Viime viikonloppuna tuli tasan 7 kk siitä, kun olemme viimeksi miehen kanssa juokseet yhdessä. Älkää kysykö miksi muistan, minä vain muistan päivämäärät. En laske, vaan muistan, kuinka tammikuun pakkasissa vedimme naamat huurussa pitkän lenkin Matkamessujen jälkeen ja siihen se jäi, yhdessä lenkkeily.
Olen ollut asiasta kohtalaisen hiljaa, sillä en halua kääntää puukkoa toisen haavassa. Liikkuvaista ihmistä ja triathlon-hommiin tähtääjää se syö aivan hirveästi. Minullakin alkuvuodesta väheni juoksukilometrit seuranpuutteen vuoksi ja tein vähän kaikkea muuta sitten. Kävimmehän miehen kanssa hiihtämässä kerran yhdessä ja onneksi lautailemaan pääsimme, Rukan viikot olivat unohtumattomia!
Mutta seitsemän kuukautta on pitkä aika, molemmin puolin. Meille se lenkki kerran viikossa oli se henkireikä, missä juteltiin ummet ja lammet. Molempien fiilis oli lenkin jälkeen katossa, endorfiinit jylläsivät ja kaikki oli kivasti. Tunnelma kotonakin alkoi kiristyä keväällä ja minä juoksentelin vähän ”salaa”. No, en tietenkään salaa, mutta olin ihan hiljaa kun tulin kotiin enkä hehkuttanut miten kivaa oli. Tiesin, että mies kyllä tukee, mutta samalla tiesin, että jos minut pakotetaan kotiin ja toinen hehkuttaa miten ihanaa on painaa – ei se kyllä välttämättä piristä.
Jollain ilveellä mies meni ja juoksi hyvän ajan HCRlla toukokuussa ja otti jopa Kreetalle lenkkarit mukaan ajatellen, että aloittaa siellä lyhyillä lenkeillä. No tiedätte miten kävi. Meni aika monta viikkoa tekemättä yhtikäs mitään.
Mistä tämä juoksemattomuus johtuu? Rasitusvammasta, joka tuli vuodenvaihteessa polveen. Hän on käynyt lääkärillä, fyssarilla, jumpannut, tehnyt ahkerasti erilaisia venytyksiä ja rullaillut kalvoja. Levännyt ja toivonut parasta. Mutta muutosta ei ole tullut, jalka kipeytyy hirveän helposti edelleen. Kunpa voisin tehdä jotain! Nyt olen hymyillyt joka kerta, kun hän lähtee uimaan tai salille, edes jotain saa tehtyä. Samalla pitäisi jumpata katkennutta kättä, jotta siitä saisi joskus suoran ja taikoa polvi terveeksi.
Lyhyitä lenkkejä minäkin olen juossut ongelmitta yksin, mutta yli 10 kilometrin jälkeen alan kaivata seuraa. Kesällä oli kivempi juosta pitkiä lenkkejä yksinkin, mutta tiedän, etten lähde niille yksin, kun räntää sataa naamaan ja pakkanen paukkuu. Sitten tarvitsee lähteä yhdessä, käsi kädessä tuulta päin. Eikä tämä nyt ole todellakaan mikään maailman suurin ongelma, mutta selkeästi arkeemme ja fiilikseen vaikuttava tekijä se on ollut. Olen samalla oppinut enemmän arvostamaan niitä kilometrejä joita pystyn juoksemaan, terveys ei todellakaan ole itsestäänselvyys!
Olen pyytänyt monesti juoksukaveria, mutta moni pelkää lähteä kanssani. Juoksen liian kovaa, kuntoni on mukamas liian kova, mitä lie. No, ymmärrän, minäkin kammosin lähteä kaverin kanssa juoksemaan, joka kerran lenkille lähtiessään juoksi _huvikseen_ maratonin, eli 42 kilometriä. Lähdimme kuitenkin tämän kaverin kanssa viikko sitten kuopustemme kera lenkille ja… Oliko hurjaa? Ei. Vauhti löytyi hyvin ja minäkin itse asiassa toivoisin, että joku tulisi joskus jarruttelemaan menoani. Kun juttelee juostessa, vauhti vähän laskee automaattisesti, mikä olisi todella hyvä. Tarvitsisin pitkiä matalansykkeen lenkkejä. Voin tarvittaessa vaikka kävellä ylämäet, eli ihan minkämoinen lenkkiseura vain kiinnostaisi! Oli aika huikeaa juosta viikko sitten ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen aikuisen kanssa jutellen!
Samaa yksinäistä juoksua on ollut kesä, kun on käynyt itsekseen yrittäjyyskurssia ja painanut liiketoimintasuunnitelmaa. Voi perhana (anteeksi) että olen menettänyt hermoni monesti! SIIS MITÄ SE SANOI, kelannut videon takaisin ja yrittänyt ymmärtää. ”Jos yritys on tilitarkastusvelvollinen…” sanoo mies nauhalla. Siis mistäs sen tietää? Mikset sitä sanonut? Soitto isälle ja huokaisu, ok, siihen tarvitaan aika paljon että yrityksestä tulee tilintarkastusvelvollinen. Ja moni muu kohta, olen repinyt hiuksiani hokien, että en selviä tästä yksin. Eikä toisaalta tarvitsekaan, isä on auttanut, mies on auttanut parhaansa mukaan, Uusyrityskeskus on auttanut. Ei tässäkään hommassa tarvitse olla yksin.
Yksinjuoksua on monenlaista. Nyt yrityshommia pystyyn laittaessa olen ollut hämmästynyt, miten paljon erilaisista luomistani verkostoista onkaan ollut iloa. Että se kaikki touhuilu, jota olen tehnyt kotiäitiyden ohella ei olekaan mennyt hukkaan! Yksinyrittäminen on monesti nimensä mukaisesti tauotta yksin tekemistä ja siinäkin tekisi niin mieli välillä jutella ja jakaa tuntemuksia jonkun kanssa. Kysyä vinkkiä. Olenkin laittanut viestiä monesta asiasta yrittäjäkavereille jo nyt ja joutunut pyytelemään apua. Ja nyt ystäväni, taitava Anna Pilvilinnasta päätti toteuttaa hautomansa idean: hän pyysi yrittäjiä, kevytyrittäjiä, yksin töitä tekeviä, bloggaajia, ylipäätään ihmisiä, jotka puuhailevat yksin ja haluavat verkostoitua joka kuun viimeinen tiistai aamukahville. Eli ekan kerran mennään 27.8. klo 9 Cafe Puustiin. You wanna joy? Tule mukaan! En tiedä mitä minullakaan on annettavaa (muuta kuin puheripuli), mutta yksinjuoksua ei aina kannata tehdä. Verkostoista on hyötyä! Ei ole aina pakko juosta yksin, jos ei tahdo! Anna pyysi laittamaan viestiä, jos innostut tulemaan, kannattaa lähestyä häntä vaikka @pilvilinnan_anna Instatilin kautta. Tai huutele tänne jos innostut!
Pidetään toisillemme seuraa ja annetaan tukea eikö? Löytyykö ruudun takaa monta yksinyrittäjää, yksin harrastavaa tai muuten yksinäistä ihmistä? Minkälaisia verkostoja sinä olet löytänyt? Ja pidetään peukkuja, että minäkin saisin luottojuoksukaverin taas mukaan lenkeille ja sen myötä meidän arkeemme säännöllisen ja hyvin odotetun henkireiän! Iloista viikonloppua!