Jatkaakseni lauantaisee aiheeseen siitä, kuinka elämä on lasten kanssa aikamoisia vaiheita, eletään nyt taas yhtä uutta niistä meillä. Vaiheet kestävät vielä yleensä niin vähän aikaa, että aina kun alat tottua johonkin, mennään jo seuraavaa vaihetta kohti. Vauvavuosi oli kehitykseltään niin huikean nopea, että kun löysi jonkun toimivan kikan esimerkiksi nukutukseen, meni kaksi viikkoa ja lapsi keksi uuden taidon ja vanhat kikat eivät päteneetkään.
Tänä syksynä meidän tyttöjen tiet erosivat jollain tapaa, kun isompi meni koulun yhteydessä olevaan eskariin ja pienempi jatkoi muutaman kilometrin päässä olevassa päiväkodissa. Koska he olivat tähän asti pääsääntöisesti kotihoidossa, olivat he myös koko ajan sen myötä yhdessä. Pari päiväkotipäivää viime talvena olivat eri ryhmissä, mutta leikkivät tiiviisti pihalla keskenään.
Minä nieleskelin tyhjää tämän eron myötä. Miten varsinkin pienempi pärjää? Tiesin, että hänen luonteellaan pärjää missä vain, mutta tuntui jotenkin ihan erilaiselta jättää toinen ilman isosiskon turvaa leikkimään. Kokeeko olevansa yksin? He ovat olleet niin supertiivis kaksikko ja pienempi leikkinyt aina ns. isojen tyttöjen kanssa, että mietin miten sopeutuu.
Ero näyttää toimivan ihan hyvin. Sen myötä isompi saa keskittyä täysillä omiin kavereihinsa eikä automaattisesti huolehdi pikkusiskosta. Pikkusisko taas on saanut omia kavereita, joita halusi kutsua kyläänkin. Se arki-ilta, kun kylään tuli kuopuksen paras päiväkotikamu oli isosiskolle hyvin vaikea. Hän oli yks kaks todella mustasukkainen pienemmän omasta kaverista. Istua murjotti sohvan nurkassa ja lähti sitten hakemaan omaa parasta kaveriaan meille. Tietenkään nämä neljä tyttöä eivät voineet leikkiä samassa tilassa, vaan eriytyivät pienten ja isojen leikkeihin. Minua tilanne nauratti ihan kamalasti ja mietin, että missäköhän iässä oikeasti vaativat jo omat huoneet? Samalla olin hirveän iloinen heidän omista kavereistaan, olen aina todella iloinen kun meillä pyörii pikkutyttöjä (tai poikiakin toki) kylässä. Kesän lopussa esikoinen sai päähänsä hakea vähän kaikkia leikkimään ja yks kaks tarjoilin kymmenelle pienelle mehua pihassamme. Ihanaa, kyllä kaverit ovat niin iso juttu!
Samalla ihan uusi vaihe on se, että lapset saattavat hautautua leikkimään huoneeseensa tunniksikin. Ilman hirveää tappelua ja kiellolla, etteivät vanhemmat saa tulla. Eräänä iltana syyskuussa meillä oli yksi kaveri kylässä, tytöt leikkivät kolmisin yläkerrassa, mies oli urheilemassa ja minä istua kökötin vähän ihmeissäni, että mitä tekisin. Niin pitkään he ovat tarvinneet minua vähän koko ajan tai leikkitreffien myötä on tullut myös äitejä juttelukavereiksi.
Kiitollisena otan tämän vaiheen vastaan, on ihanaa että viihtyvät jo kavereiden kanssa niin hyvin, on välillä rasittavaa kun pitäisi koko ajan olla hakemassa kaveria ja ihanaa, että viihtyvät sitten kuitenkin vielä niin hyvin vanhempien kanssa. Kyllä ne kasvavat silmissä, ihan koko ajan.
Mitä uutta syksy on tuonut teidän perheeseen, onko päiväkoti aloitettu, koulu tai onko ollut muita muutoksia? Tsemppiä uuteen viikkoon!
Postauksen kuvat otti taitava Roosa Blom Photography
