Ehkä tämä ei olisi jollekulle temppu tai mikään, laittaa nyt puhelin päiväksi pois. Minulle, joka tekee paljon työtään somessa ja tekee töitä myös monesti viikonloppuisin se oli ajatuksena aika iso juttu. Myöhään perjantaina muun perheen jo nukkuessa tein tietokoneella vielä vikoja hommia – tilauksia tyttöjen synttäreille ensi viikolle ja sen sellaista. Vähän väliä tarkistin puhelinta (oli jo yö, mitä siellä muka tapahtuisi, somessa?), pläräsin ohi viuhuvia Instastooreja katsellen ihmisten arkea, hääkuvia, vauvakuvia ja treenivideoita vilisi edessäni. Joku tanssi aamukahvin kanssa, toinen treenasi niin, että koin kamalaa alemmuuskompeksia, kolmas testasi huulipunia ja neljäs kertoi sinkkuelämästään. Alkoi yhtäkkiä ahdistaa ihan kamalasti kaikki. Minkä ihmeen takia kyttään luuria ja stooreja? Naputtelin pois seurattavista useamman, jonka elämä on hyvin kaukana omastani tai tili jotenkin ahdistaa. Laitoin puhelimen pois ja päätin, että panen sen kiinni seuraavana päivänä. Perheeni ansaitsee sen.

Korona-ajan lisääntynyt sometus

Minulla on vuosia ollut jo sääntönä, ettei kännykkä tule makuuhuoneeseen. Se ei kuulu käteen kun olen sängyssä, enkä halua katsoa sitä ensimmäisenä aamulla tai vikana ennen nukahtamista. En halua sen alkavan yöllä vilkuttaa jotain valoa kutsuen tarkistamaan mitäköhän jännää on tapahtunut. Kännykkä siis yöpyy eri kerroksessa kuin ihmiset. Mutta päivällä se onkin sitten jumahtanut käteen hyvinkin tiukasti.

Luen puhelimella uutisia, sometan, myyn lastenvaatteita kirpparilla, heittelen viestejä ja kuvia ahkerasti perheen whatsapp-ketjuun, roikun ihan liikaa Instagrammissa ja mitä näitä nyt oli. Tänä keväänä sellaiset luonnolliset kahvittelut ja jutteluhetket, joiden aikana luuri on laukussa ovat jääneet kokonaan pois. Olen kytännyt entistä enemmän uutisia, muiden somevaikuttajien käytöstä hakien mallia siitä, mitä ”saa” tehdä. Olen kytännyt kaiken maailman artikkeleita ahdistuksesta ja talouden kyykkämisestä ja päivittänyt Instagrammin stooreja aivan liian tiuhaan. Sosiaalisten kontaktien uupuminen on saanut puhelimen pysymään kädessä tänä keväänä vielä normaaliakin enemmän. Ja se taas on lisännyt ahdistusta välillä runsaastikin.

Sosiaalinen media altistaa arvostelulle

Jaan aika paljon elämääni somessa. Miksi, no juurikin sen takia, että kaipaan seuraa. Ei ole kuin oma perhe ympärillä, kaipaisin välillä enemmän. Jaan sitten juttuja Facebookiin, joista tykkäävät pääasiassa äiti ja anoppi. En ole poliittinen keskustelija ja lapsikuvani varmasti ohitetaan nopeasti. Välillä tuntuu, että juttuja on niin tottunut jakamaan, ettei edes ajattele mitä lisäarvoa tästäkin kukaan saa, se joka sen näkee tai minä sillä että jaan.

Instastoorit ovat minusta yksi parhaita sosiaalisen median muotoja. Yleensä kohtuu reaaliaikaisia, juttuja, joissa kynnys kommentoida on matala. Sitten siellä on se reaktio-nappi ja mietin monesti, olenko tyly, jos en reagoi reaktioon. Mutta mitä sanoa, jos toinen laittaa peukun? Että kiitos?

Tällä viikolla minulla oli jonkinsortin patti päässä, joka vei lopulta jopa Taysiin silmälääkärille. Tuo pahkura oli niin näkyvä ja toinen silmäni niin turvoksissa, että koin velvoitteeksi sanoa siitä jotain, jos naamani näkyy stooreissa. Että mikä minua vaivaa. Samalla ei huvittanut puhua siitä yhtään, kun ei ollut varmaa mikä vaiva on ja ahdisti itseänikin alkaa kiskomaan antibioottikuuria. Kerroin sitten ja sain todella paljon asiasta kommentteja. Kun arjen pyöritys on läsnä ja kukaan kommentoijista ei varmasti tiedä, mikä minulla on, niin en jaksanut hirveän pitkästi vastata. Tai ehtinyt. Ja sain jälleen kuulla (olen kuullut aiemminkin), että kommentoin tylysti. Mielestäni en, mutta nopea ja omissa silmissä asiallinen vastaus saatetaan tietenkin tulkita sadalla eri tavalla, kuten kirjoitetut viestit aina. Niistä puuttuu äänenpaino ja aina ei jaksa viljellä hymiöitä. Tai jos laittaa, niin nekin tulkitaan eri tavalla, kuulemma vähättelen viestejä. No, sitä en tarkoittanut kyseisellä hymiöllä, mutta mistä senkin tietää miten kukakin niitä tulkitsee.

Samalla kun sitä jakaa asioita ja saa usein tosi kivoja viestejä, vinkkejä ja hyviä keskusteluja sitä pelkää joka kerta, kun IGssa näkyy 10 lukematonta viestiä. Kuka minua nyt haukkuu, mitä tein väärin, laitoinko liian tylyn kommentin, väärän hymiön, miten hitossa se noin tulkitsi viestini ja niin edespäin. Se ahdistaa. Ja se ahdistus näkyy olossani. Olen luonteeltani vähän sellainen, että haluan miellyttää kaikkia ja se ei tietenkään onnistu. Mitä enemmän yritän, sitä enemmän menee pieleen. Joku ärsyyntyy aina ja se on vaan kestettävä, sillä en missään nimessä haluakaan olla ns. hajuton ja mauton. Mutta sitten taas usein menee ihan liian syvälle se kritiikki.

Miltä tuntui ilman puhelinta, mitä kaipasin?

Ihan aluksi, kun painoin sammuta virta-nappia tuntui oudolta. Heti ensimmäisen tunnin aikana konkretisoitui kuinka paljon tarkistelen ohi mennessäni puhelintani. Siivotessani kotona käteni lähti automaattisesti tarkistamaan mitä somessa tapahtuu, kunnes tajusin, ettei luuri ole päällä. Ja samalla tiesin, ettei siellä mitään ole 10 minuutissa tapahtunut, mutta tapana on kurkkia puhelinta. En pidä sitä koskaan äänillä, sillä en kestä sitä jatkuvaa piippailua mikä eri kanavista tulee ja se toimii hyvin, sillä minulle ei soita ikinä kukaan – en missaa puheluita, mutta äänettömällä pitäminen tekee sen, että sitä tulee tökittyä ja tarkisteltua tapahtuuko jotain.

Kaivon läppärin esiin lounasreseptiä varten, jonka olisin muuten katsonut luurista. Teki mieli ottaa kuva ruoasta ja jakaa joskus myöhemmin, mutten halunnut laittaa puhelinta päälle. Otin miehen puhelimella kuvan. Sitten olin aikeissa soittaa mummoille ja kiittää muistamisistaan erästä merkkipäivää koskien, mutten taas halunnut laittaa omaa puhelintani päälle – olisin sitten katsonut ne kaikki muutkin jutut. Soitimme lapsen puhelimesta isomummoille.

Miehen ollessa kaupassa lähdimme lasten kanssa puistoon. Mietin, ettei hän tiedä missä olemme, pitäisikö ottaa puhelin. Sitten totesin, että mitä sitten jos ei tiedä, arvaa että olemme jossain ulkoilemassa ja on varmaan tyytyväinen ollessaan itsekseen kotona.

Puistossa juoksin lasteni perässä ja leikimme vaikka mitä mielikuvitusleikkejä. Istuin pitkään keinussa ja keinuin katsellen muita puistossa olevia vanhempia. Yksi selasi kännykkää pitäen toisella kädellä kiinni vauvanvaunuista, toinen istui penkillä ja jutteli pitkän puhelun ja kolmas kuvasi lastenlasta liukumäessä. Kaikilla oli kädessään puhelin. Niin minullakin, yleensä.

Jääkö tästä muisto jos sitä ei tallenna?

Yllätin itseni puiston keinussa miettimässä, muistanko tätä hetkeä, miten suloiselta ja iloiselta lapseni näyttävät jos en voi tallentaa sitä? Miten hullu ajatus! Itse asiassa varmaan muistan paremminkin, sillä monesti se ”otan puhelimen käteen yhtä kuvaa varten” johtaa sitten vartin selailuun. Mitä sillä aikaa kävikään? Luurissa odottaa viestejä ja yksi pieni juttu venähtää. Olin itse asiassa hyvin vapautuneilla fiiliksillä siellä puistossa!

Mitä tein ajalla, joka vapautui älypuhelimen kiinni laittamisesta?

No en mitään ihmeitä. Siivosin kotona, laitoin ruokaa, olin perheen kanssa, puistoilin, katselin leffaa, LUIN, siis LUIN! En edes paljoa, mutta minä luin ennen todella ahkerasti. Luin jopa tämän vuoden ensimmäisenä päivänä kokonaisen kirjan siltä istumalta. EN OLE LUKENUT SIVUAKAAN KORONA-AIKANA. Toki lastenkirjoja ja lehtiä, mutta kirjani oli odottanut 9 viikkoa, että tartun siihen. Jäin niin koukkuun siihen, että ahmin tietoa tilanteesta ja siitä, miten tulee käyttäytyä, että kirjat jäivät. Sen sijaan olen ahminut somea, katsonut Ylen ja Maikkarin uutiset peräkkäin ja ahminut A-studiot. Olenko viisastunut? No en. Monesti vaan ärsyynnyin, kun monelle koronarajoitukset eivät tuntuneet olevaan mikään noudatettava juttu ja ahdistuin, kun kuulin spekulaatiota tauotta siitä, miten tässä käy. Miten ihanaa oli avata kirja taas! Siis aivan ihanaa!

Nypin pihalla rikkaruohoja täysin omissa ajatuksissani ja tajusin miten erilaista sekin on ilman, että puhelin keskeyttää. Katselin miestäni touhuissaan ja hymyilin. Mietin itsekseni miten hirveästi rakastan häntä ja lapsia. Oli aikaa vaan tuijottaa heitä puhelimen sijaan. Katselin lasten kanssa lastenleffan ihan oikeasti. Monesti olen sohvalla, mutta jos leffa ei inspiroi, alan räplätä puhelinta. Olin siis henkisesti rennompi ja läsnä. Kun someen tulee joku sivaltava viesti, se ei ole vain viiden minuutin juttu, vaan vaikuttaa mielialaani paljon pidempäänkin.

paita PUREWASTE/ korvikset SAMASKORU/takki ONLY

Some inspiroi, antaa vertaistukea ja koukuttaa

Rakastan sitä, miten ihaniin ihmisiin olen tutustunut bloggaamisen ja somen kautta. On ihanaa saada inspiraatiota – montako vaatehankintaa, uutuusruokaa, arkireseptiä tai telkkariohjelmaa olenkaan sieltä bongannut? Lisäksi on aivan parasta, kun joku laittaa viestiä, että inspiroin lähtemään lenkille. Niitä tulee paljon ja se on parasta palautetta. En unohda ikinä viestiä, jonka sain ehkä pari vuotta sitten ja jossa luki ”kiitos esimerkistäsi, nyt liikunta on osa meidänkin perheen arkea ja olemme inspiroituneet liikkumaan monella tavalla”. Ihan parasta! En siis halua missään nimessä sieltä mihinkään häipyä. Tai se vertaistuki, kun ajattelet, ettei kenelläkään muulla ole tällainen sotku, tappelua ja yövalvomista – on. Olen saanut ihan hirveästi tukea somesta lasten valvomiseen!

Mutta entä se koukuttavuus? Se, kun sormi painaa Instragrammin auki ilman, että edes tajuat, että teet niin. Sitten tuijotat kuvia ja stooreja ja minuutit kuluvat. Kannattaa siis pitää ruutuajasta aikuisenakin kiinni ja miettiä, mitä seuraa. Vaikka itsekin olen ihan superutelias luonne, kaikkea ei vain voi seurata!

Pidänkö somettomia päiviä jatkossa?

Niin no, ihan sometonhan päivä ei ollut. Minä niin halusin jakaa kanssanne pari kivaa arkireseptiä jotka kokkasimme eilen, joten iltakasilta avasin puhelimen ja laitoin ne IGhen. Katselin yksityisviestien määrää ja mietin, mitäköhän siellä on. Onko jotain ikävää. Miksi se aina jännittää? Ei ollut. Siellä luki mm. ”olet aito ja sydämellinen” ja oli peukutettu luuritonta päivääni.

Päivä ilman älypuhelinta oli helpottava. Toiset asiat olisi ollut kiva jakaa, toisten kohdalla oli ajatus ”eipähän tarvitse”. No ei tarvitse normaalistikaan, en tiedä miksi joskus koen siihen velvollisuutta. Oloni oli jotenkin kevyt ja minuutteja oli päivässä selkeästi enemmän. Puolituntisia somen kanssa ei karannutkaan mihinkään. Stressitasoni laski. Ja sitten oli taas kivaa avata se. Siis ehdottomasti voisin alkaa sopia itseni kanssa, että pidän luurittoman päivän vaikka viikonloppuisin. En tiedä huomasiko perheeni erilaisuutta, mutta minä huomasin. Sanoin lapselle, että soitetaan sinun puhelimesta isomummolle, äidin puhelin on tänään pois päältä. ”Miksi?” hän ihmetteli, onko se kotiarestissa? No sovitaan vaikka niin.

Olen vähän joko tai tyyppi, joka joko tekee koko ajan tai ei ollenkaan. En tiedä johtuiko somettomasta päivästä, mutta viime yön unisaldo oli 9 tuntia ja 3 tuntia syvää unta. Ennätys. Ei ahdistanut, aivoni lepäsivät.

Vaikka itse teen työksenikin somea, suosittelen silti lämpimästi kokeilemaan täysin puhelittomia päiviä. Vai onko se sinulla jo rutiini? Oletko koukussa someen vai onko helppo olla ilman?

Rentouttavaa sunnuntaita kaikille!