*liput saatu

”Punkkarit huolehtivat heikoimmistaan, toisistaan, ympäristöstä, eläimistä, luonnosta, kulttuurista, jopa ulkonäöstään. Kaikkien kannattaisi olla vähän punkkari.” Anni Lötjönen, Huora-yhtyeen laulaja.

Eletään vuotta 1991. Tanja Vienonen on valittu missiksi, Boris Jeltsin on Venäjän ensimmäinen presidentti. Tähän aikaan sijoittuu eilen ensi-iltansa saanut Tampereen Työväen Teatterin näytös PUNK. Mietin pitkään mitä siitä sanoisin, kertomatta liikaa, paljastamatta yllätyksiä, mutta samalla saaden jokaisen vakuuttuneeksi, että tämä kannattaa nähdä. Varsinkin meidän nostalgiahakuisten nelikymppisten, kuten vieressä istunut nainen kuvaili väliajalla tuttavalleen. Meille tämä sopi täydellisesti, olin itsekin ysärillä se vihainen nuori.

PUNK – rytinää ja asennetta valtionosuusteatterin lavalla

Näytelmän käsikirjoittanut ja ohjannut Marko Järvikallas miettii, kuoleeko punk, kun se tuodaan teatterilavalle. Voiko se edes toimia valtionosuusteatterissa? Vastaan tähän ponnekkaasti voi voi ja voi ja se toimii kuin häkä. Odotin paljon lempeämpää esitystä ja jo alusta asti sai hämmentyä, millainen määrä asennetta ja rytinää lavalle on tuotu. Punk-biisit rytisevät kuin parhaimmalla keikalla konsanaan, kun Jari Leppänen, Hiski Grönstrand ja Juha Junttu veivaavat menemään. Lopussa saa riehua ja pomppia lavan edessä, mutta rauhallinen tiistai-illan katsojakunta ei oikein repeä. Mieli teki kyllä ja kovasti!

PUNK saa parituntiseen mahtumaan uskomattoman hyvän kuvan ajasta, jota elettiin vuonna 1991. Vähän yhden jos toisen vanhempi oli työtön. Samalla se kertoo siitä ulkopuolisuuden tunteesta, jota moni nuori tuntee. 30 vuotta sitten ulkopuolisuus oli erilaista kuin nykyään, mutta siitä tunteesta kasvukipujen kanssa saa varmasti kiinni. Lavalla on uskomaton määrä energiaa, vihaa ja punk-aatetta. Rakastin itse tuota genreä ysärillä (ja edelleen) ja näytelmä palauttaa nuoruuden tunteet ja muistot vahvasti mieleen. Mietin farkkuja, jotka laitoin täyteen hakaneuloja, mietin, että ysärillä loppui myös oma lihansyöntini, kun näytelmässä esiin tulee banderolli, jossa lukee ”meat is murder”. Oliko se lähtöisin punk-aatteesta? En ole koskaan ajatellutkaan! Ihan mieletön energia- ja muistolataus tulee mieleeni kahden tunnin aikana ja tekee mieli hyppiä tasajalkaa. Tämä on mahtavaa!

Uskomattomat näyttelijäsuoritukset – Suvi-Sini Peltola loistaa roolissaan

10 näyttelijän voimin pyöritetään esitystä lavalla ja näyttelijät yltävät toinen toistaan upeampiin näyttelijäsuorituksiin. Missä ajassa vaatteet vaihtuvat, miten nopeasti tunnelma vihaisesta nuoruudesta saadaan muutettua näiden nuorten keski-ikäistymiseen ja taas takaisin nuoruuteen. Lavalla näkyy verta ja… No vaikka mitä, mitä en halua paljastaa, teidän on nähtävä itse!

Suvi-Sini Peltola on äärettömän vakuuttava roolissaan miehenä, vihaisena Petenä, jonka tarina ei juuri onnellisemmaksi muutu ajan kuluessa. Eriikka Väliahde on Tinden roolissaan puolestaan niin vaikuttava, että välillä ei uskoisi hänen näyttelevän. Jokainen ilme ja ele viedään loppuun asti.

Auvo Vihro, joka esittää rauhallista isää tarjoilee ehkä parhaimman yllätyksen näytelmän puolivälissä. Minkä, se teidän täytyy nähdä itse. Mikä attitude, en voi muuta sanoa. Puhumattakaan Janne Kallioniemen hahmon Sakan tuskasta ja muutoksesta keski-ikään mennessä. Siinäkin on komea roolisuoritus!

Joskus teatterissa miettii, että mitä en nyt tässä tajunnut tai joutuu tekemään kovasti töitä pysyäkseen kärryillä tai yrittäessään tulkita tapahtumia. Tämä oli jotain aivan muuta. Tarina vei mennessään, siinä pysyi mukana, se toi oman nuoruuden mieleen ja laittoi laulamaan vielä seuraavanakin aamuna. Lavalla kiroiltiin, huudettiin ja oltiin todellakin niin sanotusti takki auki. Mietin, että mummoni kanssa en ehkä tulisi katsomaan tätä, mutta itse olin aivan fiiliksissä. Kotona kuunneltiin vielä Terveiden käsien biisejä aiheesta innostuneena. Korvissa soi jotenkin punk-biisit kiteyttävä esityksessäkin kuultu biisi ”Mulla on liian lyhyt sänky”.

Mene ja koe, jos rakastat punkia. Mene ja koe jos olit nuori ysärillä. Mene ja koe vaikket ollutkaan, punk-aatteeseen pääsee hyvin sisälle näytelmän myötä. Kuten lopussa sanottiin, räp-musiikki ei ole aikansa punk.

Mieletön veto, ihanan erilaista ja ilahduttavaa. Kiitos koko porukalle ensi-illasta!

P.S. Eniten jäin kaipaamaan biisilistaa käsiohjelmaan, kaikki biisit eivät olleet tuttuja allekirjoittaneelle.