Perjantaita ystävät. Tunteikas päivä, kuusi vuotta sitten minusta tuli tuplaäiti. Oli hirmuisen keväinen keli, lumet olivat lähteneet ja tunnissa lapsi oli maailmassa. Täydellinen pieni, joka näytti niin täydellisesti isosiskoltaan, että ihan hätkähdin. Kuusi upeaa vuotta olemme saaneet tutustua. Joka päivästä olen hurjan kiitollinen. Olin jo synnytyssalissa niin käsittämättömän helpottunut, ettei sitä voi selittää. Koko odotuksen jatkunut verenvuoto ja viikolla 32 sairaalaan joutuminen tekivät odotuksesta pelottavaa, stressaavaa ja päivät olivat pitkiä. Ja siinä hän oli, potrana nelikiloisena sylissäni. Tarttui tissiin niin tomerasti, että muistan ajatelleeni hänen ensimmäisillään minuuteillaan maailmassa, että tässä tytössä on tahtoa. En ollut muuten väärässä!

6-vuotias

Kuusivuotiaat ovat ihanassa iässä. Jo niin valtavan omatoimisia ja taitavia. Sujuu sängyn petaaminen, pukeminen ja lehden hakeminen lukollisesta laatikosta. Sujuu uiminen ja lautailu. Samalla he ovat vielä siinä iässä, että syliin on päästävä joka päivä ja monta kertaa. Äiti, isä ja sisko ovat vielä maailman napa. Samalla kavereita jo kysellään joka päivä ja heistä on tullut koko ajan tärkeämpiä. Mikä rikkaus on, että samalla kadulla asuu kolme parasta kaveria päiväkodista!

Vaikka kuusivuotias osaa valtavasti, hän osaa myös ajatella edelleen hyvin lapsenomaisesti. Mielikuvitusta riittää ja viimeksi toissapäivänä päiväkodista piti tuoda kotiin keppi. Kaunis erikoiskeppi, joka löytyi päiväkodin pihasta. Kun olimme lautailemassa viikko sitten, tuttavaperheen äiti ihmetteli, mistä isoja kiviä tuli useita ravintolan lattialle. Tajusimme, että kuopuksemme toppatakin taskuista. Takkihan painoi ties kuinka paljon, kun taskut olivat täynnä ”munamieskiviä”. Myös roskat saattavat olla suuria aarteita.

Kuusivuotias on jo vaihtanut useita hampaitaan, etuhampaatkin ovat vaihtuneet jo päiväkotiaikana, kun esikoisella ne vaihtuivat ekaluokan lähestyessä. Hän on kasvanut silmissä mielestäni nyt alkuvuodesta. Poissa on sellainen vauvamainen vartalo, yhtäkkiä jalat ovat pitkät ja sellaiset… Ei vauvamaiset. Tiedätte. Kärrynpyörä nousee koko ajan korkeamalle.

Kuusivuotiaasta haluaisin säilyttää ikuisesti aitouden. Hän nauraa kun naurattaa, kikattaa täysillä kun saa hepulin, itkee kun itkettää. Saattaa vääntää naamansa aivan väärinpäin kun elämä on ”epää” (siskolta opittu termi, ennen sanottiin epistä tai epäreilua, nyt on epää) ja seuraavassa hetkessä naama loistaen selittää iloisena juttujaan. Kuusivuotiaalta tulee myös viiltäviä arviointeja ”äiti, voisitko olla hiljaa, sinun iltalauluääni on ihan kiva, mutta älä muuten laula jooko” ja ravintolassa hän pamauttaa kyllä erittäin suoraan kommenttinsa ruoasta. Kuusivuotiaalle olen usein sanonut, että voit olla ihan mitä haluat ja hän vastaa ”kyllä minä sen tiedän” ja hymyilee. Valtava aarteemme, pikku pippurinutturamme, aurinkomme ja käkättäjämme. Rakastamme koko perhe tätä junioria niin että sattuu. Onnea pieneni!

Polvikipu hellittää

Tämä ei liity nyt mitenkään kuusivuotiaan synttäreihin, mutta aivan pakko kertoa. Tasan kaksi kuukautta sitten alkoi polvessa kipu. Polven ulkosivussa, sellainen viiltävä kipu. Tuntui erityisesti taittaessa (eli juostessa, portaissa, kävellessä yms.). Kipu alkoi, kun olimme miehen kanssa lautailemassa kolme päivää putkee Sappeessa ja lopullisesti jalka meni tukkoon, kun makasin muutaman päivän kyljelläni koronaa sairastessa.

Aika pian tiesin, ettei kipu ole polvessa, vaan reiden ja säären kalvoissa sekä jumittavassa pakarassa ja lonkan alueella. Mikä siihen johti? Ensinnäkin pitkät ajat ankkurihississä, joka lautaillessa saa vasemman reiden ulkosyrjän jännittymään. Hissi vetää pitkälti etummaisen jalan varassa. Toisekseen vasemmalla kyljellä makaaminen. Ylipäätään makaaminen. Olen hakenut vaivaan erilaisia apuja ja urheiluhieroja sanoi, että on yllättävän ”vaarallista”, kun päivittäin liikkuva ihminen yhtäkkiä makaa useita päiviä. Siinä menee keho tukkoon ihmetyksestä.

Lisäksi istun nykyään huomattavasti enemmän kuin entisessä elämässä ja istuminen on myrkkyä jalalle. Liike on lääke. Vihdoin jäiden sulaessa olen uskaltanut taas juosta ulkona ja juoksin kolmena päivänä putkeen 9 kilometrin lenkin. Ekana päivänä irvistin kivusta, seuraavana päivänä vähemmän, kolmantena en juuri ollenkaan. Eilen kävin tunnin lihaskuntojumpassa ja juoksin matolla sen jälkeen 4 kilometriä.

Ja aivan uskomatonta. Ei mitään tuntemuksia polvessa. Juoksu oli uskomattoman kevyttä ilman kipua, on ihan ihmeellistä kävellä portaita ilman kipua yms. Taidan siis jatkaa juoksemista ja jumppia, kun näin kävi (ja toki sitä kehonhuoltoa, se vinkkaamani bambukeppihieronta auttoi myös todella!).

Liikunta on niin tärkeä osa elämää, että jatkuva kipu on vetänyt mieltä matalaksi. Puhumattakaan vaikeuksista kotona, kun portaita on paljon. Tällaiset pienet asiat, kuten jalan kipu ovat kuitenkin tuntuneet niin mitättömiltä asioilta ns. oikeiden sairauksien ja kamalan maailmanmenon rinnalla, että olen ollut suht hiljaa asiasta tämän kaksi kuukautta. Nyt kuitenkin oli niin onnellinen olo kiitos kuopuksen syntymäpäivän ja jalan, että rohkenin kirjoitella ihan vain tällaisen vanhan kunnon höpöttelypostauksen ilman sen kummempia vinkkejä tms.

haalari VIMMA/ kengät DR.MARTENS/ takki PBO/ korvikset IIRISKUKKAKORU

Toivottavasti kukaan ei pahastunut tästä, vaan iloinen kuusivuotias toi aurinkoa päiväänne. Kuvat lapsista harvenevat selkeästi iän myötä, saatte tyytyä minuun ja maailman ihanimpaan haalariin. Mukavaa alkavaa viikonloppua kaikille!