”Mä en tiedä miten jaksan työttömyyttä enää hetkeäkään. Meinaa tulla epätoivo ja itku. 10 kk takana ja aivan tuskaa päästä edes haastatteluun, vaikka on korkeakoulutus ja kaikki.”
Yllä olevan viestin sain Instagrammissa yhdeltä seuraajaltani yksityisviestinä. Kysyin häneltä, saanko käyttää viestiään anonyymina, sillä tuli välitön tarve kirjoittaa asiasta ja miettiä tätä enemmän. Toki nyt pandemian myötä työttömyys on muuttunut ihan erilaiseksi ja moni ala on pulassa, mutta en ole ikinä kokenut työnhakua helpoksi, oli pandemioita tai ei. Välillä on suorastaan tuntunut, että korkeakoulutus on hidaste enemmän kuin mahdollisuus. Siksi halusin pureksia tätä aihetta hieman, sillä koen, että työttömyys on jollain tapaa tabu aihe yhteiskunnassamme. Jos et saa töitä, olet sitten varmaan laiska, saamaton, masentunut tai jotain. Yritätkö edes?
Työelämän murros – pitkistä urista pätkätöihin
Tästähän on puhuttu loputtomiin, miten työelämä on muuttunut viime vuosikymmeninä ja moni tekee pätkätöitä, sijaisuuksia, freelancehommia tai yrittäjähommia, koska vakkariduunia ei irtoa. Tai jos irtoaa, saa vähän väliä olla YT-neuvottelujen kourissa ja jännittää omaa kohtaloa. Se muutos siitä työelämästä, jota vanhempani ovat kokeneet on aika valtava. Molemmat vanhempani ovat aina, ihan aina tehneet todella paljon töitä ja päässeet kouluistaan uralle, josta ovat eläköityneet. Tai ei isäni ole vielä malttanut eläköityä, vaan tekee vielä vähän duuniakin.
Tuntui joskus nuorena, että tämä on se ajatus, mitä minultakin odotetaan. Ensin kesätöitä nuorena, sitten heti koulun jälkeen uralle. En tiedä oliko ura jotenkin helpompi valita aikaisemmin vai onko tämä persoonallisuuskysymys, mutten tiennyt yhtään miksi haluaisin! Tai toisaalta tiesin, olin lapsesta asti halunnut toimittajaksi, mutten uskonut, että pääsisin lukemaan yliopistoon tiedotusoppia, sinne pääsi niin harva. Joten en edes hakenut vaan hain yliopistoon lukemaan kasvatustieteitä, koska sinne on ehkä vähän helpompi päästä. Ja toimittajat joutuvat matkustelemaan ja mitä lie, mitä jos haluan perheen. Arvatkaa tuntuvatko nämä ajatukset nyt 20 vuotta myöhemmin tyhmiltä? Miksen painanut unelmaani kohti?
Aloitin siis hakemaan kesätöitä ensi kertaa 15-vuotiaana. Ajattelin sen olevan helppoa. Täytin aivan loputtomasti kaiken maailman hakemuksia ja kaavakkeita eikä mitään kuulunut. Miksei? Olin valmis tekemään mitä vain. Lopulta sain tutun kautta kahdeksi viikoksi Tienaa tonni-paikan kaupassa ja koska osoitin olevani ahkera ja luotettava työntekijä, sain koko kesän kestävän työn kyseisessä kaupassa seuraavinakin kesinä. Mutta yhdestäkään hakemuksesta ei koskaan kuulunut mitään ja olin suhteellisen järkyttynyt. Ajattelin oikeasti, että kauppaan, siivoamaan, puutarhahommiin kaupungille taitai pääsee kesäksi kun nostaa kätensä ja haluaa! Yksi duuni muuten mihin pääsin kun vaan ns. ilmoittauduin oli mainosten jakaja. Sitä tein lukioikäisenä ja se 500 markkaa mikä siitä jäi kuussa käteen oli valtavan iso raha, kun ysärillä ajat olivat tiukat.
Vakituinen työ Hesburgerin vuoropäällikkönä
Kun sain päähäni muuttaa Tampereelle miehen perässä, piti tietenkin keksiä jotain, mitä tehdä siellä. Tein valtavan kasan hakemuksia, kauppoihin, ravintoloihin, moneen erilaiseen paikkaan. Yhdestä, yhdestä soitettiin minulle ja pyydettiin haastatteluun. Sain paikan ja otin sen ilolla vastaan ja näin puin oranssin t-paidan päälle Carrol’sin logolla. Sittemmin paikka vaihtoi konseptia ja minä paitaa Hesburgerin siniseksi ja pikkuhiljaa titteliäni vuoropäälliköksi. Pääsin sisään yliopistoon ja jatkoin vuosia kyseistä työtä iltaisin ja viikonloppuisin sekä lomilla arkisin. Monet opiskelijabileet jäivät väliin ja joskus ärsytti olla aina viikonloppuisin töissä miehen ollessa kotona, mutta toisaalta sain hyviä ystäviä, sain säästettyä häihin rahaa ja ollessani yliopisto-opiskelija, sain jo vuosien kertyessä kuukauden palkallisen loman muiden hikoillessa mistä saa kesätöitä. Se oli muuten kova juttu.
Töihin Thaimaahan
Kun gradu alkoi valmistua saimme miehen kanssa kuningasidean – haetaan Thaimaahan töihin! Oli tarkoitus kokeilla yhden talven ajan ja oikeasti olimme aivan varmoja, ettei meitä molempia oteta töihin. Haettiin vähän vitsillä. Käytiin haastattelussa yhdessä Helsingissä kesällä 2007 eikä kerrottu minkä takia käytiin Helsingissä. Tiesin vallan hyvin, ettei tuo veto ollut millään tapaa järkevä uran kannalta ja etteivät vanhempani taputtaisi päähän valinnastamme. Mutta kun oli nuori, oli elämä edessä ja ovet auki, tuli olo, että nyt täytyy elää jos joskus. Olen painanut duunissa ja koulussa 7-vuotiaasta asti, joten nyt olen vapaa. Ja meidät molemmat valittiin samaan sukellusfirmaan töihin ja näin, 25-vuotiaana kasvatustieteiden maisterina muutin Thaimaahan ja äitini henkäili kauhusta. Yksi talvi venyi kolmeksi.
Maisterin paperit ja pätkätöiden taivas
Siinä sitten oltiin, takaisin Suomessa. Diplomi-insinööri mieheni työllistyi pian, mutta minä, urani sössinyt KM en. Koska tutkinto ei tähtää suoraan mihinkään ammattiin, olin samalla viivalla hakemassa töitä ammattikorkeasta valmistuvien kanssa ja monen muun maisterin kanssa. Koulutussuunnittelija, projekti-ihminen, tiedottaja, sihteeri, no, te tiedätte. Niistä duuneista taistelevat sadat. Itkin ja kirjoitin hakemuksia. Itkin lisää. Olin epätoivoinen. Oli kulunut lähes 5 kuukautta Suomeen paluusta kun äitini vinkistä menin työmarkkinatuella töihin. ”Palkkaa” sain 500 euroa kuussa, mutta kokemusta ja suhteita sitäkin enemmän. Sitä kautta pääsin myös tiedottajan töihin, joka oli todella upea ja opettavainen työ. Mutta jälleen yksikään hakemus ei tuottanut mitään tulosta ja oli ns. pakko lähteä ilmaiseksi puoleksi vuodeksi töihin maisterin papereilla.
Raskaus, pätkätyöt ja uudelleen työllistyminen
Kun tiedottajan työ loppui (olin sijainen), odotin esikoistani ja laskettuun aikaan oli muutama kuukausi. Oli aika selvää, että jään jo kotiin. Lapsen ollessa 1,5 vuotta aloin opiskella Helsingissä muotitoimittajatutkintoja ja hänen ollessa 2-vuotias, kirjoittaa vimmatusti hakemuksia. Taas jälleen kerran tuloksetta. Sitten syntyikin jo kuopus ja huomasin, että aloin saada kevytyrittäjänä erilaisia blogitöitä ja päätin panostaa niihin. Kun lapset menivät lopulta osa-aikaisesti päiväkotiin syksyllä 2018, aloin kirjoittaa työhakemuksia ja tein kevytyrittäjänä blogitöitä. Kirjoitin 75 hakemusta. Kävin jossain TE-toimiston kirjoita parempi CV ja hakemus ja mitä lie-kursseilla ja kirjoitin niitä parempia hakemuksia. Pääsin tasan en yhteenkään haastatteluun. Masensi ja itketti. Oli täysin lyöty ja epäonnistunut olo. Tuntui, että ulospäin näytti siltä etten edes yritä.
Yrittäjyys – ei missään nimessä minua varten
Olen aina ajatellut, että yrittäjäksi en sitten ainakaan lähde. En kestä sitä epävarmuutta tai sitä, että itseään täytyy aina olla myymässä ja kehumassa. En en en. Mutta oli kulunut 9 kk siitä, kun tytöt aloittivat päiväkodin ja minulla oli kaksi päivää viikossa aikaa hakea töitä. Olin ihan maassa. Sitten jostain takaportin kautta minulle vinkkasi entinen työkaveri, että jos olen työtön korkeakoulutettu, saan ilmaiseksi yrittäjyyskurssin tänä keväänä. Jaa? No en kyllä mene, en pysty alkaa yrittäjäksi! Haluan palkkatyön ilman jatkuvaa epävarmuutta!
Ja sitten jotenkin kummasti tuli kesä 2019. Tein yrittäjyyskurssia lasten ollessa lomalla ja miehen töissä. Sateisena heinäkuun päivänä istuin Leon Leikkimaan kahvilassa tekemässä kurssia läpi lasten leikkiessä kaverinsa kanssa. Elokuussa minulla oli liiketomintasuunnitelma kasassa. Syyskuussa puoltava starttirahahakemus ja lokakuun 2019 toimiva yritys, yritystili, yrityksen nimi ja… APUA!
Onko työtön laiska ja saamaton?
Minun työurani näyttää kamalalta, koska siellä on pitkiä pätkiä kotona oloa, siellä on Thaimaan työt joista ei paljon Suomeen kerry eläkettä tms. eli näytän siinäkin välissä työttömältä, vaikka Thaimaassa tehtiin 6 päivää viikossa töitä ja pitkiä vuoroja, tein siis töitä enemmän kuin koskaan Suomessa. En lähtenyt aktiivisesti hakemaan ”oman alani” töitä 25-vuotiaana (mikä sekin on, oma ala) vaan halusin nähdä maailmaa. Asia, mitä emme ole katuneet miehen kanssa sekuntiakaan. Ne olivat elämäni parhaita vuosia ja eri tavalla opettavaisia. Ja nyt lasten kanssa en voisi toteuttaa tuollaista unelmaa.
Olen ollut pidempään lasten kanssa kotona kuin äitini, mieheni vakityö sen mahdollisti. Uskon, etten ole ainoa, joka on enemmän kuin 9 kuukautta lapsen kanssa kotona jos siihen on mahdollisuus. Elämäni onnellisinta aikaa oli, kun toinen pikkuveljeni syntyi ja tulin kolmasluokkalaisena koulusta kotiin, missä oli äiti ja veli, ehkä joku naapuri kahvilla, ehkä leipomuksia, mutta ainakin se äiti. Olen halunnut mahdollistaa sen, että olen lapsilleni mahdollisimman paljon läsnä, siksi en pyrkinyt heti hakemaan töitä.
Olen mielestäni aina ollut tunnollinen ja ahkera, avoin ja rehellinen sekä luotettava työntekijä. Olen kirjoittanut satoja hakemuksia ja kehunut itseäni maasta taivaisiin, opetellut tekemään parempia hakemuksia kurssien avuin ja silti. Olen ollut monesti valmis tekemään ihan mitä vain, sihteerin hommia, vaatemyyjän hommia, jotain, huolimatta maisterin tutkinnosta. ”Ei tänne kannata noilla papereilla hakea, et kuitenkaan ole kauaa”. ARGHHH! Sanoinko jo, että maisterin paperit ovat olleet välillä vain esteenä?
Työttömyys masentaa, kalvaa itsetuntoa ja luo epävarmuutta
Tiedän sen tunteen, kun työttömyys jatkuu kuukausia, tunnet olosi epävarmaksi ja lyödyksi. Masentaa, hävettää, taloudellinen selviäminen pelottaa. Tuntuu, ettet kelpaa mihinkään tai kenellekään. Ulospäin näyttää siltä, ettet ehkä edes yritä. Mitä ylipäätään teet päivät? Eikö nyt jotain töitä saa aika helposti? Kirjoitat varmaan huonoja hakemuksia? Hei, kannattaa ehkä lähettää hakemus tulitikkurasiaan taiteltuna niin jää mieleen (muistan tämänkin vinkin jostain 15 vuoden takaa. Nyt ehkä kannattaa tehdä joku ammattitasoinen video).
Hyviä työntekijöitä on paljon ns. vapailla markkinoilla, mutta töiden saaminen saattaa olla hirveän vaikeaa. Se ei tarkoita sitä, että olisit arvoton, et yrittäisi, et haluaisi tehdä töitä tai ettet olisi hyvä työntekijä. Tämä aihe on jollain tapaa tabu ja nolo ja halusin tätäkin avata, sillä en mielestäni ole mikään kattoon syljeskelijä, vaikken ole onnistunut töitä saamaan.
paita NUMPH/ takki PBO/ farkut CUBUS/ kengät DR.MARTENS (second hand)/ laukku A+ MORE/ korvikset AARIKKA
Minulla ei ole ratkaisua asiaan, miten saada töitä. Oman kohtaloni ratkaisin sillä, että yritän itse työllistää itseäni, muttei sekään ole helppo tie. Tuntuu, että työmarkkinoilla täytyy hallita digimaailma, puhua kieliä, olla kokemusta, osata tehdä hyvä hakuvideo ja mikä ahdistavinta, moni itseäni 15 vuotta nuorempi tekee digiasiat jo järjettömän sujuvasti, on kasvanut niihin sisään enemmän kuin meidän matopelisukupolvi. Mutta on meilläkin vahvuutemme.
Älä siis menetä toivoasi, vaikka välillä täytyykin uida syvissä vesissä. Toivottavasti tästä epämääräisestä urapolustani tuli edes vertaistukea! Aiheesta olisi kivaa lukea keskustelua!
P.S. Kuvat ovat marraskuulta jos ihmettelette mitä tukalleni tapahtui. En tykännyt niistä ja jätin julkaisematta, enkä tykkää vieläkään, mutta sopii ahdistavaan aiheeseen sen puolesta!
Niin ja helmikuun asuäänestyksen arvonta suoritettu! Arpoja kertyi yli 300 kappaletta IG:ssa sekä blogissa ja onni suosi nimimerkkiä Sari blogin puolella. Kiitos osallistumisesta! <3