Tämä postaus on mietityttänyt pitkään. Miten ihmeessä kaksi vuotta on mennyt niin siivillä? Mihin hävisi se pieni, kapalopussissa nukkuva toukka niin äkkiä? Muistinko haistella vauvatuoksua tarpeeksi ja nauttia siitä, kun hän oli ihan pieni? Toisaalta hän on 2-vuotiaanakin hyvin pieni ja nyt ei oma superväsymys ja valvominen enää vie niin terää siltä, etten jaksaisi nauttia lapsieni seurasta.
Kaksi vuotta sitten oli aurinkoinen perjantaipäivä, kun sain luvan kävellä suoraan synnytyssaliin 7 viikon tuskailun jälkeen. Olin iloinen, että pääsimme täysiaikaisuuteen, vaikka loppuodotus rankkaa olikin. 1,5 tuntia käynnistyksen jälkeen minulla oli sylissäni kuopus, joka oli aivan identtinen isosiskonsa kanssa mittoja myöten. Katselin häntä hämmästyneenä ja tunsin heti sen tarmon, mikä pienessä oli, kun hän puolen tunnin ikäisenä tarttui sormeeni. Tunsin, että tästä tytöstä ei tule puuttumaan tahtoa.
Eikä ole puuttunut. Yksivuotiaasta asti häntä ei ole saanut auttaa ruokailussa. Nyt kaksivuotiaana hän haluaa pukea itse. Kävelemään hän lähti yhdeksänkuisena. Ekan kerran laski laskettelurinteen alas 1v ja 10kk ollessa mittarissa. Potkupyöräili siskon perässä sisähallissa 1,5-vuotiaana. Oppi 1,5-vuotiaana r-kirjaimen ja puhua pölöttää jo kunnon tarinoita. Hänellä on ollut hirveän kova sisäinen tahto tehdä kaikki heti, eikä paikallaan voi olla hetkeäkään. Edelleenkään en ymmärrä, miten saisin tuon höyryheikin vaikka istumaan hetken ruokapöydässä. Hän on hirveän vahvasti läsnä kaikessa tekemisessä, eikä todellakaan tyydy katselemaan mitä muut tekevät, vaan tekee myös. Perjantai-iltana pimeällä hän kurotti käsiään kohti taivasta ja sanoi, ettei yletä tähtiin. Minua yhtä aikaa nauratti ja itketti ja sanoin, että sinä olet sellainen luonne, että jos haluat ylettää tähtiin, varmaan rakennat raketin ja lennät sinne.
Pelkäsin odotusaikana hirveästi, miten jaksan taas vuosien valvomisrumban, mutta onneksi nukkumaan hän on rauhoittunut paremmin kuin isosiskonsa. Kaikki on mennyt kakkosen kanssa muutenkin pienemmällä stressillä ja enemmän omalla painollaan. Hän on ollut mukana kaikessa mitä on tehty ja paljon onkin ehditty!
Lasten syntymäpäivä on aina iso juttu. Sitä miettii mennyttä aikaa, miettii hetkeä, kun hän syntyi. Katselee miten valtavasti pieni nyytti on kehittynyt ja nieleskelee palasia kurkussa. Niin klassisesti se aika lentää ja lasten kasvusta sen näkee. Heitä on yhtä aikaa haikeaa ja aivan mahtavaa seurata.
Hyvää syntymäpäivää perheemme kuopukselle, en voisi kuvitella elämäämme ilman sinua. Olen äärettömän onnellinen saadessani olla kahden tytön äiti. <3
Löytyykö sieltä maaliskuisia? Meillä on ollut aikamoinen synttärirumba, eikä vielä loppua näy! Ihanaa!