Mitä muihin harmaan sävyihin tulee, niin kerroin loppuviikosta olleeni apealla mielellä. Syy apeaan mieleen on edelleen tämä talomme, ongelma, joka ajoittain pahenee ja taas välillä hetkeksi unohtuu. Tuo ongelma on seurannut meitä yli kaksi vuotta, kuluttanut meitä valtavasti ja ”huipentunut” tänä kesänä oikeudenkäyntiin. On kuulkaa ankeaa istua kellon ympäri oikeussalissa taistelemassa kodistaa, jonka pitäisi olla turvapaikka ja joka revitään pala palalta osiin erinäisten todistajien toimesta. Olen padonnut niin paljon pahaa oloa sisälleni, huolta, murhetta ja epävarmuutta tähän taloasiaan liittyen, että kun jotain taas tulee, menen ihan hepuliin. Ja vaikka toinen osapuoli eli mieheni on vahva, ei sitä harmitusta ja katkeruutta arjestamme mikään täysin poista. Silloin toivoisi, että olisi hyvä ystävä, kenelle soittaa ja puhua oikeasti tästä asiasta, ilman ”kyllä se siitä”-lausetta. Minä tein viime viikolla sen minkä aiemminkin, soitin äidille ja itkeä vollotin. Kunnes totesin, ettei se nyt ainakaan mitään auta. Siis se vollotus. Joskus mietin, ettei mikään ole muuttunut, 25 vuotta on kulunut siitä, kun olin ala-asteella ja soitin lankapuhelimella äidille töihin itkien ”hamsterillani on jokin hätä”. No, ongelmat ovat vähän isompia ja puhelin muuttunut kännykäksi, mutta äiti on aina äiti, minä ainoa tytär ja edelleen häiritsen hänen työpäiviään hädälläni. Äiti muuten joskus sanoi, että mainitsen häntä aika paljon näissä blogijutuissani.
Voisin kirjoittaa loputtoman pitkän postauksen tästä aiheesta, joka arkeamme on synkistänyt pari vuotta. Mutta kiinnostaisiko se ketään? Aina on päästy eteenpäin, tavalla tai toisella. Joskus pitäisi kyllä koko asia ”oksentaa” johonkin kunnolla, niin pahasti se rassaa. Joskus löysin blogin, joka oli kuin omasta näppikseltäni ja meidän kodistamme kirjoitettu, mutten enää muista mikä se oli. Oli ”mahtavaa” lukea tunteista, jotka olivat aivan samanlaisia kuin itselläni, joita olen hävennyt ja miettinyt olevani hysteerinen. Lukea kuinka mies ja nainen suhtautuvat tilanteeseen niin eri tavalla. Valitettavasti kohtalotovereita siis on, heidän kanssaan olisi puhdistavaa päästä juttelemaan. Minä en ole näyttänyt kuin miehelle ja vanhemmilleni, kuinka rikki tästä olen, muiden edessä olen esittänyt vahvaa. Kerran ratkesin naapurissa itkemään, jolloin naapurin spontaani halaus sai minut miettimään, että pitäisi vain useammin olla rehellinen. Mutta kun sitä ei haluaisi aina valittaa vaan mennä eteenpäin, tiedättekö?
Tässä siis hyvin lyhyt avaus minun apeuteeni loppuviikosta. Nyt tästä tuli kyllä oikea maanantaipostaus, tänään on kuitenkin edessä kiva päivä! Ja viikonloppunakin sain tehtyä kaikkea hyödyllistä, kuten laitettua syyssipulit maahan ja puhtaat lakanat sänkyyn, joten aina elämästä löytyy paljon hyvääkin.
Uutta viikkoa kohti siis! Mitä kivaa se pitääkään sisällään?
Kuka innostuu leteistä ja harmaan sävyistä?
Kun lapsi ei nuku
Halusin kirjoittaa tämän tekstin ja lähettää sympatiani ja kannustukseni kaikille väsyneille sen myötä. Toisaalta pelkään tällaisten tekstien kohdalla, että minulle ropisee ”asiat voisivat olla paljon pahemminkin”-palautetta. Totta, mutta halusin silti vertaistuen takia tämän kirjoittaa. Itse olin syvimpinä väsymyksen hetkinä epätoivoinen, yksinäinen ja elämä on välillä ollut yhtä selviytymistä. Unettomuus tekee ihmisestä aivan erilaisen. Minusta se teki itkuisen, äkkipikaisen, välillä ilkeän ja harkitsemattoman, lyhytpinnaisen ja sai näkemään pienetkin vastoinkäymiset suurina. Mikään ei ole hyvin, kun väsymys sumentaa järjen. Vertaistuen löytäminen oli yllättävän vaikeaa. Joka puolella tuntui olevan vain hyvin jaksavia äitejä.
Kun odotin esikoista, ajattelin (mistä lie sain päähäni), että heräily kestää muutamia kuukausia, ehkä puoli vuotta. Kaikkihan äidit imettävät öisin ja kulkevat tuolla kaupungilla vauvojensa kanssa, eihän se voi olla niin kamalaa? Kun vauva oli neljä kuukautta vanha, törmäsin ensimmäiseen heräilyn ja hormonien tuomaan ongelmaan: en nukahtanut enää itse. Nousin aamuneljältä kun uni ei tullut, poimin vadelmia, kävin lenkillä ja kun mies ja vauva nousivat useita tunteja myöhemmin, olin jo aivan tillintallin. Ei auttanut korvatulpat, eri kerroksessa nukkuminen, ei mikään. Useasti kun meinasin jo nukahtaa hyppäsin ylös ”nyt se taas huutaa” vain todetakseni, että joka puolella on hiljaista. Kuulin itkua unissanikin.
Hyvää tarkoittavat neuvot saavat ihmisen hulluksi. ”Nuku kun lapsi nukkuu” on ehkä ärsyttävin niistä. Minä en ole päiväuninukkuja, uni ei vain löydä minua päivisin. Unettomuudesta kärsivä ei osaa nukkua päiväunia. Joskus väsyneimmillä hetkilläni olisin voinut huutaa raivosta kun joku jakeli vinkkejään päiväunista ja korvatulpista. Jos unettomuudesta ei ole kärsinyt, sitä on täysin käsittämätöntä tajuta. Niin oli itsenikin, ennen kuin sen sain kokea.
Kun vauva oli noin 7kk alkoi elämässämme rytistä, jouduimme pakon edessä jättämään kotimme, remontoimaan sitä 8 kuukauden ajan ja olimme todella stressaantuneita ja ahdistuneita. Olen miettinyt paljon, johtuiko lapsemme yöheräily osaksi siitä, että kotona ilmapiiri oli kireä, mutta kukas sen tietää. Heräily paheni lapsen ollessa noin 8kk:n ikäinen ja hän alkoi herätä tunnin välein. Tässä vaiheessa yösyötöt olivat jo ohi ja soitin umpiväsyneenä neuvolaan ja pyysin apua. Käskettiin jättää kolmannet päiväunet pois. Jätettiin. Käskettiin olla johdonmukaisia. Yritettiin. Lapsen ollessa 1,5-vuotias käskettiin jättää tutti pois. Jätettiin. Millään ei ollut mitään vaikutusta.
Oli unipussi, oli tassuttelu (vihaan tuota sanaa!), oli hetkiä, kun yritimme antaa hänen huutaa, mutta tämä yritys kaatui alkuunsa. Neuvolasta tarjottiin perhetyötä avuksi, joka sinällään helpottaa väsyneen päivää, muttei sen työssäkäyvän väsymystä, eikä se tuo meille yöksi unta. Kävimme unineuvonnassa, 2-vuotiaan kohdalla täytimme säntillisesti uniseurantalomaketta (ruokailut, unet, heräilyt piti täyttää siihen). Vein tuon lomakkeen neuvolalääkärille, joka sanoi ettei osaa auttaa. ”Oletteko ajatelleet perhetyötä? Teetköhän sinä tästä heräilystä vähän isomman asian kuin se on?” Minä kirjaimellisesti räjähdin silloin neuvolassa. Melkein huusin, että lapseni on 2 vuotta ja 2 kuukautta vanha, heräilee jatkuvasti ja me sekoamme väsymykseen. Olen selittänyt tilanteemme kymmenelle eri neuvolaterkalle (aina eri sijainen) ja parille neuvolalääkärille. Olen saanut turhia vinkkejä läjäpäin ja tarttunut niihin kuin hukkuva oljenkorteen, koska olen ollut valmis tekemään ihan mitä tahansa, että saisimme nukkua. Mutta kun kukaan ei osannut auttaa. Sairaalan unikoulua tarjottiin, muttei meillä ollut siihen sydäntä. Ajatuskin omasta pienestä huutamassa yöllä sairaalassa sai minut itkemään, en siis ehkä ollut vielä täysin epätoivoinen.
Noin 9kk:n iästä mieheni alkoi hoitaa heräilyjä, kun syöttöjäkään ei ollut. Hän pystyi käymään hyssyttelemässä ja jatkamaan unia saman tien, siinä missä minä jäin kukkumaan. Valitettavasti minäkin heräsin usein joka tapauksessa ja jäin sitten kukkumaan kun kaksi muuta nukkuivat. Hän hoiti vielä viime viikkoon asti heräilyt ja voi kuulkaa, miten huonoa omatuntoa olen siitä tuntenut. Toisaalta hän väitti, ettei kärsi siitä niin paljoa kun nukahtaa heti takaisin, mutta jos herätyksiä tulee välillä puolen tunnin välein, kyllähän se ihmisen syvään uneen vaikuttaa. Me olisimme olleet hukassa ilman jaksavaa miestä.
Saimme me välillä helpotusta, mummilassa lapsi nukkui isovanhempien kanssa, kerran vanhempani ajoivat yllättäen Tampereelle ja päästivät meidät yöksi hotelliin. Olin kuulostanut ilmeisen väsyneeltä puhelimessa. Valitettavasti unettomalle tällaiset ”maksetaan hotellista, pakko nukkua”-tilaisuudet saattavat luoda stressin siitä, että nyt on nukuttava, eikä uni tule. Kuulostaako järjettömältä? Sitä se varmasti onkin.
Tunsin useamman kerran, ettemme pärjää. Kukaan ei osannut auttaa, väsymys kiristi meitä kaikkia (ei se lapsikaan aurinko ole valvottujen öiden jälkeen) ja kukaan ei osannut kertoa milloin tämä loppuu. Oma käännekohtani tuli kesällä, tuon toukokuisen neuvolariehumiseni jälkeen. En jaksanut enää yrittää mitään vippaskonsteja tai toivoa, että joku osaisi auttaa. Minä ”luovutin” ja hyväksyin tilanteen. Meillä heräillään ja se on nyt näin. Jo pelkkä asenteen muutos auttoi. Kahden vuoden epätoivoinen avun pyytäminen ja toivominen, että josko ensi yö nukuttaisiin asetti vain paineita öille.
Toiset lapset vain taitavat heräillä, eikä syytä tiedä. Sumeimmillani hetkilläni en halunnut tavata kavereita, kenen lapset nukkuivat hyvin. Se tuntui puukon kääntämiseltä haavassa, vaikkei toisen uni ole meiltä pois, mutta väsyneen mieli on väsyneen mieli. En uskaltanut ajaa lähikauppaa pidemmälle autolla. Peruin menojamme, kun en vain jaksanut pukea vaatteita. Vietin viikon yöpuvussa lapsen ollessa vuoden ikäinen. Tiedättekö mitä tämä tekee mielialalle, jos olet äärettömän väsynyt, yksinäinen ja surullinen ja sulkeudut viikoksi kotiin lapsen kanssa ja vietät päivät yksin. Niin. Mies sanoi kerran, ettei jaksa tulla töistä kotiin ja kohdata sitä surkeutta, mikä siellä minun väsymykseni muodossa odottaa. Mutta kun en saanut tiristettyä itsestäni yhtään positiivisuutta. En jaksanut edes yrittää.
Ja nyt, 2,5 vuoden kohdalla lapsi vain päätti alkaa nukkua. Mikään elämässä ei ole toisin, mitään ei ole muutettu rutiineissa (Niin ne rutiinit, kyllä niistäkin pitää pitää kiinni, jotta lapsi nukkuisi. Ja kyllä, meillä ei ole lipsuttu iltarutiineissa tai nukkumaanmenoajoissa, olisikohan silläkään ollut loppujen lopuksi mitään vaikutusta?), enkä keksi mitään selitystä tälle. Pelkään, että kun kirjoitan tämän auki, palaamme heräilyyn. Toisaalta kokonaan nukutun viikon jälkeen tiedän, että selviämme siitä.
Uskon, että väsymykseni on osaltaan työntänyt joitakin ihmisiä pois luotamme. Vaikuttanut paljon kaikkeen. Olemme silti selvinneet ja onneksi saaneet välillä apua. Tiedän, että tälläkin hetkellä on paljon epätoivoisen väsyneitä äitejä, enkä osaa antaa mitään hyvää neuvoa. Muuta kuin vertaistukea ja tiedän, se on käsittämättömän rankkaa. Mutta siitä selviää. Eikä avun pyytäminen tee sinusta heikkoa vanhempaa (itse ajattelin olevani jotenkin surkea kun en selviä heräilyistä) vaan se on viisautta.
Toivotan ihan hirveästi kaikille lapsen takia tai muista syistä unettomuudesta kärsiville jaksamista ja parempia unia, meitä on täällä paljon! Vertaistuki on oikeasti korvaamattoman tärkeää ja asioista puhuminen. Kun ei jaksa, käy pihalla istumassa pari minuuttia ja huuda ääneen. Niin minäkin tein, naapureista välittämättä.
Kliseinen asia kuitenkin on, että ne hyvät asiat yleensä voittavat pahat. Ystävän kädenojennus, miehen tarjoama hotelliyö, pienen ihmisen kikatus ja suukko poskelle. Väsynytkin mieli näkee hetkellisesti valoa ja suu kääntyy hymyyn. Tuo pieni rakas pallero on kuitenkin parasta mitä minulle on tapahtunut, vaikka elämä on välillä ollut vähän sumuista.
Pääsikö joku maratontekstin loppuun asti? Tälle ajanjaksolle mahtuu niin monta yötä ja asiaan liittyvää juttua, että valitettavasti maratonpostauskin on vain pintariipaisu. Toivottavasti se antaa jollekin toivoa. Hyvää viikonlopun jatkoa kaikille! <3
P.S. Kuvat eivät juurikaan liity aiheeseen, kuvasin vain vanhempieni pihalla kaunista syyssatoa sillä aikaa kun pieni… nukkui rattaissaan. ;)
Merkkejä ilmassa
Nämä kuvat napattiin viime viikolla ja laskeva aurinko toi niihin ihanan valon ja jotenkin muiston kesästä. Tuosta elämäni ensimmäisestä merkkilaukusta on syyttäminen Curiouser-Nooraa, joka vinkkasi Fashionstoren lopettamisesta. Laukku oli hurjassa alessa ja pakkohan minun oli se tilata siltä istumalta! Söpöt kynäkorvikset ovat puolestaan tamperelaista suunnittelua ja Mariel Designin käsialaa. Ovat muuten legokorvisten ohella vähän lapsimagneetit, ”äiti tolla tädillä on kynät korvissa”. Hih. :D
Syksyn myötä ovat myös blogini kävijämäärät laskeneet ja tähän olisi aina kivaa tietää syy. Indiedaysin uudistus, juttujeni taso vai syksyn myötä tulleet kiireet? Olen aika paljon pyöritellyt ajatuksia asukuvien mielekkyydestä, kun moni blogi ja Facebook täyttyvät pakolaiskriisin kannanotoista, mutten kuitenkaan ole osannut ottaa asiaan kantaa täällä. Uskon, että auttamisväylät ovat tulleet montaa reittiä esiin. Paljon asiasta on tullut kuitenkin puhuttua ja olen useamman kerran pysähtynyt katsomaan lastani leikeissään ja miettinyt, miten erilainen lapsuus voisikaan olla. Kyllä tämä kaikki pakottaa pysähtymään ja miettimään.
Viikonloppukin on takana ja uusi viikko edessä. Täytyy sanoa, että viikonloppu ”korjasi” minun mielentilani taas uutta viikkoa varten. Selailin perjantai-iltana somea ja se vilisi onnellisia illanviettokuvia, babyshower-juttuja, hääkuvia, polttareita, kuvia tyttöjen illasta, lukuisia hymyileviä naamoja Gloria Fashion Show’ssa ja lista jatkuu. Tunsin itseni pohjattoman yksinäiseksi perjantaina. Yksinäisyys on hassu sana, sillä minulla on jatkuvasti ihmisiä ympärilläni, en pelkää mennä täysin vieraiden ihmisten sekaan ja höpötellä kaikille. En usko, että vaikutan ulospäin yksinäiseltä. Silti, kun elokuu on ollut minulle vaikeaa aikaa, olisin halunnut useamman kerran tarttua puhelimeen ja soittaa jollekin. Se joku on ollut sitten äiti tai aviomies. Perjantaina mietin, että antaisin mitä vaan, jos voisin järjestää vaikka tyttöjen leffaillan ja keksin sata syytä ja vikaa itsessäni ja valinnoissani siihen, miksi tilanteeni on tämä, etten tietäisi ketä tuollaiseen iltaan pyytäisin. Sitten kului kaksi päivää Jyväskylässä, jonka aikana nähtiin ihmisiä, veljeä, mummoa, vanhempia, ystäviä ja lopulta oli ihanaa olla ihmishulinassa Pomp de Lux-kutsuilla eilen. En tuntenutkaan oloani enää yksinäiseksi ja totesin, että keskityn olemaan onnellinen siitä, mitä minulla on. Perhe ja koti. Siinä on jo niin paljon, mitä monella maailmalla ei ole.
Silti tuo paha olo perjantaina sai miettimään somen mielekkyyttä. Se pitäisi jättää välillä avaamatta. Mietin myös bloggaamisen mielekkyyttä, sitä kuinka kyttään lukijamääriä ja pahoitan mieleni, kun en onnistu koukuttamaan ihmisiä jutuillani.
Aikamoisen ajatusvyyhdin sainkin tähän postaukseen, huh! Punainen lanka katosi aikapäivää sitten. Heitä siis mielipiteesi että saadaan keskustelua kehiin, asusta, mustavalkoisuudesta, pakolaiskriisistä, yksinäisyydestä, somesta, bloggaamisen mielekkyydestä, mistä vain mitä nämä horinani nostivat mieleesi!
Mukavaa uutta viikkoa kaikille, kivaa kun olette siellä ruudun takana!
P.S. Tänään päättyy myös arvonta, käyhän osallistumassa!