TV-kuvaukset Koreaan, haastatteluja – ihminen tarvitsee ihmisiä!

Tämä onkin ollut aika poikkeava viikko ja eiliset yksityisviestit Instagrammissa saivat miettimään, miksi minulla on ollut niin positiivisia viboja. Sain nimittäin eilen todella monta viestiä, että juttuni ovat positiivisia, vaikutan voivan paremmin kuin pari viikkoa sitten ja olen inspiroinut ihmisiä. Oikeasti? Olipa ihania viestejä! Illalla mietin, että mikä sen tekee, kunnes tajusin. Ensinnäkin mieli ja keho alkavat tottua tähän kylmään, joka niin löi mieltä matalaksi reissun jälkeen ja sen lisäksi olen päässyt kodin seinien ulkopuolelle ja jutellut ihmisten kanssa useampana päivänä. Se vaikuttaa aivan älyttömästi fiilikseen kun tapaa muita ihmisiä! Olen äärimmäisen sosiaalinen tyyppi, jonka pitää päästä puhumaan ja usein, joten viimeiset 1,5 vuotta ovat olleet haastavia möllöttää kotosalla. Lisäksi tykkään kovasti puhua uusien ihmisten kanssa, sellainen on puuttunut elämästä kokonaan! Mutta entäs tällä viikolla – vaikka mitä kivaa on tapahtunut. Tässä siis tiivistettynä fiiliksiä ja vastauksia kysymyksiinne Instan puolella.

Työhaastattelujen viikko

Tällä viikolla ohjelmassa on ollut kolme työhaastattelua. Yksi pieni Skypellä (sain homman, ihan roposia rahallisesti, mutta kehittävää työtä englanniksi) Kreikkaan. Eilen oli tunnin haastattelu ihan livenä ja tänään olisi iltapäivällä kolmannen haastattelun vuoro. Jokaisessa tilanteessa tapaa uusia ihmisiä, pääsee juttelemaan ja samalla kehittyy itsekin. Olen nauttinut kovasti! Eilisessä haastattelussa sai vielä palautetta haastattelusta lopuksi, mikä oli minusta huippujuttu – eipähän jää mikään mietityttämään tai kaivelemaan ja saa saman tien palautteen!

TV-kuvaukset korealaiseen ohjelmaan

Eilen olikin mielenkiintoinen päivä – olin kuvattavana korealaiseen telkkariohjelmaan. Tästä olette kyselleet paljon, mistä ohjelma kertoo, miten siihen päädyin ja niin edelleen. Minua pyydettiin ohjelmaan jo tammikuussa sähköpostitse, mutta aihe meni vähän oman alueeni ohi tuolloin. Aluksi luulin kyllä viestin olevan joku vitsi tai roskaposti, että korealaiseen telkkariin? Mitä ihmettä? Mutta ei se ollut ja lopulta toteutuikin.

Maanantaina tuli siis viesti sähköpostitse, että ylihuomenna kuvataan aiheesta johon sopisin ja kysyttiin, tulisinko mukaan. No minähän sanon aina kaikkeen kyllä, vaikka jännittikin, erityisesti englannin puhuminen. Huomasin pari kertaa puhuessani tekeväni virheitä, mutta yritin antaa olla. Ohjelma kuitenkin tekstitetään tai dubataan ennen esitystä Koreassa. Aiheena oli noin ympäripyöreästi sanottuna lifestylejutut. Sitä en tiedä, tulenko koskaan näkemään lopputulosta, mutta eipä tuo haittaa mitään. Mielenkiinnolla kyllä odotan, aiheuttaako ohjelma suurella yleisöllä esimerkiksi jotain liikehdintää Instagrammissani. Olen niin utelias sielu, että haluan aina mukaan kaikkeen mitä en ole ennen kokeillut ja kyllä kannatti. Oli todella kiva, mielenkiintoinen ja opettavainen päivä!

Kavereita ja kampaajaa

Kaiken muun lisäksi olen ollut tällä viikolla kerran lounastreffeillä! Siis ei mitään mielikuvaa, milloin olisin viimeksi mennyt kaverin kanssa lounaalle keskustaan, se on jäänyt täysin elämästä pandemian myötä. Miehen tai lasten kanssa olemme välillä käyneet, mutta tämä oli ehkä vuoden eka kerta ystävän kanssa. Oli aivan ihanaa höpötellä 1,5 tuntia kuulumisia. Sen päälle menin kampaajalle ja puhua pölpötimme kolmisen tuntia. Olin kuin uudesti syntynyt.

Huomaan siis todella vahvasti itsestäni sen, etten viihdy yksin ja kaipaan välillä muuta juttuseuraa kuin perheen. Se virkistää todella. Rakastan tavata uusia ihmisiä ja jutella, joten tämä viikko on ollut aivan huikea sen suhteen. Ja tiedättekö mitä? Liian usein kun olet yksin kotona, jäät kesken työpäivän selaamaan somea liian pitkäksi aikaa. Siinä hetkessä alkaa yllättävän äkkiä tuntua, että kaikki muut tapaavat ihmisiä tai harrastavat tai jotain ja itse istun aina yksin kotona. Se ei tietenkään ole totuus, vaan juurikin somen luoma illuusio. Mutta kun päivä on täynnä aikatauluja ja tohinaa, ei somepläräilylle jää samalla tavalla aikaa. Sekin on parantanut hyvinvointiani ihan suuresti! Ehkä pitäisi ottaa joku aikalaskuri käyttöön, joka ei salli niin paljon Instaa päivittäin? Ihan suojallakseen omaa mielenterveyttään.

Lisäksi iloa ovat tuottaneet muutamat kutsut PR-tilaisuuksiin. En monesti pääse niihin, mutta pelkkä kutsuminenkin ilahduttaa suuresti. Se on kuin välähdys sieltä entisestä normaalista. Voi kun niitä ei kaikkia taas peruttaisi ja pääsisi noissakin tilaisuuksissa tapaamaan ihmisiä!


asu H&M/ korvikset PINJA PUU/ aurinkolasit LE SPECS

Ihminen tarvitsee ihmistä. Nyt alan valmistautua tämän päivän haastatteluun, huominen näyttääkin viikon ensimmäiseltä ihan tavalliselta päivältä!

Tunnistatteko ajatuksia siitä, että kaipaatte sosiaalisuutta ja ahdistutte välillä sosiaalisesta mediasta? Onko viikko tarjonnut iloa? Mukavaa torstain jatkoa kaikille!

Täydellisyyteen pyrkiminen ja epäonnistumisen sietäminen

Tiistaita ystävät! Se flow, missä leijuin juoksun jälkeen tuli eilen alas rytinällä. En ole koskaan ollut mikään Karvinen, joka vihaa maanantaipäiviä, mutta eilen tuli niin monta ”ikävää” sähköpostia, että ylitti oman sietokynnyksen. Olen siis yrittäjyyden rinnalla koko ajan kirjoitellut työhakemuksia, sillä tuntuu ettei yrittäjänä ole tarpeeksi töitä ja samalla rinnalla tietenkin tehnyt myyntiä yrittäjänä. Eilen sain kolmesta hakemastani paikasta tiedon, etten pääse edes haastatteluun. Taaskaan. Vuonna 2015 lähetin kymmeniä hakemuksia ilman yhtään haastattelukutsua. Seuraavaksi edessä lienee työhakemus-kurssi, onkohan sellaisia? Ainakin niitä hio CV löytyy useita. Hakemuksiin menee aikaa yllättävän paljon ja niinhin laittaa paukkuja ja haastattelukin tuntuisi jo lottovoitolta! Samalla tietenkin yrittäjänä joudut ottamaan tauotta vastaan ei kiitos-viestejä, sillä noin 90% myynneistä varmasti päätyy kieltävään vastaukseen.

Tavoitteletko täydellisyyttä? Siedätkö epäonnistumista?

Minulle usein sanotaan, että olen jonkin sortin perfektionisti. Niin kai osaltaan olenkin, mutta enemmin sanoisin olevani sellainen täysillä tai ei ollenkaan-tyyppi. Ei meillä ole täydellistä kotia, päinvastoin, luova kaaos on koko ajan sisällä ja ulkona. En ole täydellinen urheilija, vielä mitä, rämmin lauantaina ihan onnettoman ajan. Mutten kyllä säti niistä itseäni, huonomminkin voisi mennä.

Sen sijaan työpuoli on jotenkin sellainen, missä on kaikkein vaikein sietää epäonnistumista. Tuntuu siltä, että työminä määrittää monesti aika pitkälti ihmisiä ja jos et kelpaa mihinkään edes haastatteluun, tulee järkyttävän epäonnistunut olo. Samalla toki sitä tiedostaa, että ajat ovat vaikeat ja paljon mahtavan taitavaa porukkaa vapaana töihin. Lisäksi rehellisesti pelkään olevani vanha. Vaikka koko ajan opettelen uutta ja yritän pitää osaamistani yllä, ovat työmarkkinat täynnä 15 vuotta nuorempia täynnä intoa ja osaamista. Miten heille pärjää, kun oma työtausta ja kokemus ovat niin sekalaisia?

Mitä on täydellisyys?

Mutta kuten hoin itselleni: elämä ei muutu, jos juoksen 10 minuuttia nopeamman puolimaratonajan. Elämä ei muutu, vaikka järjestäisin kotini täydellisen siistiksi, se pysyisi sellaisena viisi minuuttia. Uuden työpaikan myötä elämä varmasti muuttuisi, eikä auta kuin jatkaa kaiken suhteen yrittämistä, nyt kun kävin pohjamudissa eilen fiiliksieni myötä.

Mutta aloin miettiä tätä täydellisyys-asiaa enemmänkin luettuani Tiian postauksen aiheesta. Mitä ihmettä edes on täydellisyys? Se ei todellakaan ole siloiteltuja somekuvia, täydellistä siisteyttä tai muuta. Täydellisyys on minusta pieniä täydellisiä hetkiä. En muista mitään täydellistä päivää, täydellistä ateriaa, täydellistä kotia tai pihaa. En täydellistä juoksua, mutta muistan täydellisiä hetkiä. Niitä pitäisi pyörittää päässään enemmänkin.

Kun istuin alas nostamaan mielialani ja miettimään niitä täydellisiä hetkiä, nousi mieleeni heti viimeinen iltamme Kyproksella reilut kaksi vuotta sitten, jossa on tässä postauksessa muun muassa toinen kuva ylhäältä. Aurinko laski, meri pauhasi, rannalla ei ollut ketään. Hameenhelmat kastuivat lapsilla tyrskyissä, varpaat olivat täynnä hiekkaa ja kikatus ja kiljunta kuului. Olimme jotenkin täysin nelistään koko maailmassa tuolla hetkellä. Se hetki on piirtynyt syvälle sisimpääni ja tulee mieleen, jos kysytään täydellisyydestä. Koko tuo reissu oli muuten ihan sairaan onnistunut, kukaan ei ollut kipeä, saimme urheilla ja olla yhdessä. Alkoi itkettä kun kuvia katseli! En saa enää takaisin noita hetkiä kun olivat niin pieniä, onneksi kuvia on paljon.

Äitiys ja täydellisyys

Toki voisi sanoa, että elämän täydellisiä hetkiä ovat olleet lasten syntymät ja niin ne osaltaan ovat olleetkin, mutta ne ovat samalla aika jotenkin uuvahtaneita ja sekavia hetkiä, varsinkin ensimmäisellä kerralla. Nyt toki kaikille totean, että minulla on kaksi täydellistä tytärtä, vaikkei kukaan ihminen tietenkään ole täydellinen. Omiaan sitä katselee kyllä usein vaaleanpunaiset lasit silmillä.

Mutta äitiys on ehkä raain laji siinä, miten se kasvattaa kestämään epäonnistumista. Niitä väsyneitä hetkiä, kun kimpaantuu turhasta, sitä tunteiden kirjoa kun joudut selvittelemään jotain kaverusten tappeluita tai sitä soimaamista, kun lämmität taas kaupan pinaattilettuja tai kalapuikkoja. Itselläni oli varsinkin esikoisen kohdalla suuria vaikeuksia käsitellä sitä epäonnistumista. Etten saakaan vauvaani rauhoittumaan, etten tiedä miksi hän vieläkin itkee. Että väsyn loputtomaan valvomiseen ja en pystykään nauttimaan täysillä jokaisesta ohikiitävästä hetkestä, kun päässä hakkaa vain ajatus ”saisinpa nukkua”. Äitiys on joka ikinen päivä täynnä epäonnistumista ja onnistumista ja niitä täydellisiä hetkiä. Ei ole montaa viikkoa siitä, kun kiireessä laitoin lapsille ruoaksi kalapuikkoja, pastaa ja kurkkutikkuja. Ja he söivät innolla sanoivat ruoan jälkeen kiitos äiti, oli tosi hyvää ruokaa. Hymyilin heille ja naureskelin sisäänpäin, että näin kai se menee. He tekivät tuosta ”epäonnistumisesta” (en oikeasti pidä kalapuikkoja epäonnistumisena vaan ovat yksi omista lempiruoistani, heh) täydellisen kiitoksillaan ja tyhjillä lautasilla.


paita UHANA DESIGN/ hame LINDEX/ takki VERO MODA/ korvikset SAMASKORU/ kengät CONVERSE

Täydellisyyttä on se tyhjä lautanen, iloiset lapset ja hei, nukuttu yö! En tiedä mitään niin täydellistä, kun nukkua posottelin ennen puolimaratonia yön ILMAN HERÄTYKSIÄ! Milloin viimeksi? Niin täydellistä!

Sellaisia fiiliksiä tiistaipäivään, eiköhän se tästä taas lähde ja epäonnistuminen jää taakse. Tulin jo ihan todella paljon iloisemmalle tuulelle, kun kirjoitin lapsistani ja ajattelin heitä.

Mikä sinulle on täydellistä? Muistatko jonkin täydellisen hetken? Entä siedätkö hyvin epäonnistumista?

P.S. Näidenkin kuvien taustalla on osa SirkusrakkausPumPumin projektista, kun he maalasivat alikulkutunneleita ja lapset saivat osana olla mukana värittämässä. Kalat löytyvät Kaukajärven alikulusta, läheltä saunaa ja uimarantaa!