Kuten kerroin alkuviikosta, meni taas viikko, etten nukkunut omassa sängyssäni. Mietin yöt syntyjä syviä, tulevaisuutta, lasten kasvatusta, työelämää, taloasioita ja kaikkea maan ja taivaan välillä. Sitten taas päädyin kamomillateen, villasukkien ja kirjan siivittämänä omaan sänkyyn ja nukuin yli yhdeksän tuntia. Ponnistin uuteen viikkoon aika eri fiiliksin.

Tuo kirja, Maaret Kallion Inhimillisiä kohtaamisia, on pysäyttävä ja sen ajatukset niin ”kurkkua kuristavia”, etten pysty montaa sivua kerrallaan sitä lukemaan. Mutta sitä lukiessa kuin kuulee Maaretin rauhoittavan äänen mielessään, saa hyviä ajatuksia arkeen ja onnistuu nukahtamaan.

Maaretin Inhimillisiä kohtaamisia nostaa esiin sitä, kuinka itsensä täytyy osata suhtautua inhimillisesti, ennen kuin pystyy kohtaamaan toisiakin ihmisiä inhimillisesti. Tämä on minulle se asia, mikä nostaa palan kurkkuun ja itkettää koko ajan kirjaa lukiessa. Minä en ole useinkaan itselleni inhimillinen, vaadin itseltäni ihan hirveästi ja en anna armoa, vaikka olisin väsynyt. Olenko ketään muuta ihmistä kohtaan niin julma? Toivottavasti en.

Kaipaatko armollisempaa arkea, vähemmän ylikierroksia ja läsnä olemista kirja kysyy. Kaipaan, mutta kaipaan myös jonkinlaista anteeksiantoa itseäni kohtaan. Koen päivittäin hirveän paljon tilanteita, joissa olen ihan ulalla. Joudun sietämään sitä, että vaikka annan lähes jokaiseen blogijuttuun parhaimpani, teen niin hyvin kuin osaan, se ei aina riitä. Siitä huolimatta klikkausluvut eivät ole välttämättä suuret (tai suuremmat, nälkä kasvaa syödessä!) tai seuraajamäärä kasva. Se ahdistaa välillä, kun ei se riitä, että teet parhaasi.

Toinen asia, mikä aiheuttaa arjessa jatkuvaa epävarmuutta on lasten kasvatus. Minä olen maisteriopinnoissani tahkonnut tuhansia sivuja jotain ihmeellisiä teorioita kasvatuksista, mutta mitä niistä on jäänyt käteen? Ei yhtään mitään, mitä voisi arjessa soveltaa. Koska en ole ollut juurikaan lasten kanssa tekemissä ennen omiani, olen tullut tähän elämäni vaativampaan rooliin ihan pystymetsästä. Totesin miehelle viikonloppuna, että välillä minusta tuntuu, että olen joka päivä 24/7 työssä, johon minulla ei ole mitään koulutusta. Sama kuin minut heitettäisiin insinööritoimistoon suunnittelemaan talo: minä tekisin parhaani, yrittäisin, pyytäisin apuakin ja heittelisin osan menemään mutu-tuntumalla. Sitten vuodet kertoisivat, miten kävi. Sortuuko talo vai sainko sille rakennettua tukevat perustat?

Itselleen täytyy antaa jatkuvasti anteeksi vanhemmuudessa, mutta helppoa se ei ole. Minua ”pelottaa”, kun suurimman osan ajastaan lapset viettävät minun kanssa. Vaikutan heidän elämään ja paljon. Välillä menee ihan poskelleen ja sen tajuaa jälkikäteen, mutta on oltava itseään kohtaan inhimillinen ja antaa anteeksi. Helppoa se ei ole. Tämä paletti, jossa lahkeessa roikkuu kovatahtoinen ja uhmaava reilu 1,5-vuotias sekä itsenäinen, mutta kuitenkin vielä niin paljon huomiota ja syliä kaipaava 4,5-vuotias on välillä haastava. Vielä kun osaavat ottaa aika hyvin yhteenkin jo.

Maaret muistuttaa, että inhimillisille olosuhteille täytyy luoda perustat riittävällä ravinnolla, unella sekä hyvällä ravinnolla. Tämän tunnistan niin itsessäni, jos syö mitä sattuu ja nukkuu vähän, menee kyllä kasvatuskin alta riman. Hän myös kehottaa vaalimaan kosketuksen hetkiä. Meillä ei yksikään aamu ala tai ilta lopu ilman aamu- tai iltahaleja. Ja tärkeää on muistaa halata myös sitä puolisoa. Halauksesta saa valtavasti voimaa. Kun kuopus päätti viikonloppuna olla mummilassa nukkumatta, yritin silittää häntä selästä uneen. Aina kun luulin että hän on nukahtanut ja yritin poistua, hän nosti pyjamaansa, näytti pulleaa taaperomasuaan ja kuiskasi pimeässä ”silittää”. Lopulta silitin kyyneleet valuen, osaksi siksi, että näin miten tärkeää kosketus on, osaksi siksi, että monen tunnin nukutus meinasi viedä voimat.

mekko PART TWO (By EmKa)/ housut KATRI NISKANEN/ kengät ELLEN BLAKE (second hand)/ korvikset CORUU/ takki VILA/ huivi PIECES/ kello TOMMY HILFIGER

Koen jatkuvasti riittämättömyden tunnetta siinä, että osaan jakaa aikani järkevästi niin blogin tekemiseen ja kehittämiseen, lapsilleni, puolisolleni ja ystäville. Niitä kotihommiakin aina piisaisi. Urheiluakin rakastan niin, etten voi olla ilman sitä. En ole hyvä ihminen, jos en hikoile. Olen tästäkin soimannut itseäni – jos rakastaisin leipomista, olisinko lasteni luona leipomassa senkin ajan, minkä juoksen itsekseni lenkkipolulla? Näin kärjistetysti? Vai onko hyvä, että lapset saavat liikunnan esimerkin? Kaikesta mahdollisesta voi soimata itseään ja se väsyttää henkisesti välillä hirveästi.

Koska olin hyvin väsynyt viikonloppuna, edellisessä postauksessa kertomani Teeleidin Annen halaus ja sanat olivat yksi parhaista inhimillisistä kohtaamisistani, mitä olen hetkeen saanut. Sain käsittämättömän paljon voimaa tuosta palautteesta ja päätin olla taas niin itselleni kuin muille parempi. Että minäkin pystyisin jonkun ihmisen noin voimaannuttamaan. Alkuviikosta löysin uutta virtaa lumesta, unesta kuin eräästä luonnonvalmisteesta, josta siitäkin postaan vielä. Se virta ja onni toivottavasti näkyy näissä kuvissakin. Mies totesi, että toiset harrastaa jotain osittaispaastoja, sinä sitten joko nukut ihan tosissaan tai et ollenkaan. Hah, tämä kai on vain hyväksyttävä!

Maaret kehottaa myös varaamaan aikaa iloisille turhanpäiväisyyksille arjesta, jotka lataavat sinua. Olisivatko nämä asukuvat sitä, iloista turhanpäiväisyyttä? Arjen estetiikkaa, josta saan iloa? Minä tulin näistä kuvista hyvälle tuulelle, toivottavasti sinäkin!

Mitä ajatuksia itseinhimillisyys sinussa herättää? Onko Maaretin kirja tuttu? Tai mitä pidät asusta, saa sitäkin kommentoida!

*kirja saatu, linkki ei mainoslinkki