti, suunnistus ja laskettelu), mutta molemmilla on ollut oma harrastus jossa ovat käyneet yksin jo pidemmän aikaanyt .

Esikoinen on ehtinyt kokeilla muun muassa temppukerhoa, tanssia ja voimistelua. Tanssiin hirveästi halusi, mutta pikkaisen tiukan oloinen opettaja vei aika pian 3-vuotiaan tytön innon. Hän olisi halunnut tanssia vain, eikä ojennella nilkkoja.

Voimistelu oli ihan kivaa, mutta siinäkin tuli hyvin äkkiä eteen tämä ainainen harrastusongelma: tuli viestejä, että nyt pääsisi hakemaan kilpailuryhmiin. Olin ihan hämilläni – mieleeni ei tullutkaan, että 5-vuotiasta voisi karsia johonkin kilpailuryhmään! Mutta niin osa aloittaa nuorena tavoitteellisen harrastaminen, keskittymisen tiettyyn lajiin ja kilpailemisen. Tämä tekee sen, että jos 10-vuotiaana saat päähäsi, että haluat voimistella, voi olla jo todella haastavaa löytää ryhmää missä olla vasta-alkaja. Tietenkään karsintoihin ei tarvinnut mennä eikä menty, vaan pysyttiin harrastuspuolella, mutta minä koin jonkin sortin ahdistusta koko lajia kohtaan. Meneekö se liian pian totiseksi?

Meidän lasten harrastukset ovat jotenkin automaattisesti suunnanneet liikuntaan, vaikka olisihan sitä vaikka mitä kuvataide- ja musiikkijuttuja tarjolla. Mutta eipä ollut sekään niin helppoa. Googletin kuvataidekerhoa, kun lapsi sanoi, että haluaisi piirtää – sinnekin oli jotain karsintatehtäviä. Apua.

Me olemme yrittäneet löytää liikuntamuodoista ne, joissa liikuntaa tulisi mahdollisimman monipuolisesti, se olisi mahdollisimman hauskaa eikä se tähtäisi heti karsintoihin ja kilpailuihin. Tässä hyvänä paikkana olemme kokeneet temppukerhon, jossa molemmat tytöt ovat käyneet. Kuopus aloitti alta 1-vuotiaana äitinsä kanssa ja toivotteli pari viikkoa sitten viikolla tuntinsa jälkeen ”heippa taas rakas temppukerho!”, eli taitaa olla mieleistä. Saa hyppiä, roikkua, juosta, heittää kuperkeikkaa, kiipeillä ja kaikki menee ns. leikin varjolla.

Esikoinen siirtyi tänä keväänä parkourin puolelle ja yllättäen on ryhmänsä ainoa tyttö! Siis missä piilottelevat tytöt, voimistelemassa? Minusta näytti jotenkin hurjalta sitä touhua katsellessa, kun ryhmässä on 13 poikaa ja meidän neitimme. Ei lasta haitannut, toivottavasti ei haittaa jatkossakaan jos suunta on tämä. Täytyy nostaa hattua rohkeudesta, minä olisin jännittänyt asetelmaa 6-vuotiaana aivan varmasti. Parkour on ihanan monipuolista ja hauskan näköistä liikuntaa ja samalla oikeasti aika hurjan näköistä! Korkeuseroja, tasapainohommia, hyppyjä ja ennen kaikkea kiipeämistä piisaa!

Lisäksi alle 3-vuotiaana aloitettu uimakoulu on esikoisella aivan ykkösharrastus, hän käy kerran viikossa uimatreeneissä, joka on tämän ikäisellä mielestäni erittäin hyvä tahti. Toki hän mielellään lähtee aina uimaan kun on tilaisuus, viikonloppuna Visit Jyväskylän reissulla olikin kaksi eri uimapaikkaa ja kaksi eri laskettelukeskusta ja lapsi oli onnessaan!

Minä en olisi valmis heti pienestä pitäen harrastamaan useita kertaa viikossa (tai viemään lastani harrastuksiin useasti viikossa) tai seisomaan viikonloppuja kisoissa tai vastaavissa, vielä kun lapset ovat näin pieniä. Toki siellä on kivoja kavereita ja yhteisöllisyyttä (olen ollut itse mm. ulkomailla pikkuveljen jalkapallojoukkueen matkassa), mutta olen sitä mieltä, että sitä ehtii myöhemminkin. Meillä ovat lapset niin poikki arkiviikosta, että on ihan parasta välillä vaan olla, syödä hitaasti aamupala viikonloppuisin ja rauhoittua. Viikonloppuisin on kivaa mennä yhdessä ulkoilemaan, rinteeseen, uimaan, pulkkamäkeen tai kesällä olen juossut lenkkejä pyöräilevä lapsi mukana. Meillä oli voimistelu lauantaiaamuissa ja se ei vain toiminut meidän perheessä – lauantai olkoon harrastusvapaa niin pitkään kuin mahdollista!

Jokainen tietenkin haluaa lapselleen parasta ja tuntee oman lapsensa, eli osaa lukea mistä hän tykkää ja minkä verran jaksaa. Silti olen pyöritellyt vähän väliä ajatuksia, ”pitäiskö” lapsen joukkueurheilla, jotta olisi joku yhteisö? Toisaalta miksi, onhan hänellä ystäviä. Olen vähän vihjaillut ratsastuksesta (oma lehmä ojassa, palaisin mielelläni talleille), mutta ei kuulemma hepat kiinnosta. No, ei toisaalta haittaa, se on varmaan yksi kalleimpia mahdollisia lajeja.

Parkourissa näyttää käyvän ihan teini-ikäisiäkin liikkumassa ja pitämässä hauskaa ilman kilpailua, mutta uinnissahan saattaa myös tulla tämä kilpailu-aspekti vastaan piankin. Ei ole kauaa siitä, kun luin perheestä, jossa kouluikäisillä lapsilla oli kahdet treenit joka päivä. Aivan älyttömän hurjaa! Ja toinen suuri toive lapsia harrastuksiin ohjatessa on, että niissä olisi muutenkin ns. terve pohja elämään. Ettei tuijotettaisi painoa tai kokoa (näen esim. itse kilpavoimistelun tällaisena lajina, johon en haluaisi lastani ohjata. Sanokaa jos olen väärässä).

Mitkä lajit siis olisivat mahdollisimman monipuolisia ilman kilpailua? Vai onko joka lajissa oma höntsäpuolensa? Kuinka nuoret lapset teillä ovat alkaneet treenata jo ns. tosissaan tai useita kertoja viikossa? Millaisia harrastuskokemuksia sinulla on lapsuudesta?

Minä olen harrastanut pienen ikäni jumppia, lisäksi oli hevonen ja muutamia vuosia pelasin koripalloa. Lauloin muuten myös kuorossa, vaikkei kovin paljon laululahjoja olekaan ja soitin vuosikaudet pianoa! Koripallossa turnaukset ja pelireissut olivat ihania matkojen ja porukan kannalta, oli huikeaa nukkua porukalla koulujen lattialla ja hihitellä, mutta pelipaine oli ahdistava.

Kokemuksia lasten harrastamisesta otetaan täällä mielellään vastaan? ”Pitäisikö” laittaa pianotunneille? Joukkuelajiin? Kun lapset ovat pieniä, niin vielähän se on hyvin paljon vanhemmista kiinni, mihin ohjautuvat. Onneksi ovat tykänneet kovasti näistä lajeista minkä merkeissä kevät on alkanut!

*postauksen kaikki kuvat Saara/Mimi ja Nöde Photography