Koulu on ollut minulle aina suhteellisen helppoa. Siis se lukeminen, kirjoittaminen ja kokeisiin pänttääminen. Olen ollut ahkera ja tunnollinen noin pääsääntöisesti ja pärjännyt. Jos joku aine ei ole kiinnostanut (omassa tapauksessani se oli fysiikka), olen vetänyt ihan alta riman ja läpi tuon aineen. Lukion todistuksessa komeili lähinnä ysejä, yksi kymppi äidinkielestä ja vitonen ainoasta pakollisesta fysiikan kurssista – pyysin vaihtamaan suoritusmerkinnäksi kun näytti niin hämmentävältä. Joten vitosen sijaan todistuksessa lukee fysiikan kohdalla S. Ylioppilaskirjoituksista sain yhden laudaturin ja eximioita, mutten ole koskaan kokenut tekeväni tuolla paperilla mitään. Sain sen pänttäämällä ja sain lakin päähäni, mutta elämääni se ei ole määrittänyt millään tapaa tai avannut portteja mihinkään. Luin eilen Jarno Jussilan haastattelun Helsingin Sanomista ja mietin, että hän on tsempannut ja tehnyt töitä paljon enemmän ja noilla papereilla on varmasti hänelle paljon isompi merkitys. Mutta menikö itselläni aina koulu helposti? Milloin se meinasi mennä penkin alle?

Vaikea yläaste

Kun ala-aste loppui, olin avoimin mielin. Äidinkielessä komeili 10 todistuksessa, muutkin aineet olivat menneet hyvin, käytösnumeroni oli puolestaan aina maksimissaan 8. Se kertoi siitä uhmasta, mikä suorittajan pinnan alla eli, haastoin aina auktoriteetteja ja tein omin päin. Suoritin kyllä kokeet hyvin, mutta opettajien kanssa aloin ottaa jo vitosluokkalaisena yhteen. Luonteeni ei ole koskaan ollut helpoimmasta päästä.

Yläaste oli kaukana kotoa, pitkän bussimatkan päässä Säynätsalon Lehtisaaressa. En ollut koskaan edes käynyt paikassa. Olimme toinen ikäryhmä, joka lähetettiin tuonne suuntaan yläasteelle, sillä keskustan yläaste täyttyi. Koulussa oli opettajia, jotka olivat asuneet paikassa aina ja oppilaita, jotka olivat olleet yhdessä jopa päiväkodista asti. Ysiluokalla ei ollut kuin ns. paikallisia kun menimme seiskalle. Koin välittömästi hirveän suurta ulkopuolisuutta paikkaan.

Asiaa ei auttanut seiskalla alkanut huorittelu ja koulukiusaaminen. Rakkain aineeni, äidinkieli ei ollut enää kivaa, sillä emme olleet samalla aaltopituudella opettajani kanssa. Kun tein esitelmän Kurt Cobainista ja käytin siihen aivan valtavasti vaivaa, hän sanoi, ettei henkilö ollut sopiva esitelmän kohteeksi. Toisen esitelmän tein Tove Janssonista. Luin Muumeista ja Tovesta kaiken mikä irtosi. Opettajan loppukaneetti oli, että Tove on enemmän kuvataiteilija kuin kirjailija, eikä näin sopiva kirjailijaesitelmän aiheeksi. Jokaisesta aineesta kumma kyllä opettaja antoi kympin, mutta ensimmäisenä syksynä äidinkielen numeroni laski kympistä kasiin. Vanhempani olivat ihmeissään. Minua suoraan sanottuna ketutti niin, että mietin lintsaavani jokaisen tunnin jatkossa. Ei ollut kyse taidoistani, vaan joku henkilökemioissa mätti. Aloin menettää uskoani aikuisiin ja tsemppaamisen sijaan kapinoida entistä enemmän. Ajattelin, että haistakaa kukkanen, minä osaan kyllä kirjoittaa.

Sijoittuminen Keskisuomalaisen reportaasikilpailussa

Ysiluokalle mennessä oli useampi numero romahtanut ja se johtui niin lintsaamisesta, asenteestani kuin siitä, että oloni alkoi olla vähän hällä väliä. Jostain syystä rinnakkaisluokan äidinkielen opettaja, joka ei ollut koskaan opettanut meitä lähestyi minua käytävällä. Oli nähnyt ilmoituksen, että Keskisuomalainen järjestää yseille reportaasikilpailun. ”Tiedän, että osaat kirjoittaa, pitäisikö sinun osallistua”. Olin hämmentynyt. Mistä hän sen tiesi? Miksei oma opettajani ollut kiinnostunut?

Osallistuin. Viimeisenä mahdollisena päivänä. Sijoituin kolmanneksi, voitin 500 markkaa ja juttuni julkaistiin Keskisuomalaisessa. Se oli suurin saavutus minulle ja kiitin mielessäni tuota toista opea, enkä vieläkään tiedä, miksi hän tuli tsemppaamaan minua käytävällä. Teollaan oli silti valtava merkitys. Vielä 23 vuotta myöhemmin kiitän opettajaa, jota en rohjennut ikinä kasvotusten kiittää.

Stipendi kaikille menestyneille

Ysiluokalla tajusin, että numeroni eivät välttämättä riitä lukioon tai ainakaan haluamaani, mutta todella moni opettaja oli ymmärtäväinen. Sain tehdä ekstratehtäviä ja nostaa numeroita. Vielä kuukausi ennen koulun loppua suututin rehtorin niin, että huusi käytävällä erottavansa minut koulusta, mutta eipä erottanut ja sain yläasteen todistuksen käteen keskiarvolla 8,8.

Koitti kevätjuhlapäivä. Rehtori sanoi, että kaikki ne ysit, jotka ovat sijoittuneet jossain kilpailussa ysiluokan aikana, saavat stipendin. Vai muistanko väärin, oliko valittu jokaiselta luokalta yksi kilpailuissa pärjännyt? Oli joku urheilustipendi, oli kirjoituskilpailustipendi ja odotin omaa vuoroani. Olinhan vain pari kuukautta aiemmin sijoittunut kolmoseksi ja saanut juttuni isoon lehteen. Minua ei mainittu, enkä saanut stipendiä. Katkerana lähdin pois yläasteelta ja päätin, etten enää ikinä palaa koko kolkkaan (olen muuten pitänyt lupaukseni). En ymmärrä vieläkään, noita rehtorin sanoja siitä, että kaikki ysit palkitaan. Eipä palkittu.

Stipendi entiselle koululle

Tänä vuonna tuo yläasteeni lakkautetaan ja ensi syksystä oppilaat ovat uudessa koulussa. Ajattelen joka kevät sitä puserrusta, jonka moni tekee koulussa. Tsemppaa, tekee ekstraa tai on vielä suht huoleton ja iloinen ettei tule läksyjä enää, kuten oma ekaluokkalaiseni. Muistan sen katkeruuden ysiluokan kevätjuhlassa.

Huomasin Pupulandia-Jennin Instagrammista, että entiselle koululle voi antaa stipendin. Ei tarvitse olla isokaan, summakaan ei itse asiassa välttämättä ole niin iso asia, kuin se tunnustus. Se, että sinun työsi on huomattu ja se nostetaan esiin kevätjuhlassa muiden edessä. Se on valtava tsemppipalkinto nuorelle.

Niinpä päätin ottaa yhteyttä entiseen kouluuni. Rehtorin yhteystietoja kaivaessa suu loksahti – siellä on 7B:n luokanvalvojana sama mies kuin vuonna 1995, kun aloitin yläasteeni ja sama opokin edelleen paikalla! Kerroin rehtorille, että haluaisin lahjoittaa stipendin jollekin ysille, jota ei välttämättä muuten palkittaisi. Joka on tsempannut erityisesti loppuvuonna tai tsemppanut erityisesti vaikeana koronavuonna.

Rehtori vastasi ilahtuneena, että toki ottavat vastaan. Entinen luokanvalvojani ja oponi miettivät siis sopivan henkilön ja minä lahjoitin summan. En yhtään tiennyt, että näin voi tehdä!

En koskaan saanut kouluaikanani stipendiä, mutta itku nousee kurkkuun ajatuksesta, että joku, joka ei ehkä oleta sitä saavansa, saa lauantaina lahjoittamani tsempparistipendin. Olkoot se hänelle kannustin tulevaisuuteen. Elämä kantaa!

Nyt saattaa olla jo myöhäistä ottaa yhteyttä kouluihin, mutta laittakaan korvan taakse tulevia keväitä ajatellen! Sillä on valtava merkitys sille epävarmalle ysiluokkalaiselle teinille, että hänen työnsä ja tsemppinsä nostetaan esiin. Summan ei tarvitse olla iso!

mekko ZEZE NORDIC/ kengät DR. MARTENS/ takki ONLY/ korvikset MAANANTAIMALLI

Oletteko tienneet, että yksityishenkilönä voi lahjoittaa stipendin? Tai lahjoittaneet sellaista? Kyllä somesta on hyötyä, sieltä bongailen valtavasti ideoita.

Ja sieltä se kesäkin taas tulee, pari hassua koulupäivää jäljellä!

P.S. Kuvat ovat lapsuuden uimarannalta, jonka ohi bussi yläasteelle kulki joka päivä.