20 vuotta on enemmän kuin puolet elämästäni. Se on suhteellisen pitkä aika ja taas toisaalta elämä on mennyt ihan hirveän nopeasti. 20 vuoden aikana on ehtinyt tapahtua kaikenlaista, hyviä ja huonoja juttuja, mutta ehdottomasti enemmän niitä hyviä. Olen tutustunut mieheeni yhä enemmän ja enemmän, olemme kasvaneet yhdessä pitkän matkan niistä hetkistä, kun olimme teini-ikäisiä nuoria ja muutimme kaksin Hervannan kaksioon Tampereelle. Vanhemmuus on muuttanut taas parisuhdetta ihan eri suuntaan ja muovannut ajatusmaailmaamme uusiksi. Tänään kiitän kovasti siitä, että meillä on takana näinkin pitkä matka ja kiitän kaikesta siitä, mitä olemme saaneet yhdessä kokea. Samalla toivon ja rukoilen, että vuosia tulee vielä paljon lisää.

Parisuhteen tärkeimmät hetket

Olimme kaksi kertaa suhteemme alkuaikoina parisuhdekurssilla. Se ei ollut mikään kriisikurssi, vaan hauskaa yhdessä tekemistä. Innostuin mainoksesta ja sain houkuteltua mieheni mukaan. Vuodet taisivat olla 2004 ja 2005. Sen myötä meistä tehtiin yksi lehtijuttu ja yksi jakso suhteestamme kuvattiin Sunnuntaivekkari-ohjelmaan.

Joka tapauksessa, tuolla ensimmäisellä kurssilla molemmat miettivät itseksensä suhteen aikajanaa. Muistaakseni 10 tärkeintä hetkeä piti nostaa esiin. Kolmen vuoden 10 tärkeintä hetkeä, nehän varmaan ovat samat. Eivät ne olleet. Mies nosti ja oli kokenut tärkeäksi hyvin erilaisia hetkiä kuin minä. Yksi oli sellainen, mikä oli itseltäni painunut suorastaan unholaan ja ihmettelin, että hän oli sen kokenut niin suurena. Avasi silmiä, kurssi oli todella hyvä!

Entä nyt 17 vuotta myöhemmin, mitä me nostaisimme esiin? Olisiko tehtävä jo mahdoton? Vai olisiko se nyt selvää, että esiin nousisivat samat isot asiat, kuten häät, vaihtoaika Englannissa, Thaimaassa asuttu aika, yhdessä sukeltaminen, omat moottoripyörät ja reissut niillä kaksin, upea kaksiviikkoinen New Yorkissa, lasten syntymät ja ristiäiset, kaikki yhdessä perheenä koettu. Luettelisimmeko samat jutut?

Kun pysähdyn miettimään mitkä hetket ovat olleet tärkeimpiä, ne liittyvät hetkiin kun tietää toisen olevan tukena ja voi luottaa täysillä. Kun hän on pitänyt pinnan alla kädestä kiinni, istunut kyyneleet silmissä painekammion ulkopuolella minun maatessa sukeltajantaudissa sen sisällä. Kun olin denguekuumeessa ja mies nukkui kanssani viikon sairaalassa, toi Simpsoneita ja nukahti aina ennen minua. Kun sanoin synnytyssalissa etten pysty tähän ja toinen suorastaan huusi ”jos joku tähän pystyy niin se olet sinä!”. Hämmennyin ja voimaannuin niin, etten ikinä unohda tuota hetkeä. Enkä sitä, kun tultiin käsi kädessä puolimaratonilla maaliin täristen kylmästä, satoi kaatamalla. Elämän tärkeimmät hetket kietoutuvat niihin pieniin katseisiin, kädenpuristuksiin, sanoihin, tukeen ja luottoon, halauksiin ja siihen, kun pyydetään anteeksi.

Elämää ei voi suunnitella

Tämä on jännä juttu – elämää ei voi suunnitella ja samalla kai pitäisi. Pitäisi harkita tarkkaan, millaisen asunnon ostaa. Ehkä sijoittaa? Suunnitella urakäännöksiään ja tietää, miksi haluaa isona. Sitten taas toisaalta ei ikinä voi tietää, kauanko elämä meitä kantaa ja saamme olla maan päällä. Elämä on tässä ja nyt. Niin ajattelin, kun muutin Tampereelle syksyllä 2001 lähes vieraan ihmisen luo. Hän vaikutti niin älyttömän kivalta, että päätin hypätä tuntemattomaan ja kokeilla, tulisiko meistä mitään.

Huomasin, että olemme molemmat aikamoisia nollasta sataan-tyyppejä. Innostumme hetkessä pienistä ja suurista asioista ja toteutamme ne heti, emme sitten joskus. Muistan todella elävästi, kun kerran tulimme spinningistä kotiin. Oli kesä joskus 15 vuotta sitten. Kello oli vasta viisi illalla ja oli tylsää. Maanantai. Eipä aikaakaan, kun löysimme itsemme bussista matkalla kohti Aitoon kirkastusjuhlia ja Apulannan keikkaa. Oli huippuilta!

Vähän samaan tapaan on syntynyt päätös lähteä Englantiin asumaan, Thaimaahan töihin, vaihtaa asuntoa tai lähteä milloin minnekin. Me olemme temperamenttisia ja impulsiivisia tyyppejä, jotka lietsomme toinen toisiamme. Nyt 20 vuoden jälkeen sanoisin, että enemmän se on silti aiheuttanut hyviä kuin huonoja hetkiä ja päätöksiä. Olemme kokeneet yhdessä valtavasti ja olleet vähän kuin pieni yksikkö, joka haluaa kokea asiat yhdessä.

Tänään päivä alkoi kippistelemällä tee- ja kahvimukeilla. Pyöräilyllä päiväkotiin. Puurolla ja hymyillä, kun lapset selittivät juttujaan. Iltapäivällä mennään nelistään lasten kanssa leffaan (miten innoissaan he ovat, teatterit olivat niin pitkään kiinni!) ja kiinnitetään matkalla rakkauslukko.

Kun esikoinen katseli toissaviikonloppuna rakkauslukkoja keskustassa, hän kysyi onko meillä sellainen. Ei ole, vastasin. ”No miksei ole, tehän ette koskaan eroa, minusta teidän täytyisi laittaa sellainen!”. Sisälläni läikähti niin, että eilen sitten ostettiin kaiverrettu lukko, onhan 20-vuotispäivä hieno hetki kiinnittää se vai mitä? <3 Kiinnitämme lukon lähelle hotelli Tammeria, Tammerkosken ylle. Tuossa paikassa juhlimme ensimmäistä vuosipäiväämme vuonna 2002.

Kuvat Saara Partanen/ Mimi & Nöde Photography