Vietin ihan mielettömän tunteikkaan päivän torstaina. Ihan yksikseni kuulkaa. Kävin vihdoin (en tiedä oliko se vihdoin, mutta tuntui että iäisyys on jo kulunut) läpi veljen häistä kertyneet kuvat. Käsittelin heille parhaat ja laitoin eteenpäin. Disney-biisit soivat taustalla kuten häissä ja välillä oli ihan sumeana koko näkymä, en meinannut nähdä ruutua itkulta.

Kaksi viikkoa on valtavan lyhyt aika, mutta miten se tuntuu niin pitkältä? Paljon on ehtinyt jo tapahtua häiden jälkeen ja tuo elokuun viimeisenä ollut upea kesäsää on enää muisto, syksy on jyrännyt vahvasti parissa viikossa kehiin. Lehdet ovat alkaneet muuttua punaisiksi ja vettä tulee harva se päivä. Elokuun viimeinen oli samalla jotenkin täydellinen hääpäivä sekä todellakin kesän viimeinen päivä.

Kuvia selatessa kyyneleet toi silmiin parin onni. Niin monessa kuvassa se tapa, millä katsoivat toisiaan. Itketti katsella montaa rakasta ihmistä, ihanaa kun olivat paikalla. Kuristi kurkkua kun harmitti vieläkin esikoisen puolesta, mutta onneksi pääsi sentään paikalle. Itketti katsoa komeita veljiäni kuvissa, milloin mahtoi heistäkin aikuisia miehiä kasvaa? Miten sitä pitääkin aina pikkuveljiään… No, pieninä.

Kuvissa näkyi onnellisia ja iloisia ihmisiä, sekä valtava määrä halauksia. Hymyilytti, miten kumaraan parimetrinen veljeni joutui menemään halatessaan 93-vuotiasta, hieman jo kasaan painunutta mummoaan. Miten isot miehet halasivat onnellisina toisiaan. Miten monessa kuvassa pidäteltiin itkua liikutuksesta. Häät ovat ihan mielettömän ihania tapahtumia ja haikeana mietin, ettei ole häitä tiedossa varmaankaan aikoihin. Lähipiiri on nyt saatettu avioliiton onnelliseen satamaan, mielelläni kyllä pääsisin häihin taas!

Sen lisäksi, että toki sitä mielellään on itse onnellinen, on se onni, jota tunsin hääparin puolesta aivan ihanaa. On ihanaa katsoa nuoria, onnellisia ja rakastuneita ihmisiä, joilla on läheiset ympärillään juhlimassa. Kiitos juhlista upealle parille!

Tämä viikonloppu kaksi viikkoa häistä menee taas Jyväskylässä. Miten minusta tuntuu, että tässä välissä meni vähintään kaksi kuukautta? Tällä kertaa niskaan ei vedetä parhaimpia, tällä kertaa jalkaa nykäistään lenkkarit ja trikoot ja suuntaan ensimmäistä kertaa yksin puolimaratonille. Fiilis on vähän kumma. Vaikka yksinhän sitä juoksee aina, on tämä silti omituista. Saa nähdä kuinka käy, palaan fiiliksiin varmasti, kävi miten kävi! Tänäänkin mennään tunnemyrskyssä varmasti, mutta omaa päätä vastaan taistellen. Jalat jaksaa varmasti.

Halusin siis jakaa vielä onnellisia fiiliksiä ja toivottaa sydämiä kaikkien viikonloppuun! Mitä sinulla on mielessä tälle viikonlopulle? Tule heittämään läpyt Jyväsjärvelle, kannustus on aina ihan maailman parasta! <3