Avainsana-arkisto: teini-ikä

Stipendi sille, joka ei välttämättä sitä odota

2.6.2021
4

Koulu on ollut minulle aina suhteellisen helppoa. Siis se lukeminen, kirjoittaminen ja kokeisiin pänttääminen. Olen ollut ahkera ja tunnollinen noin pääsääntöisesti ja pärjännyt. Jos joku aine ei ole kiinnostanut (omassa tapauksessani se oli fysiikka), olen vetänyt ihan alta riman ja läpi tuon aineen. Lukion todistuksessa komeili lähinnä ysejä, yksi kymppi äidinkielestä ja vitonen ainoasta pakollisesta fysiikan kurssista – pyysin vaihtamaan suoritusmerkinnäksi kun näytti niin hämmentävältä. Joten vitosen sijaan todistuksessa lukee fysiikan kohdalla S. Ylioppilaskirjoituksista sain yhden laudaturin ja eximioita, mutten ole koskaan kokenut tekeväni tuolla paperilla mitään. Sain sen pänttäämällä ja sain lakin päähäni, mutta elämääni se ei ole määrittänyt millään tapaa tai avannut portteja mihinkään. Luin eilen Jarno Jussilan haastattelun Helsingin Sanomista ja mietin, että hän on tsempannut ja tehnyt töitä paljon enemmän ja noilla papereilla on varmasti hänelle paljon isompi merkitys. Mutta menikö itselläni aina koulu helposti? Milloin se meinasi mennä penkin alle?

Vaikea yläaste

Kun ala-aste loppui, olin avoimin mielin. Äidinkielessä komeili 10 todistuksessa, muutkin aineet olivat menneet hyvin, käytösnumeroni oli puolestaan aina maksimissaan 8. Se kertoi siitä uhmasta, mikä suorittajan pinnan alla eli, haastoin aina auktoriteetteja ja tein omin päin. Suoritin kyllä kokeet hyvin, mutta opettajien kanssa aloin ottaa jo vitosluokkalaisena yhteen. Luonteeni ei ole koskaan ollut helpoimmasta päästä.

Yläaste oli kaukana kotoa, pitkän bussimatkan päässä Säynätsalon Lehtisaaressa. En ollut koskaan edes käynyt paikassa. Olimme toinen ikäryhmä, joka lähetettiin tuonne suuntaan yläasteelle, sillä keskustan yläaste täyttyi. Koulussa oli opettajia, jotka olivat asuneet paikassa aina ja oppilaita, jotka olivat olleet yhdessä jopa päiväkodista asti. Ysiluokalla ei ollut kuin ns. paikallisia kun menimme seiskalle. Koin välittömästi hirveän suurta ulkopuolisuutta paikkaan.

Asiaa ei auttanut seiskalla alkanut huorittelu ja koulukiusaaminen. Rakkain aineeni, äidinkieli ei ollut enää kivaa, sillä emme olleet samalla aaltopituudella opettajani kanssa. Kun tein esitelmän Kurt Cobainista ja käytin siihen aivan valtavasti vaivaa, hän sanoi, ettei henkilö ollut sopiva esitelmän kohteeksi. Toisen esitelmän tein Tove Janssonista. Luin Muumeista ja Tovesta kaiken mikä irtosi. Opettajan loppukaneetti oli, että Tove on enemmän kuvataiteilija kuin kirjailija, eikä näin sopiva kirjailijaesitelmän aiheeksi. Jokaisesta aineesta kumma kyllä opettaja antoi kympin, mutta ensimmäisenä syksynä äidinkielen numeroni laski kympistä kasiin. Vanhempani olivat ihmeissään. Minua suoraan sanottuna ketutti niin, että mietin lintsaavani jokaisen tunnin jatkossa. Ei ollut kyse taidoistani, vaan joku henkilökemioissa mätti. Aloin menettää uskoani aikuisiin ja tsemppaamisen sijaan kapinoida entistä enemmän. Ajattelin, että haistakaa kukkanen, minä osaan kyllä kirjoittaa.

Sijoittuminen Keskisuomalaisen reportaasikilpailussa

Ysiluokalle mennessä oli useampi numero romahtanut ja se johtui niin lintsaamisesta, asenteestani kuin siitä, että oloni alkoi olla vähän hällä väliä. Jostain syystä rinnakkaisluokan äidinkielen opettaja, joka ei ollut koskaan opettanut meitä lähestyi minua käytävällä. Oli nähnyt ilmoituksen, että Keskisuomalainen järjestää yseille reportaasikilpailun. ”Tiedän, että osaat kirjoittaa, pitäisikö sinun osallistua”. Olin hämmentynyt. Mistä hän sen tiesi? Miksei oma opettajani ollut kiinnostunut?

Osallistuin. Viimeisenä mahdollisena päivänä. Sijoituin kolmanneksi, voitin 500 markkaa ja juttuni julkaistiin Keskisuomalaisessa. Se oli suurin saavutus minulle ja kiitin mielessäni tuota toista opea, enkä vieläkään tiedä, miksi hän tuli tsemppaamaan minua käytävällä. Teollaan oli silti valtava merkitys. Vielä 23 vuotta myöhemmin kiitän opettajaa, jota en rohjennut ikinä kasvotusten kiittää.

Stipendi kaikille menestyneille

Ysiluokalla tajusin, että numeroni eivät välttämättä riitä lukioon tai ainakaan haluamaani, mutta todella moni opettaja oli ymmärtäväinen. Sain tehdä ekstratehtäviä ja nostaa numeroita. Vielä kuukausi ennen koulun loppua suututin rehtorin niin, että huusi käytävällä erottavansa minut koulusta, mutta eipä erottanut ja sain yläasteen todistuksen käteen keskiarvolla 8,8.

Koitti kevätjuhlapäivä. Rehtori sanoi, että kaikki ne ysit, jotka ovat sijoittuneet jossain kilpailussa ysiluokan aikana, saavat stipendin. Vai muistanko väärin, oliko valittu jokaiselta luokalta yksi kilpailuissa pärjännyt? Oli joku urheilustipendi, oli kirjoituskilpailustipendi ja odotin omaa vuoroani. Olinhan vain pari kuukautta aiemmin sijoittunut kolmoseksi ja saanut juttuni isoon lehteen. Minua ei mainittu, enkä saanut stipendiä. Katkerana lähdin pois yläasteelta ja päätin, etten enää ikinä palaa koko kolkkaan (olen muuten pitänyt lupaukseni). En ymmärrä vieläkään, noita rehtorin sanoja siitä, että kaikki ysit palkitaan. Eipä palkittu.

Stipendi entiselle koululle

Tänä vuonna tuo yläasteeni lakkautetaan ja ensi syksystä oppilaat ovat uudessa koulussa. Ajattelen joka kevät sitä puserrusta, jonka moni tekee koulussa. Tsemppaa, tekee ekstraa tai on vielä suht huoleton ja iloinen ettei tule läksyjä enää, kuten oma ekaluokkalaiseni. Muistan sen katkeruuden ysiluokan kevätjuhlassa.

Huomasin Pupulandia-Jennin Instagrammista, että entiselle koululle voi antaa stipendin. Ei tarvitse olla isokaan, summakaan ei itse asiassa välttämättä ole niin iso asia, kuin se tunnustus. Se, että sinun työsi on huomattu ja se nostetaan esiin kevätjuhlassa muiden edessä. Se on valtava tsemppipalkinto nuorelle.

Niinpä päätin ottaa yhteyttä entiseen kouluuni. Rehtorin yhteystietoja kaivaessa suu loksahti – siellä on 7B:n luokanvalvojana sama mies kuin vuonna 1995, kun aloitin yläasteeni ja sama opokin edelleen paikalla! Kerroin rehtorille, että haluaisin lahjoittaa stipendin jollekin ysille, jota ei välttämättä muuten palkittaisi. Joka on tsempannut erityisesti loppuvuonna tai tsemppanut erityisesti vaikeana koronavuonna.

Rehtori vastasi ilahtuneena, että toki ottavat vastaan. Entinen luokanvalvojani ja oponi miettivät siis sopivan henkilön ja minä lahjoitin summan. En yhtään tiennyt, että näin voi tehdä!

En koskaan saanut kouluaikanani stipendiä, mutta itku nousee kurkkuun ajatuksesta, että joku, joka ei ehkä oleta sitä saavansa, saa lauantaina lahjoittamani tsempparistipendin. Olkoot se hänelle kannustin tulevaisuuteen. Elämä kantaa!

Nyt saattaa olla jo myöhäistä ottaa yhteyttä kouluihin, mutta laittakaan korvan taakse tulevia keväitä ajatellen! Sillä on valtava merkitys sille epävarmalle ysiluokkalaiselle teinille, että hänen työnsä ja tsemppinsä nostetaan esiin. Summan ei tarvitse olla iso!


mekko ZEZE NORDIC/ kengät DR. MARTENS/ takki ONLY/ korvikset MAANANTAIMALLI

Oletteko tienneet, että yksityishenkilönä voi lahjoittaa stipendin? Tai lahjoittaneet sellaista? Kyllä somesta on hyötyä, sieltä bongailen valtavasti ideoita.

Ja sieltä se kesäkin taas tulee, pari hassua koulupäivää jäljellä!

P.S. Kuvat ovat lapsuuden uimarannalta, jonka ohi bussi yläasteelle kulki joka päivä.

Onko jokainen teini-ikäinen lapsi painajainen? Miksi itse olin?

28.4.2021
Vastaa

Erittäin provosoiva otsikko, koska vastaushan on selkeä – ei ole. Ei teini-ikäisiä voi laittaa yhteen kategoriaan, vaikka toki yhtäläisyyksiä löytyy. Tämä aihe on pyörinyt päässäni pitkään, kun olen miettinyt, millainen olin itse teini-ikäisenä. Alkaen suurinpiirtein siitä keväästä, kun kutosluokka loppui, eli vuodesta, kun täytin 13 vuotta. Siihen ikään on meidän perheessä loppujen lopuksi todella vähän aikaa (!) ja olen pohtinut, miten saada omat lapsensa välttämään virheitä, joita itse tein. Niinhän sitä jokainen vanhempi ajattelee, että toivoo lapsensa välttävän omat virheensä. Eikä se sitten niin kuitenkaan mene. Jokaisen täytyy kokeilla rajojaan ja tehdä virheitä kasvaessaan. Minustakin kasvoi ihan järkevä, yliopiston käynyt perheenäiti, mutta helppoja vuosia ei vanhemmillani ollut. Olen useasti miettinyt, miten he pärjäsivät kanssani tai mitä heidän päässään liikkui, kun hölmöilin, mutta aina he ovat pyyteettömästi rakastaneet, tukeneet ja sanoneet ”kotiin saa aina tulla, vaikka mitä tapahtuisi”. Koettelin ehkä vähän liikaa heidän rajojaan ja rakkauttaan ja nyt nelikymppisenä en voi kuin kiittää, etteivät heittäneet hanskoja tiskiin. Mutta miksi se oli niin vaikeaa aikaa? Olen käynyt asiaa mielessäni läpi vuosikaudet ja tämä kirjoitus kumpusi siitä, kun Maria puhui IG:ssa 16-vuotiaasta tyttärestään ja siitä, miten helppoa teiniys on ollut. Pysäytti taas ajattelemaan (ja antoi toivoa!).

Muutto, koulukiusaaminen ja ujo lapsi

Me muutimme Jyväskylään kesken eskarivuoden ja jouduin tuolloin ns. väärään ryhmään kauas kotoa. Ryhmässäni oli lapsia, joista yksikään ei sitten tullut samaan lähikouluun. Koulu oli aloitettava vailla kavereita ja olin ujo, punasteleva lapsi Helsingistä, joka kaipasi sitä lapsuuden ympyrää raastavan paljon. Ekaluokka meni vähän pakolla ja lihavaksi kiusaaminen alkoi. Sain kotimatkoilla lumipesuja ja mietin silloin, ekaluokkalaisena, että elämäni on pilalla koulun takia. On ollut aikamoinen kasvun paikka nyt oman ekaluokkalaisen kohdalla kohdata koulu ja olen ehkä rasittavuuteen pitänyt tarkasti huolta, ettei lapsi koe ulkopuolisuutta, ottanut opettajaan herkästi yhteyttä ja kavereille on kuskattu ahkerasti.

Tokaluokalla luokallemme tuli uusi tyttö, muuttivat pääkaupunkiseudulta naapuriin. Ei hänkään tuntenut ketään. Ehkä koimme jotain yhteyttä, en tiedä, mutta meistä tuli parhaat kaverit vuoksiksi ja koulunkäynti alkoi tuntua helpommalta, kun siellä oli joku, jolle puhua. Olin aina se suorittaja, kiltti tyttö, joka toi kokeet hyvillä arvosanoilla kotiin, mutta joka usein koki sisäisesti voivansa pahoin, olevansa ulkopuolinen, enkä puhunut ikinä kenellekään.

Kiltin tytön kahleiden murtaminen

Silloin kun täytin 13 vuotta ja yläaste alkoi, olin väsynyt suorittamiseen. Aloin ihan ihme tempauksilla hakea huomiota ja repiä sitä kiltin tytön viittaa rikki. Osansa tähän teki varmasti se, etten osannut puhua olostani missään. Ehkä harva teini osaa? Oli pahin lama-aika, vanhemmat painoivat todella paljon töitä ja minulla oli kaksi pikkuveljeä. Sain ehkä vähän liikaakin puuhata omillani, ottaa vastuuta ja keksiä kaikkea tyhmää.

Yläaste oli painajainen. Siis täysin painajainen. Jouduimme yläasteelle paikkaan, jonne koulumatka kesti iäisyyden ja jonne ei aiemmin tullut ns. ulkopuolelta lapsia. Koin niin järisyttävää ulkopuolisuutta, etten ymmärtänyt miten voin pärjätä kolme vuotta siinä paikassa. Myöhästelin tahallani. Lintsailin. Tykkäsin pukeutua todella persoonallisesti ja ehkä vähän erikoisesti, en tiedä oliko se yksi syy siihen, että huorittelu alkoi. Ehkä se oli omat mokani ja tekoni, joita epävarmuuksissani tein. Kasiluokkalainen tyttö sylki päälleni bussissa kun olin seiskalla. Koin oloni hyvin vihatuksi ja jopa pelkäsin bussissa välillä. Sulkeuduin todella pahasti, enkä osannut kotona tai missään muuallakaan kertoa olostani.

Kun tuli riparikesä, anoin, etten joutuisi yläasteporukan kanssa riparille ja pääsinkin keskustan riparille, josta sain useamman hyvän kaverin. Koko kesä meni tuossa porukassa ihan muissa kuviossa. Riparilta tarttui matkaan poikakaverikin. Oli entistä vaikeampaa palata ysille, kun repi välimatkaa entisestään muihin. Kävin keikoilla niin paljon kuin pystyin, ripari-ihmisten kautta tutustuin ihmiseen, kenen kanssa kihlauduin 15-vuotiaana (!!) ja lintsaaminen paheni. En kestänyt olla tuossa koulussa.

Asioiden kaksi puolta

Samaan aikaan, kun voin tosi pahoin, lintsailin, sain liikunnasta ehdot, numeroni laskivat ja menin erittäin kypsänä 15-vuotiaana kihloihin, pelasin koripalloa ja treenit olivat useamman kerran viikossa. Oli pelimatkoja ja tosi kivoja kavereita joukkueessa. Oli kaverin kanssa (sen tokaluokasta asti parhaan) kanssa oma hevonen ja tallilla käytiin ahkerasti.  Aloitin koriksen vasta seiskalla, joten moni oli jo vuosia pelannut yhdessä ja tunsi toisensa. He ottivat minut kyllä porukkaan, mutta hävetti olla huono (toki olin, kun olin juuri aloittanut) ja tunsin olevani ulkopuolinen.

Sain kivoja kavereita Apulanta-faneista (kyllä, piirit olivat silloin niin pienet, että fanit tunsivat toisensa!). Oli ripari-ihmisiä. Olin kihlattu. Olin sinällään sosiaalinen ja oli kavereita, mutta ihan joka paikassa tuntui, että olen ulkopuolinen. Ei ollut sellaista yhtä turvallista poppoota mihin kuuluin. Olin repinyt itseni hölmönä irti lapsuuden porukasta, omistauduin liikaa parisuhteelle liian nuorena, en koskaan solahtanut täysillä korisporukkaan ja…. Oli siis harrastuksia ja järkevää tekemistä, mutta siellä kaiken takana velloi koko ajan se tunne, etten kuulu mihinkään, minua ei hyväksytä mihinkään ja kukaan ei oikeasti välitä minusta. Se tunne oli se, mikä pitkälti ajoi kaikkeen hölmöön. En lähde nyt erittelemään tarkemmin, mutta sellaiseen perinteiseen karkaan ikkunasta ja katoan-teinisekoiluun.

Teini-ikä ysärillä ja nykyään

Teini-ikä oli vielä niin erilaista tuolloin. Piti hypätä bussiin ja ajella keskustaan etsimään kavereita. Olen aivan ulalla teini-iästä nykyään ja digiaika jännittää, kohtaan itse sitten erilaisiakin haasteita teinin vanhempana. Toki edelleen näyttävät kulkevat puolialasti kovalla pakkasella ja muuta fiksua. Voi elämä että sitä paleltiinkin teininä, se oli kamalaa! Mutta millainen heidän maailmansa on? Miten säilyttää keskusteluyhteys?

Ja ehkä se isoin juttu: luoda lapselle niin vahva itsetunto, ettei hän ala hakea huomiota kaikella sellaisella, mitä itse tein. Uskon, että ihan todella paljon siitä, mitä tein, tein siksi, että halusin kuulua johonkin, olla hyväksytty, halusin pois sen tunteen, etten kelpaa. Ettei anna käyttää itseään hyväksi, koska niin annoin tehdä vuosia ja parisuhteeni tuhosi minua enemmän kuin toi hyvää. Kun vanhemmat olivat poissa ja meillä oli useiden kymmenien ihmisten bileet, olin yhtä aikaa innoissani (jee, ne pitävät mua coolina kun meille voi tulla bilettämään) ja kauhuissani, kun juoksin ympäri kotia ja minimoin vahinkoja. Edelleen mielessä on mm. pikkuveljen hajonnut parvisänky tai äidin katkenneet parvekekukat. Mietin silloin 15-vuotiaana, että mitä väliä kukilla, telkkari on kato ehjä, mutta nyt nelikymppisenä perheenäitinä ymmärrän hyvin, että harmittaa myös ne huolella vaalitut kukat. Ylipäätään se on koti, jota ei halua kenenkään tuhoavan vähääkään (ei kukaan tietenkään tahallaan mitään rikkonut).

Mikä muutti elämäni suunnan? Sen, etten enempää keikahtanut pahoille teille?

Vanhempani. He välillä asettivat mielestäni aivan liian koviakin rajoja. Ei saanut mennä yöksi, piti aina ekana lähteä bileistä ja juosta 23.50 lähtevään bussiin lukioikäisenä, piti näyttää, että kouluhommat olivat tehtynä ja he tukivat kyllä kaikkia harrastuksiani. Vaikka oireiliin ja rajusti, vanhempani huolehtivat, että etenen koulussa, he tietävät missä menen ja missä kunnossa, kenen kanssa ehkä liikun ja niin edespäin.

Samalla he olivat mielestäni maailman tyhmimpiä, kun asettivat minulle rajoja niin tiukkaan. Osaan kiittää niistä vasta nyt aikuisena. He olivat aina siinä, vaikka väsyneitä varmasti olivat. Näin, miten he tykkäsivät, kun aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa. Hänestä varmasti huokui se, että on tolkun tyyppi, fiksu ja kiltti ihminen. Siitä, että päätin muuttaa hänen perässään 18-vuotiaana Tampereelle he eivät ehkä olleet mielissään, mutta ilmoitin olevani täysi-ikäinen ja heippa. Huoh.

Kun olin eksyksissä Tampereella, olin kuitenkin saanut kotoa eläämäni eväät ja oli selvää, että jatkan opiskeluja sekä haen töitä. Arkeen tuli rytmi Mansessakin hyvin pian, kun löysin töitä, aloin opiskella ja tutustuin ihmisiin. Vanhempani näkivät, että pärjään ihan hyvin. Vieressäni oli ihminen, joka oli jalat maassa, rakasti minua ehdoitta ja tuki, kun kipuilin kaikkea edelleen.

Miten siis estää se, ettei omalle lapselle tulisi yhtä vaikeat vuodet? Ensinnäkin olen haaveillut muutosta pitkään, jotta taloutemme korjaantuisi. Mutta se on hirvittänyt nyt, kun kaverit ovat jo niin isossa osassa. Olin vasta 6-vuotias kun vaihdoimme kaupunkia, mutta menin jotenkin ihmeellisesti rikki siitä. Toiset asuvat purjeveneessä vuosia ja käyvät etäkoulua. Onko se persoonakysymys?

Uskon, että toiset oireilevat enemmän kuin toiset murrosiässä ja siihen vaikuttavat monet asiat. Itsetunto, kaverisuhteet, miltä koulu tuntuu, harrastukset, kiusaamiset, kaikki. Perheen yhteinen aika, se, kuinka paljon vanhemmilla on aikaa olla läsnä, keskusteluyhteyden säilyttäminen. Lapsen persoonallisuus.

Miten sinä koet teini-ikäisen kasvatuksen tai millainen oma teini-ikäsi oli? Helppo tie vai enemmän kuhmurainen? Kuvat muuten maaliskuulta, siksi lumi!