Viikko nelikymppisenä

Kamalan pitkä postaustauko ollut! Tiedättekö, mitä pidempään on kirjoittamatta tänne, sitä korkeammaksi rima kasvaa. Mikä olisi kiinnostava aihe? Tuon kerroin jo Instagrammissa, tämä ei varmaan kiinnosta ja niin edespäin. Lokakuu oli aika haipakkaa, sillä kävimme muun muassa Vuokatissa ja olin myös Kööpenhaminassa. Lokakuussa oli myös lasten syysloma, jolloin hoidin vain ns. pakolliset työt, eli tämä harrastuspuoli jäi hiljaisemmaksi.

Nyt olen tasan viikon verran makustellut elämää nelikymppisenä. Samaan aikaan hirvitti uudelle vuosikymmenelle siirtyminen ja toisaalta odotin ihan hirmuisesti, että saan sitä juhlistaa. Pyöreissä vuosissa on jotain maagista verrattuna muihin synttäreihin, eikö olekin? Vai onko niiden ympärille vain luotu sellainen ”tätä täytyy juhlia isollaan”-myytti?

Jonkinlaisilta rajapyykeiltä ne tuntuvat ja tässäpä muutama miete siihen liittyen.

40 ikävuotta. Missä olen onnistunut?

  • Sanomattakin on selvää, että suurimpana onnistumisena, saavutuksena tai onnenani ylipäätään pidän lapsiani.
  • Onnistuminen tai mäihä (että on jaksanut minua), mutta saman miehen rinnalla olen juhlinut niin 20-, 30-, kuin 40-vuotispäivääni.
  • Olen saanut viimeisen vuoden ajan tehdä työkseni erilaisia artikkeleja ja tekstejä. Haaveilin toimittajan hommista alle 10-vuotiaasta asti.
  • Tämä kuulostaa vähän tyhmältä, mutta on oikeasti iso juttu – 20 vuoden jälkeen en käy enää joka aamu vaa’alla. En ole itse asiassa käynyt pariin vuoteen! Jonkinlaista armoa osaa vähän itselleen antaa.
  • Olen huomattavasti itsevarmempi kuin vaikka 30-vuotiaana. Mitä sitten, jos hiusvärini on vähän erikoinen tai tyylini tai… Se olen minä!
  • Olen saanut nähdä maailmaa paljon. Paljon on näkemättä, mutta aivan älyttömästi olen saanut kokea. Ulkomailla asumista en vaihtaisi ikinä pois.
  • Voin juosta 10km heti, jos siltä tuntuu. Eli olen jaksanut kuntoilla.
  • Olen rakentanut mielestäni ihan hyvät verkostot. Minulla on ystäviä ulkomailla ja tuttuja monella alalla.

40 ikävuotta. Missä olen epäonnistunut?

  • Olen edelleen useasti sitä mieltä, että kukaan ei voi tykätä minusta ja olen huonoin kaikessa. Eli vaikka itsetunto on kohonnut, olisi siinä vielä paljon kehitettävää.
  • En ole luonut mitään merkittävää uraa, vaikka olen tehnyt töitä 15-vuotiaasta asti. Työurani on yhtä sillisalaattia.
  • Olen edelleen aika huithapeli. Kaapeissa kaikki sikin sokin, edelleen onnistunun kohnottamaan ihme asioita. Ei kai se perusluonne muutu.
  • En ole saanut ympärilleni ystäväporukkaa, eikä minulla ole yhtä sydänystävää, kenelle soittaisin. Kaikkia asioita kun ei tee mieli miehen kanssa käydä läpi.
  • En oikein tykkää itsestäni. Luulin, että tähän ikään mennessä yhtäkkiä vain hyväksyn itseni ja alan pitämään itsestäni. Ei se käynytkään yhdessä yössä.
  • Pidän liian vähän yhteyttä kehenkään. Toki tämä voi olla monella ongelma tässä iässä. On lapset läksyineen, harrastuksineen, naamiaisiasuineen ja muine metatöineen, on koti, ruokahuolto ja sirpaleinen työ. Omat urheilut. Aikaa jää liian vähän tai jaksaminen loppuu.
  • En edelleenkään osaa neuloa yhtään mitään, en ole hyvä leipuri, piirtäjä tms. Kädentaitoni ovat onnettomat!

Mistä olen eniten kiitollinen 40-vuotiaana?

  • Terveydestä. Ainakin nyt olen suht perusterve, vaikka esimerkiksi anemia vaivaa koko ajan ja aiheuttaa erinäisiä ongelmia. Vatsakipuja piisaa ja niitä pitäisi ehkä tutkia. Periaatteessa kuitenkin perusterve, se on kaiken edellytys.
  • Perheestäni, toki. Terveistä lapsista ja miehestä.
  • Muustakin perheestäni. Vanhemmistani, jotka jaksavat edelleen mennä ja puuhata. Pienistä serkuista, joita lapseni ovat saaneet.
  • Kodista. Vaikka minulla on kotiimme viha-rakkaussuhde historiastamme johtuen, on se silti hyvin tärkeä. Koti, minne olen tuonut kaksi vastasyntynyttä tytärtä ja ympäristö, missä heillä on hyvä olla.
  • Naapurustosta. Vaikkemme ole aktiivisesti yhteyksissä, on lapsilla naapureissa tärkeitä kavereita. Maanantain Halloween-kierroksella oli ihanaa yhteisöllisyyttä havaittavissa ja nautin aivan älyttömästi!
  • Kotimaastani. Täällä on hyvä olla. Kyllä, meillä on harmaata ja mitä lie, mutta ulkomailla asuminen on osoittanut, kuinka upea kotimaa meillä on.

Näitä listoja voisi jatkaa varmaan loputtomiin, tässä ensimmäisiä, mitä nousi mieleeni. Sitten vaan käydään tätä viittäkymppiä, kuten isäni totesi. Huih! Ja miettikää, kun aloitin blogini, ikäni alkoi kakkosella!

Iloista keskiviikkoa jokaiselle! Muita nelikymppisiä ruudun takana?

Kivuttomuutta ja 6-vuotias aarre

Perjantaita ystävät. Tunteikas päivä, kuusi vuotta sitten minusta tuli tuplaäiti. Oli hirmuisen keväinen keli, lumet olivat lähteneet ja tunnissa lapsi oli maailmassa. Täydellinen pieni, joka näytti niin täydellisesti isosiskoltaan, että ihan hätkähdin. Kuusi upeaa vuotta olemme saaneet tutustua. Joka päivästä olen hurjan kiitollinen. Olin jo synnytyssalissa niin käsittämättömän helpottunut, ettei sitä voi selittää. Koko odotuksen jatkunut verenvuoto ja viikolla 32 sairaalaan joutuminen tekivät odotuksesta pelottavaa, stressaavaa ja päivät olivat pitkiä. Ja siinä hän oli, potrana nelikiloisena sylissäni. Tarttui tissiin niin tomerasti, että muistan ajatelleeni hänen ensimmäisillään minuuteillaan maailmassa, että tässä tytössä on tahtoa. En ollut muuten väärässä!

6-vuotias

Kuusivuotiaat ovat ihanassa iässä. Jo niin valtavan omatoimisia ja taitavia. Sujuu sängyn petaaminen, pukeminen ja lehden hakeminen lukollisesta laatikosta. Sujuu uiminen ja lautailu. Samalla he ovat vielä siinä iässä, että syliin on päästävä joka päivä ja monta kertaa. Äiti, isä ja sisko ovat vielä maailman napa. Samalla kavereita jo kysellään joka päivä ja heistä on tullut koko ajan tärkeämpiä. Mikä rikkaus on, että samalla kadulla asuu kolme parasta kaveria päiväkodista!

Vaikka kuusivuotias osaa valtavasti, hän osaa myös ajatella edelleen hyvin lapsenomaisesti. Mielikuvitusta riittää ja viimeksi toissapäivänä päiväkodista piti tuoda kotiin keppi. Kaunis erikoiskeppi, joka löytyi päiväkodin pihasta. Kun olimme lautailemassa viikko sitten, tuttavaperheen äiti ihmetteli, mistä isoja kiviä tuli useita ravintolan lattialle. Tajusimme, että kuopuksemme toppatakin taskuista. Takkihan painoi ties kuinka paljon, kun taskut olivat täynnä ”munamieskiviä”. Myös roskat saattavat olla suuria aarteita.

Kuusivuotias on jo vaihtanut useita hampaitaan, etuhampaatkin ovat vaihtuneet jo päiväkotiaikana, kun esikoisella ne vaihtuivat ekaluokan lähestyessä. Hän on kasvanut silmissä mielestäni nyt alkuvuodesta. Poissa on sellainen vauvamainen vartalo, yhtäkkiä jalat ovat pitkät ja sellaiset… Ei vauvamaiset. Tiedätte. Kärrynpyörä nousee koko ajan korkeamalle.

Kuusivuotiaasta haluaisin säilyttää ikuisesti aitouden. Hän nauraa kun naurattaa, kikattaa täysillä kun saa hepulin, itkee kun itkettää. Saattaa vääntää naamansa aivan väärinpäin kun elämä on ”epää” (siskolta opittu termi, ennen sanottiin epistä tai epäreilua, nyt on epää) ja seuraavassa hetkessä naama loistaen selittää iloisena juttujaan. Kuusivuotiaalta tulee myös viiltäviä arviointeja ”äiti, voisitko olla hiljaa, sinun iltalauluääni on ihan kiva, mutta älä muuten laula jooko” ja ravintolassa hän pamauttaa kyllä erittäin suoraan kommenttinsa ruoasta. Kuusivuotiaalle olen usein sanonut, että voit olla ihan mitä haluat ja hän vastaa ”kyllä minä sen tiedän” ja hymyilee. Valtava aarteemme, pikku pippurinutturamme, aurinkomme ja käkättäjämme. Rakastamme koko perhe tätä junioria niin että sattuu. Onnea pieneni!

Polvikipu hellittää

Tämä ei liity nyt mitenkään kuusivuotiaan synttäreihin, mutta aivan pakko kertoa. Tasan kaksi kuukautta sitten alkoi polvessa kipu. Polven ulkosivussa, sellainen viiltävä kipu. Tuntui erityisesti taittaessa (eli juostessa, portaissa, kävellessä yms.). Kipu alkoi, kun olimme miehen kanssa lautailemassa kolme päivää putkee Sappeessa ja lopullisesti jalka meni tukkoon, kun makasin muutaman päivän kyljelläni koronaa sairastessa.

Aika pian tiesin, ettei kipu ole polvessa, vaan reiden ja säären kalvoissa sekä jumittavassa pakarassa ja lonkan alueella. Mikä siihen johti? Ensinnäkin pitkät ajat ankkurihississä, joka lautaillessa saa vasemman reiden ulkosyrjän jännittymään. Hissi vetää pitkälti etummaisen jalan varassa. Toisekseen vasemmalla kyljellä makaaminen. Ylipäätään makaaminen. Olen hakenut vaivaan erilaisia apuja ja urheiluhieroja sanoi, että on yllättävän ”vaarallista”, kun päivittäin liikkuva ihminen yhtäkkiä makaa useita päiviä. Siinä menee keho tukkoon ihmetyksestä.

Lisäksi istun nykyään huomattavasti enemmän kuin entisessä elämässä ja istuminen on myrkkyä jalalle. Liike on lääke. Vihdoin jäiden sulaessa olen uskaltanut taas juosta ulkona ja juoksin kolmena päivänä putkeen 9 kilometrin lenkin. Ekana päivänä irvistin kivusta, seuraavana päivänä vähemmän, kolmantena en juuri ollenkaan. Eilen kävin tunnin lihaskuntojumpassa ja juoksin matolla sen jälkeen 4 kilometriä.

Ja aivan uskomatonta. Ei mitään tuntemuksia polvessa. Juoksu oli uskomattoman kevyttä ilman kipua, on ihan ihmeellistä kävellä portaita ilman kipua yms. Taidan siis jatkaa juoksemista ja jumppia, kun näin kävi (ja toki sitä kehonhuoltoa, se vinkkaamani bambukeppihieronta auttoi myös todella!).

Liikunta on niin tärkeä osa elämää, että jatkuva kipu on vetänyt mieltä matalaksi. Puhumattakaan vaikeuksista kotona, kun portaita on paljon. Tällaiset pienet asiat, kuten jalan kipu ovat kuitenkin tuntuneet niin mitättömiltä asioilta ns. oikeiden sairauksien ja kamalan maailmanmenon rinnalla, että olen ollut suht hiljaa asiasta tämän kaksi kuukautta. Nyt kuitenkin oli niin onnellinen olo kiitos kuopuksen syntymäpäivän ja jalan, että rohkenin kirjoitella ihan vain tällaisen vanhan kunnon höpöttelypostauksen ilman sen kummempia vinkkejä tms.


haalari VIMMA/ kengät DR.MARTENS/ takki PBO/ korvikset IIRISKUKKAKORU

Toivottavasti kukaan ei pahastunut tästä, vaan iloinen kuusivuotias toi aurinkoa päiväänne. Kuvat lapsista harvenevat selkeästi iän myötä, saatte tyytyä minuun ja maailman ihanimpaan haalariin. Mukavaa alkavaa viikonloppua kaikille!

6-vuotissynttärit sekä Ryhmä Hau-pakopeli

Tiedätte varmaan tunteen tämän maaliskuun suhteen? Synttäreitä piisaa aivan koko ajan. Luin juuri, ettei maaliskuu ole enää ykköskuukausi syntymäpäivien määrässä, vaan huippu on elokuun tienoilla. Meillä juhlitaan maaliskuussa ja tytöillä on kaverisynttäreitä useat viikossa. Koska meiltä jää useammat viikonloput kaverisynttärit väliin, valitsin pitää arkena molempien lasten synttärit. Josko useampi pääsisi. Ainakin kuopuksen kohdalla toteutui, kaikki kutsutut pääsivät ja maanantaina oli ihanaa saada pieniä ihmisiä kylään. Mies toteutti pakopelin lapsille ja askarteli sitä viikon ajan. Olin todella hämmästynyt siitä, mitä kaikkea oli kehittänyt ja lapset pyysivät heti uutta pakopeliä!

Ryhmä Hau-teema synttäreillä

Minusta tuntuu, että Ryhmä Hau-innostus on jo vähän laantunut kuopuksella, mutta halusi yllättäen ehdottomasti synttärit sillä teemalla. Kutsussa oli siis pentujen kuva ja muuten mentiin tosi simppelillä linjalla. Juhlamaailmasta hain lautaset, servetit ja mukit teemaan sopivana  samoin kuin pari ilmapalloa. Juhlamaailman pallobaari on aivan ihana, siellä on loputtomiin värejä ja teemoja palloissa joka juhliin. Lupaavat palloille aina noin viikon leijumisajan, mutta lopulta tuntuvat kestävän pari kuukautta.

Tarjoiluilla mentiin valmislinjalla, eli kaupasta lähti mukaan karkkia, sipsiä, pikkupizzoja, kurkkua ja porkkanaa, donitseja ja keksejä. Lisäksi tilasin kakun, joka oli muuten tosi hieno ja herkullinen. Kakun teki litucakes, hänellä ei nettisivuja, mutta Instagrammista löytyy. Taas piti kyllä todeta, että pienet syövät todella vähän ja tarjoiluja vietiin naapuriin ja esikoinen toi kaverinsa seuraavana päivänä herkuille. Monestihan lapset eivät välitä kakusta niin hirveästi, tällä kertaa tuntui uppoavan hyvin. Tykkään itse, että kakku on ns. pöydän kruunu ja muistan edelleen jokaisen synttärikakkuni, joita äiti jaksoi väsätä. Tikkarit kakussa olivat hitti, tosin meinasi olla haastavaa, kun niitä ei ollut kaikille!

Ryhmä Hau pakopeli

Tuskailin miehelle, etten keksi mitään ohjelmaa juhliin. Meillä on ollut juhlissa esimerkiksi perinteistä hännän kiinnitystä, pinjataa, kasvomaalausta ja Juhlaprinsessaa. Mies sanoi, että hän hoitaa ohjelman ja olin hyvin kiitollinen asiasta. En tiennyt yhtään, mitä suunnittelee ja hämmästyin, kun ilmoitti tekevänsä pakopelin. Googletteli ideoita, askarteli ja kirjoitti tarinaa ympärille. Parina iltana hän puuhasti vielä kello 23 sen parissa. Mieletön paneutuminen. Osallistuin asiaan tasan sen verran, että muistutin lasten olevan päiväkoti-ikäisiä. ”Juu, en laita heitä intergoimaan” kuului vastaus. Päätin jättää kyselyt sikseen, sillä halusin itsekin yllättyä.

Ja kyllä yllätyin. Peli alkoi sillä, kun pöydästä puuttuivat herkut, jotka Hanttinen oli vienyt. Ne olivat kahdella numerolukolla suljetussa salkussa ja numerokoodit tuli pentujen selvittää. Pöydästä lautasten alta löytyi jokaiselle pelaajalle lappu, jossa oli pennun kuva ja kyseisen pennun motto tai jokin vinkki. Sitten mentiin, ensimmäisen tehtävän suoritti Lilli.

Kilpa-ajajana Lilli ilmestyi sohvan takaa ja lapsen piti ohjata kauko-ohjattavaa legoautoa kohti kissoja. Lillin mennessä eteenpäin ilmestyi auton perästä pussi, joka oli kiinnitetty siimalla ja sisälsi miehen askarteleman palapelin. Lapset kokosivat palapelin ja seuraavana oli vuorossa Sampan tehtävä puussa. Katon rajassa oli ilmapalloja, jotka saavutettiin tikapuilla. Yhden pallon sisältä ilmestyi seuraava vihje, eli pallo piti hajottaa. Olin jo tässä vaiheessa ihan ihmeissäni, ehkä myös lapset.

Kaja laski kotkia pitkin porraskäytävää, Halti lautaili alas portaita laskien portteja. Tomalla oli puolestaan magneettinen sukellusvene, jolla onki vihjeitä ämpäristä. Rekku toki sai kasan työkaluja ja vihje oli metalliputken sisällä, joka tuli saada auki.

Näin homma jatkui ja vihjeiden lukijana toimi esikoisemme. Lapset jaksoivat keskittyä todella hyvin ja olivat aika hämmästyneen oloisia. Kuten minäkin. Lopulta salkku saatiin auki ja sen sisältä löytyi keksejä ja kakkukin ilmestyi pöytään. Aika hauska ohjelmanumero, joka vaati aikaa ja vaivaa (sekä kekseliäisyyttä!), muttei esimerkiksi ollut suuri rahallinen panostus.

Paljon puhuttuja kiitoslahjoja emme antaneet tälläkään kertaa. Karkkia juhlissa piisaa, enkä halua ostaa mitään rihkamaa. Kiitoslahjoiksi lapset saivat pitää oman pentukorttinsa ja jokaiselle vanhemmalle lähetin lapsista portaikossamme otetun yhteiskuvan.

Näin saatiin 6-vuotissynttärit vietettyä ja lapsen kommentti oli ”oli kivempaa kuin osasin arvatakaan!”. Eli onnistuneet olivat. Kuinka moni juhlii nyt keväällä, millä teemalla teillä vietetään syntymäpäiviä?