Jatkuvasti urheilukaverina minulla on Polarin sykemittari, joten itse laitteen käyttäminen oli helppoa ja tuttua. Aktiivisuusmittari otettiin käyttöön lataamalla tietokoneelle ohjelma, johon syötettiin omat tiedot ja valittiin haluttu aktiivisuustaso kolmesta eri vaihtoehdosta. Minä valitsin keskimmäisen, jossa tavoitteen täyteen saamiseksi vaadittiin, että harrastaa jonkin verran liikuntaa.
Ulkoisesti ranneke on minusta nätti ja väriä voi vaihtaa asun mukaan. Itse pidin koko ajan pinkkiä ranneketta, vaikka valkoinenkin tuli mukana. Toisaalta, jos oikeasti haluaa tietää päivän puuhiensa tason laitetta täytyy pitää koko ajan ja kyllä tämä sykemittarilta näyttää – pitäisikö tätä työasun kanssa?
Sitten vain mittari päälle ja seuraamaan, kuinka aktiivista arkeni on. Ja sanoisin että on, kun juoksen lapsen perässä ja kävelen kärryjä työntäen. Tässä tuleekin nyt mittarin yksi iso miinus: jos sykevyö ei ole paikallaan, se ei tuntunut mittaavan aktiivisuuttani. Vaikka kuinka huohotin pyöräillessä aktiivisuus ei noussut, sillä käteni pysyivät paikallaan enkä ollut ”aktiivinen” mittarin mielestä. Sama rattaita työntäessä: puskin ylämäkeen raskaita kärryjä työntäen ja tunsin, kuinka syke nousee, mutta aktiivisuus ei paljoa heilahtanut. Sen sijaan heti sai prosentteja lisää, jos käveli sohvalta jääkaapille kädet heiluen. Hieman hämäävää mielestäni. Ranneke siis tuntuu mittaavaan käsien heiluntaa.
Kun sykevyön laittoi paikalleen ja ranneke huomioi sykkeen nousun, alkoi aktiivisuuskin nousta. Yksi bodycombat täytti melkein 100% päivän aktiivisuudesta, vaikka minulla ei edes ollut alinta tasoa käytössä. Sykevyötä olisi ehkä kannattanut siis pitää enemmänkin, mutta kuka haluaa pitää sitä koko ajan arkena paikallaan? Samalla tavalla laite ei millään pysty ottamaan huomioon sitä, että välillä käteni ei heilu koska kannan 14 kilon lasta sylissä, joten mittarin mukaan en tee mitään, vaikka oikeasti kroppani vääntää enemmän lasta kantaessa.
Hassu seikka mittarissa oli myös se, että vaikka klo 22 illalla minulla oli 170% päivän tavoitteesta täynnä ja istuin tunniksi katselemaan telkkaria, laite alkoi väristä ja huutaa, että aika lähteä liikkeelle. Sen mielestä siis ei saa istuskella telkkarin edessä vaikka olisi päivän heilunut menemään, mutta toisaalta ”liikunnaksi” riitti vaikka vessakäynti, kunhan lähti liikkeelle.
Entäs se uni sitten? Polarin versiossa ei ole mitään ”unimoodia”, jonka voisi laittaa päälle, vaan se mittaa uneksi pisimmän paikallaan ollun pätkän vuorokauden aikana. Tiedot voi siirtää tietokoneelle, joka kertoo kuinka olet nukkunut. Eräänä yönä nukuin klo 00-01.30 ja heräsin, olin hereillä noin 1,5 tuntia ja kävelin sen aikana jonkin verran, kunnes sain taas unta. Laite laski yöhön vain tuon jälkimmäisen pätkän, eli sen mukaan nukuin ainoastaan 4 tunnin pätkän. Se, miten laite laskee levottoman unen osuuden jäi minulle arvoitukseksi, kyllähän toiset heiluvat luonnostaan unissaan enemmän kuin toiset? Unettomuudesta kärsineenä olen poistanut kaikki kellot makuuhuoneesta enkä ota ikinä puhelinta makkariin mukaan; jos alan heräillä, vilkuilen sitä ja tuijotan kellosta kuinka kauan valvon. Siinä mielessä kädessä oleva mittari oli huono, koska se pimeässä loistaen kertoi kuinka paljon kello on ja tuijotin siitä minuuttien kulumista, kun en saanut unta.
Laitteella voi myös tehdä kuntotestin, joka tehdään sohvalla maaten, sykevyö päällä. Sain tuosta testistä tulokseksi huippu, kyllähän se mieltä lämmitti.
Kenelle mittari on sitten tarkoitettu? Totesin, että normaalilla lapsiarjella ja jumpilla/lenkeillä saan kakkostason aktiivisuusvaatimuksen helposti täyteen, enkä tuntenut saavani tästä hirmuisesti lisäaktiivisuutta arkeeni. Toisaalta istuminen ”tappaa”, eli jos tekee istumatyötä ja kulkee matkat autolla, on tämä hyvä muistuttaja siihen, että nyt täytyy lähteä liikkelle. Ei se vaadi pitkääkään taukoa töissä, että selkä saa levätä ja veri lähtee kiertämään ja samalla tulee otettua huomaamatta askelia. Itse koen, että jos jatkan samalla linjalla lapsen perässä kipittäen, minulle riittää perinteinen sykemittarini kertomaan millä tasolla riehun menemään jumpissa.
Ehdottomasti plussaa mittarille helposta käytettävyydestä, vaihdettavista rannekkeista ja vesitiiviydestä, sen kanssa voi mennä vaikka uimaan. Myös tietokoneohjelman antama palaute oli mielenkiintoista ”tänään pitää vielä juosta 30 minuuttia tai heittää 7 tuntia tikkaa” tai ”tämän päivän aktiivisuus lisäsi eliniänodotetta ja sydämen terveyttä”. Kyllä tämä varmasti toisi motivaatiota elämään, jos aktiivisuus ja liikunta eivät siihen jo valmiiksi kuulu!
Onko itselläsi jotain aktiivisuusranneketta käytössä, oletko tykännyt?
*aktiivisuusranneke saatu testiin blogin kautta
P.S. Vielä tämän päivän ajan on aikaa osallistua arvontaan! Leppoisaa sunnuntaita!
Work hard play hard work hard play hard
Otsikko juontaa juurensa biisistä, joka Les mills-ohjelmissa on soinut aikanaan. Tiedättekö, kun kuulet kaupassa jonkun hittibiisin ja sinun tekee mielesi tehdä askelkyykkyhyppyjä, tiedät käyneesi aika monta kertaa uudessa bodyattack-ohjelmassa. Meille kävi äitini kanssa Kroatiassa näin, radiosta tuli biisi ja molemmat totesivat ”jumppabiisi”. Tahkottu on.
Lyhyt treenihistoriani. Pulleasta ja ylipainoisesta lapsesta tuli urheiluhullu pikkuhijaa teiniaikoina. Treenasin korista 3-4 kertaa viikossa, kävin tallilla, pyöräilin joka paikkaan, lenkkeilin äitini kanssa, jopa hiihdin (tämä on nykyään käsittämätöntä, hiihdin viimeksi vuonna 2001…). Lukioaikoina aloitin säännöllisesti käymään jumpassa. Silloin vielä jokainen ohjaaja keksi tuntisisällöt itse, nykyään tahkotaan Les Mills-tunteja saleilla ympäri maailman. Tylsää välillä, mutta tähän on sopeuduttava. Olin muuten bodypump-tunnilla 1990-luvun lopussa kun se tuli Suomeen, siellä olivat kyllä kaikki täysin ulalla. Hauska kokemus!
Salijäsenyyden otin Tampereella vuonna 2003 ja siitä asti on Les Mills-tunteja tahkottu, jäsenyys on ollut tauolla kun olemme olleet ulkomailla ja vuonna 2011 vaihdoin salia muuton vuoksi. Suosikkini ovat tällä hetkellä (nämä ovat muuten suosikkijärjestyksessä) bodyattack, bodystep, bodypump ja bodycombat. Lisäksi käyn säännöllisesti muokkaustunnilla ja satunnaisesti kahvakuulassa, cxworksissa ja bodybalancessa.
Attackissa minua kiehtoo sen yksinkertaisuus sekä hyppiminen. Siis tiedättekö miten mahtavaa on ponnata niin korkealle kuin pystyy? Entisenä koripallon harrastajana suunnilleen nauran ääneen ja itken ilosta, kun saa hyppiä attackissa. En ikinä lähde juoksulenkille yksin, vihaan juoksemista. Mutta attack-tuntihan on juoksua? Nii-in, tämä on mystistä. Ohjaajan kannustamana ja hyvän musiikin siivittämänä juoksen täysillä, hyppään korkealle ja punnerran kovaa. Jos urheilisin yksin, olisin jo luovuttanut. Siinä missä toiset vihaavat ryhmäliikuntaa, minulle se on ehdoton ykkösliikuntamuoto. Porukka ja ohjaaja kannustavat ja liikkuminen yksin ryhmässä sopii minulle äärimmäisen hyvin.
Arkiaktiivisuus on myös erittäin tärkeä osa elämääni. Pyöräilen ja kävelen aina kun voin, taaperon kanssa pyöräily onneksi onnistuu, vaunulenkit eivät enää. Kävelen portaat kuin mahdollista ja teen pieniä juttuja, kävelen kauppaan monesti auton sijasta ja niin edespäin.
Iltarastit ovat olleet myös kiva juttu, olemme käyneet maanantaisin toukokuusta asti niillä. Työnjako menee hyvin, kun mies kantaa taaperoa selässä ja minä ryntäilen sitten hakemaan rasteja. Sykemittari on paukuttanut 180 kun olen juossut kohti rastia, olen kaatunut kerran jyrkässä mäessä kunnolla, lähes jokaisella kerralla olen tullut metsässä läpimärillä kengillä. Superhauskaa silti. Aluksi mies oli sitä mieltä, että tärkeintä on yhdessäolo ja ulkoilu, mutta kun tajusi kuinka kilpailuhenkinen olen (tulokset kun on nähtävissä jälkikäteen netissä), on hänkin hölkännyt parhaansa mukaan taapero kantorepussa. Pisteet hänelle, mahtaa 12 kiloa selässä hapottaa jonkin verran.
Mikä minua liikuttaa? Endorfiinit. Hiki. Se fiilis kun lähdet väsymyksestä huolimatta jumppaan, pomppaat kattoon bodyattackin hypyissä ja huomaat, kuinka väsymys jäi jumppaan. Ulkonäkö. Onhan se kivaa, että olkapäiden lihaksissa huomaa kasvua tai keskivartalo tuntuu tiukemmalta. Kuntoasiat. Ei ole ongelma tehdä miestenpunnerruksia, nostella taaperoa, juosta taaperon perään tai sotkea pyörällä taaperokärry perässä. Jaksan tehdä paljon asioita, pysyn virkeänä ja elinvoimaisena. Ruoka maistuu paremmin ja voin syödä suklaata välillä surutta. Uni tulee paremmin. Siinäpä muutamia asioita, jotka minua liikuttavat.
Mikään liikuntaviikkoni ei näytä samanlaiselta. Esimerkiksi viime viikolla kävin bodystep+cxworks-yhdistelmässä, bodystepissä, attackissa sekä LesMills-maratonissa (sisälsi pumppia, steppiä, attackia, combatia sekä bodyjamia, joka on henk-kohtainen ”yöks” tuntini). Lisäksi pyöräilin muskari- ja kyläilymatkoja.
Paras treenikaverini (anteeksi nyt te, kenen kanssa olen käynyt jumpassa, tämä ei ole henkilökohtaista!) on sykemittari. Se kertoo jos menen liian kovaa (välillä huomaan mittarista lämppäribiisissä repiväni liian lujaa ja tajuan himmata) ja toisaalta se kannustaa menemään kovempaa. Se kertoo jälkikäteen millä alueella treenasin, paljonko kulutin ja sieltä on mielenkiintoista tutkia jälkikäteen suorituksiaan. Jos mittari unohtuu, en saa jumpasta läheskään niin paljon irti. Sykemittari on kulkenut suorituksilla mukanani vuodesta 2000 asti ja jokainen on ollut Polarin mittari. Onneksi muovinen sykevyö vaihtui jossain vaiheessa kankaiseen. Minulta kysyttiin joskus vinkkiä siitä, mikä on paras sykemittari, mutta enpä osaa tähänkään vastata muuta kuin, että Polarissa ei ole ollut valittamista.
Liikunta on osa minua. Se on niin itsestäänselvyys elämässäni, että löydän sille aikaa lähes aina. Hankalinta on pitää lepopäiviä ja venytellä, siinä pitäisi parantaa ja isosti. Keskimäärin käyn jumpissa 4 kertaa viikossa ja mieheni kysyy yleensä aina, olenko miettinyt seuraavalle päivälle jumppaa, se kuuluu elämäämme siinä missä nukkuminen, syöminen tai muut elämän perusasiat. Ilman liikuntaa en ole minä. Olen pahalla tuulella, väsyn ja kiukuttelen. Jumpasta kotiin palaa aina iloinen Katja. Lapsen myötä liikunnan harrastaminen vaatii vielä enemmän sumplimista kuin ennen, emme enää käy yhdessä perjantai-iltaisin pumpissa, mutta vuorotellen sitten. Raskaana ollessa minulle oli juuri vaikeinta tämä liikunnan muuttuminen; en voinut enää riehua päivittäin kovassa jumpassa maksimisykkeillä, vaan kävelin koiran kanssa, kävin sekä äitiyspilateksessa että -joogassa ja olo oli ahdistava. En osaisi sanoa, että harrastan liikuntaa, vaan liikunta on tärkeä osa elämäämme.
En tiedä miten treenijuttuja pyytänyt olisi halunnut että käsittelen aihetta, mutta pureuduin siihen nyt aika yleisellä tasolla. Jos on toiveita, että erittelen tarkemmin uusimman pumpin, attackin tai muun tunnin, toki voin näinkin tehdä. Jos on toiveita saada vinkkejä liikkeistä salilla, venyttelyohjeita tai treenaajan ruokavaliosta vinkkiä, älkää kysykö minulta. ;)