Lapsuudenkodissa meillä oli hirmuinen läjä Tuppereita. Äkkiseltään muistan, että kaikki kuivatavara (jauhot, sokerit) olivat Tupperin säilytysastioissa. Leivoimme Tupperin muovialustalla joka ei pysynyt millään paikallaan, mutta kun se oli hommattu niin siinähän leivottiin (löytyy muuten edelleen mallistosta). Taikina nostatettiin Tupperin kulhossa, josta poksahti kansi auki kun taikina oli noussut. Jauhot mitattiin Tupperin mitta-astioilla. Perheen kuopus leikki lattialla Tupperin muovisilla aukeavilla palikoilla. Joululahjaksi saatiin muovisia piirrustusalustoja. Eväät pakattiin Tuppereihin. Purkit avattiin ”miehenkorvikkeella”, eli muovisella Tupperin liinalla. Viikonloppuisin tehtiin dippikasviksia astiaan, jossa oli keskellä dippikuppi ja ympärillä pieniä kuppeja dipattaville. Synttäreillä pöytään nousi Tupperin muovitorni. Vedellä täytettävä kaulin oli todella kätevä, eikä siihen koskaan tarttunut mikään taikina kiinni. Eipä juuri. :D
Vaikka merkillä on paljon ihmeellisiäkin asioita (pyöritettävä sipulinpilkkoja ei nyt vaan ollut hirveän kätevä), moni astia on säilynyt vuodesta toiseen käytössä, pysynyt hyvänä ja osoittanut toimivuutensa. Jotenkin 80-luvun jälkeen Tupperit jäivät ja olen itse ollut kutsuilla tasan kerran neljä vuotta sitten. Hups, 20 vuotta oli tehnyt ihmeitä! Odotin oransseja ja ehkä sinisiä kippoja, mutta väreinä olikin turkoosia, limenvihreää ja violettia. Ostin meille salaattikulhosetin, joka on ollut neljä vuotta yksi käytetyimmistä astioistamme samoin kuin Satelliitti-purkit, joihin säilön aina ruuantähteet. Esittelijätäti (tässä vaiheessa en voi puhua enää tädistä, hän oli samanikäinen kuin minä itse) katseli minua kummastuneena kun höpötin oliivinottimesta. Jotain sentäs oli säilynyt ennallaan, sillä kaikki kutsuilla olijat saivat miehenkorvikkeen matkaansa.
Eilen pääsin aikuiselämäni toisen kerran osallistumaan Tuppereille. Mallisto oli taas aika maltillisessa väreissä, kehumani salaattikipot olivat ihan vain sinisiä kaikki kolme. Esittelijää kuunnellessa huomasin, että itselleen tulee ihme tarpeita, mutta kun uudemman kerran asiaa ajattelee, toteaa, että tarve hävisi. Jokainen kutsuille osallistuja sai pikasekoittajan lahjaksi. Siihen voi vaikka kuulemma rikkoa munat ja lirauttaa vettä ja näin näppärästi valmistui munakas, siitä vaan pannulle kaatamaan. Hmm, olenkin aina kärsinyt siitä, että munakasta varten tarvitsee yhden kipon ja vispilän. Ilman kummallisia korkkeja. Niin kuin sanoin, omituisia tarpeita Tupperit saavat aikaan.
Sen sijaan uunivuoka, jonka kannen saa käännettyä ns. pelliksi, vaikutti ihan pätevältä. Kunnes näin hinnan. 150 euroa muovisesta vuoasta? Sen lisäksi, että merkillä on näitä ”päteviä” pika-apureita, ovat kyllä hinnatkin kohdallaan. Huh. Iso miinus myös siitä, että kaikki tuotteet pitää maksaa kutsujen emännälle ja hakea hänen luotaan. Aiheuttaa lisätyötä emännälle ja kätevinhän astiat olisi hakea esim. lähipostista. Pitävät ilmeisesti näin toimituskulut pienenä.
Tilasin kuitenkin mitta-astiat, jotka äidilläni ovat olleet iäisyyden ja pysyneet hyvänä, vaikka pyörivät aina tiskarissakin. Nyt ne olivat violetit, äitini setti on (arvatkaa, rumpujen pärinää…!) oranssi! Luotin myös äitiini, tuohon Tupper-guruun, kun hän käski hankkia raastimen, jolla saa ihanan sileää porkkanaraastetta suoraan rasiaan. Noinkohan tämä nyt on hyvä? Mittamari puolestaan on oikeasti kätevä, ei roisku kermavaahdot vispatessa seinään!
Tulipa nyt sitten ihan kaksi sanaa kirjoitettua muoviastioista. Mietin, olisiko pitänyt vielä alkaa kaivamaan ympäristö- ja eettisyysasioita tähän postaukseen, mutta olisi mennyt jo romaanin puolelle.