Parisuhteen pienet piristykset!

Kaupallinen yhteistyö Sinful

Usein, kun alkaa miettiä, että pitäisi tehdä kaksin jotain pariskuntana, sitä alkaa miettiä liian suuria juttuja. Ajatuksia herää muun muassa ravintolaillallisesta, leffasta tai teatterista. Nämä kahdenkeskiset hetket kuitenkin vaativat esimerkiksi lapsenvahdin palkkaamista, suhteellisen monta tuntia aikaa ja erilaisten aikataulujen suunnittelua. Loppujen lopuksi se kahdenkeskeinen hetki ei vaadi välttämättä pitkää suunnittelua (tai itse asiassa, ne ex tempore-jututhan ovat parhaita). Saunahetki kaksin voi olla aikamoista luksusta siinä missä sekin, että molemmat hautaavat kännykkänsä kauemmaksi ja sytytetään illan hämärässä kynttilät. Sellaisia pieniä arjen piristyksiä lasten mentyä nukkumaan. Mikä on teidän juttunne arkea piristäessä?

Sinfullin joulukalenteri on osoittautunut odotettua kivemmaksi

Meillä on vielä sen verran pienet lapset (tai ehkä tämä riippuu ihmisten luonteesta ja rytmistäkin), että unille mennään jo kello 20 arkisin. Usein jää siis parikin tuntia aikaa kaksin. Tai myönnetään, usein se on kyllä aikaa, kun toinen vielä urheilee, toinen tekee töitä, jutellaan lasten asioita ja aikatauluja läpi, sometetaan ja ja ja… Sellaista perusarkea, kun mekin olemme olleet jo yli 20 vuotta yhdessä.

Mutta! Sain aiemmin Sinfull-joulukalenterin ja aluksi availin sieltä ihan esimerkkiä varten ja tutustuakseni muutamia luukkuja. No, mielenkiinto heräsi niin, että luukkuja on auennut useampikin ja olen enemmän kuin vakuuttunut sisällöstä. Se on paljon laadukkaampaa kuin oletin (yksi tuttava meinasi, ettei Classicissa ole laadukas sisältö) ja moni asia on yllättänyt. Useampi tuote on ladattava tai paristoilla käyvä, kun oletin aluksi, että luukuissa on höyheniä ja käsirautoja, siis sellaista vähän roskatavaraa.

Kalenterin ehtii vielä tilata, tasan viikon päästä saa alkaa virallisesti availemaan luukkuja, odotan kyllä niin suklaa- kuin teekalentereitanikin innolla. Tämä Classic on puolestaan ilahduttanut jo marraskuun puolella ja piristänyt arkeamme ex tempore. Kalenterissa on muuten ilmainen toimitus!

Pitkän parisuhteen piristykset

Tästä aiheesta olisi niin paljon kirjoitettavaa, kuten kalenteristakin, mutta samalla aihe on hurjan vaikea. Ihailen aina heitä, jotka osaavat puhua asioista suoremmin, minua tämä aihe jotenkin nolottaa. Vaikka tuskinpa sitä olisi yhdessä yli 20 vuotta ilman pieniä ylläreitä. Eilen se ylläri oli, että kello 7 aamulla miehestä näkyi vain pyörän takavalo. Kun hämmästelin mihin hän lähti (suunta oli väärä vs. työpaikka), ilmoitti hakevansa minulle aamiaiseksi kananmunia. Eräs terveystesti näytti proteiininsaantini olevan huonoa ja siitä se ajatus sitten lähti. Joskus se on saunahetki ja toisinaan isompi juttu, kuin vaikka matka kahdenkesken.

Itse kokisin, että parasta on, kun toinen huomioidaan arjessa. Olemme hyvin pitkälti kuitenkin äiti ja isä kotosalla tai teemme töitä. Parisuhde on kuitenkin perheen perusta, joten sitä ei pitäisi unohtaa. Monesti mietin, että huomenna laitan kännykän aiemmin pois ja huomioin puolisoni ja myöhemmin tajuan illan taas venähtäneen ja väsymys vie jo voiton.

Kalenteri onkin tuonut sen pienen hauskan yllärin arkeen, kun kännykän tökkimisen sijaan olemme avanneet uuden luukun yhdessä. Voin vain lämmöllä suositella. Ja jos kalenteri tuntuu liian suurelta tai ”sika säkissä”-hankinnalta, niin joululahjaideoitahan täällä on vaikka millä mitalla niin sinkuille kuin pariskunnille!

Mikä on oman parisuhteesi piristysidea, mikä toteutuu nopeasti arjen kiireiden keskellä? Ideoita otan lämmöllä vastaan! Entä onko puolisolle jo keksitty joululahja?

Kuvat meistä Saara/Mimi&Nöde Photography

20 vuotta on hirmuisen pitkä aika

20 vuotta on enemmän kuin puolet elämästäni. Se on suhteellisen pitkä aika ja taas toisaalta elämä on mennyt ihan hirveän nopeasti. 20 vuoden aikana on ehtinyt tapahtua kaikenlaista, hyviä ja huonoja juttuja, mutta ehdottomasti enemmän niitä hyviä. Olen tutustunut mieheeni yhä enemmän ja enemmän, olemme kasvaneet yhdessä pitkän matkan niistä hetkistä, kun olimme teini-ikäisiä nuoria ja muutimme kaksin Hervannan kaksioon Tampereelle. Vanhemmuus on muuttanut taas parisuhdetta ihan eri suuntaan ja muovannut ajatusmaailmaamme uusiksi. Tänään kiitän kovasti siitä, että meillä on takana näinkin pitkä matka ja kiitän kaikesta siitä, mitä olemme saaneet yhdessä kokea. Samalla toivon ja rukoilen, että vuosia tulee vielä paljon lisää.

Parisuhteen tärkeimmät hetket

Olimme kaksi kertaa suhteemme alkuaikoina parisuhdekurssilla. Se ei ollut mikään kriisikurssi, vaan hauskaa yhdessä tekemistä. Innostuin mainoksesta ja sain houkuteltua mieheni mukaan. Vuodet taisivat olla 2004 ja 2005. Sen myötä meistä tehtiin yksi lehtijuttu ja yksi jakso suhteestamme kuvattiin Sunnuntaivekkari-ohjelmaan.

Joka tapauksessa, tuolla ensimmäisellä kurssilla molemmat miettivät itseksensä suhteen aikajanaa. Muistaakseni 10 tärkeintä hetkeä piti nostaa esiin. Kolmen vuoden 10 tärkeintä hetkeä, nehän varmaan ovat samat. Eivät ne olleet. Mies nosti ja oli kokenut tärkeäksi hyvin erilaisia hetkiä kuin minä. Yksi oli sellainen, mikä oli itseltäni painunut suorastaan unholaan ja ihmettelin, että hän oli sen kokenut niin suurena. Avasi silmiä, kurssi oli todella hyvä!

Entä nyt 17 vuotta myöhemmin, mitä me nostaisimme esiin? Olisiko tehtävä jo mahdoton? Vai olisiko se nyt selvää, että esiin nousisivat samat isot asiat, kuten häät, vaihtoaika Englannissa, Thaimaassa asuttu aika, yhdessä sukeltaminen, omat moottoripyörät ja reissut niillä kaksin, upea kaksiviikkoinen New Yorkissa, lasten syntymät ja ristiäiset, kaikki yhdessä perheenä koettu. Luettelisimmeko samat jutut?

Kun pysähdyn miettimään mitkä hetket ovat olleet tärkeimpiä, ne liittyvät hetkiin kun tietää toisen olevan tukena ja voi luottaa täysillä. Kun hän on pitänyt pinnan alla kädestä kiinni, istunut kyyneleet silmissä painekammion ulkopuolella minun maatessa sukeltajantaudissa sen sisällä. Kun olin denguekuumeessa ja mies nukkui kanssani viikon sairaalassa, toi Simpsoneita ja nukahti aina ennen minua. Kun sanoin synnytyssalissa etten pysty tähän ja toinen suorastaan huusi ”jos joku tähän pystyy niin se olet sinä!”. Hämmennyin ja voimaannuin niin, etten ikinä unohda tuota hetkeä. Enkä sitä, kun tultiin käsi kädessä puolimaratonilla maaliin täristen kylmästä, satoi kaatamalla. Elämän tärkeimmät hetket kietoutuvat niihin pieniin katseisiin, kädenpuristuksiin, sanoihin, tukeen ja luottoon, halauksiin ja siihen, kun pyydetään anteeksi.

Elämää ei voi suunnitella

Tämä on jännä juttu – elämää ei voi suunnitella ja samalla kai pitäisi. Pitäisi harkita tarkkaan, millaisen asunnon ostaa. Ehkä sijoittaa? Suunnitella urakäännöksiään ja tietää, miksi haluaa isona. Sitten taas toisaalta ei ikinä voi tietää, kauanko elämä meitä kantaa ja saamme olla maan päällä. Elämä on tässä ja nyt. Niin ajattelin, kun muutin Tampereelle syksyllä 2001 lähes vieraan ihmisen luo. Hän vaikutti niin älyttömän kivalta, että päätin hypätä tuntemattomaan ja kokeilla, tulisiko meistä mitään.

Huomasin, että olemme molemmat aikamoisia nollasta sataan-tyyppejä. Innostumme hetkessä pienistä ja suurista asioista ja toteutamme ne heti, emme sitten joskus. Muistan todella elävästi, kun kerran tulimme spinningistä kotiin. Oli kesä joskus 15 vuotta sitten. Kello oli vasta viisi illalla ja oli tylsää. Maanantai. Eipä aikaakaan, kun löysimme itsemme bussista matkalla kohti Aitoon kirkastusjuhlia ja Apulannan keikkaa. Oli huippuilta!

Vähän samaan tapaan on syntynyt päätös lähteä Englantiin asumaan, Thaimaahan töihin, vaihtaa asuntoa tai lähteä milloin minnekin. Me olemme temperamenttisia ja impulsiivisia tyyppejä, jotka lietsomme toinen toisiamme. Nyt 20 vuoden jälkeen sanoisin, että enemmän se on silti aiheuttanut hyviä kuin huonoja hetkiä ja päätöksiä. Olemme kokeneet yhdessä valtavasti ja olleet vähän kuin pieni yksikkö, joka haluaa kokea asiat yhdessä.

Tänään päivä alkoi kippistelemällä tee- ja kahvimukeilla. Pyöräilyllä päiväkotiin. Puurolla ja hymyillä, kun lapset selittivät juttujaan. Iltapäivällä mennään nelistään lasten kanssa leffaan (miten innoissaan he ovat, teatterit olivat niin pitkään kiinni!) ja kiinnitetään matkalla rakkauslukko.

Kun esikoinen katseli toissaviikonloppuna rakkauslukkoja keskustassa, hän kysyi onko meillä sellainen. Ei ole, vastasin. ”No miksei ole, tehän ette koskaan eroa, minusta teidän täytyisi laittaa sellainen!”. Sisälläni läikähti niin, että eilen sitten ostettiin kaiverrettu lukko, onhan 20-vuotispäivä hieno hetki kiinnittää se vai mitä? <3 Kiinnitämme lukon lähelle hotelli Tammeria, Tammerkosken ylle. Tuossa paikassa juhlimme ensimmäistä vuosipäiväämme vuonna 2002.

Kuvat Saara Partanen/ Mimi & Nöde Photography

Jotain uutta ja jännää

HUI, nilkkoja jäätää! Iih kylmää! Tämähän ottaa henkeen! Hengästyttää, ihan kuin oikeasti urheilisi!

Olipa jotenkin ihan älyttömän kiva ja pitkä viikonloppu. Se aloitettiin suunnilleen noilla yllä olevilla sanoilla. Tuntuikohan se siksi niin pitkältä? Siksi, että perjantai aloitettiin jollain rutiinista poikkeavalla, josta tuli todella hyvä mieli vielä seuraavallekin päivälle.

Me emme ole miehen kanssa juosseet tammikuun jälkeen yhdessä hänen polvivaivansa vuoksi, tästä olenkin kertonut. Sitten katkesi käsi, joka jarrutti menoa myös. Nyt jalka on alkanut olla parempi ja pyörän päällä sekä uimassa hän on jo pystynyt käymään, juoksulenkkejä kaipaan hänen kanssaan kovasti. Eniten siksi, että niiden aikana käytiin vaikka minkälaisia keskusteluja. Ja se fiilis, mikä oli molemmilla 15 kilometrin jälkeen kantoi pitkälle.

Juttelimme, josko palkattaisiin tuttu lastenvahti taas silloin tällöin ja keksittäisiin jotain uutta. Mies ehdotti talviuintia. Olen kärsinyt aina huonosta ääreisverenkierrosta, jonka myötä varsinkin varpaat ja usein myös sormet ovat kalikat. Hieroja, jolla olen käynyt pitkään pelästyi aluksi, että minulla on todella paha jumi tai hermopinne, kun jalkani olivat jääkylmät. Totesin, että ei hätää, ne ovat olleet aina. Yläasteikäisenä ratsastimme talvella vuorotellen hevosellamme kaverin kanssa. Suorastaan itkin, kun jaloista ja sormista meni tunto. Meillä oli kaverin kanssa samat kengät ja talvihanskat. Hän antoi ulkona omat hanskansa minulle, ne olivat hikiset ja lämmitti käsillään minun jääkylmät hanskani. Siellä 15 asteen pakkasessa. Muistan ihmetelleeni tätä silloin ja ihmettelen vielä yli 20 vuotta myöhemmin.

Moni onkin suositellut avantouintia minulle verenkierron parantamiseksi, mutta se on ollut ihan hirveän vaikeaa. Yritin viime talvena, sain nilkat veteen. Mies ehdotti nyt, että aloitetaan syksyllä, ei ole niin vaikeaa ja jatketaan talvea vasten. Niinpä perjantai-iltana meille tuli kahdeksi tunniksi lapsenvahti ja kurvasimme Kaukajärvelle saunaan ja uimaan.

Yllätys oli suuri, kun minä olin meistä se, joka oli +8 asteisessa vedessä ekana. Mies sanoi oho ja molskahti perässä. Minun räpiköintini olivat tosin hyvin lyhyitä, siinä missä mies hyppäsi laiturilta pommilla uppeluksiin ja ui pidempiä matkoja. Mutta menin ja uin neljästi! Yllätin oikeasti itseni ihan täysin. Saunassa oli ihanaa istua varpaiden nipistellessä ja jälkikäteen olo oli sellainen, että todellakin ymmärrän miksi ihmiset tekevät tätä. Ja oli ihanaa puuhata jotain kaksin pari tuntia!

Olo oli jälkikäteen raukea, jalat jotenkin väsyneet, ihan kuin olisin urheillut ja lämmöntunne jaloissa hauska. Kotiin palasi iltatoimiin kaksi hyvin tyytyväistä tyyppiä! Kun otin tästä uudesta lajivaltauksestamme selfietä laiturilla, sattui saunasta kipittämään Thaimaan tuttu 10 vuoden takaa. Oli nurkan takana eri firmassa töissä kuin me. Nolotti, että nyt joku tuttu osuu laiturille kesken selfien! Hän huikkasi, että te sitten aina vaan olette yhtä kyyhkyläisiä, johon mies kuittasi, että pitää näyttää hyvältä somessa. Hah. En tiedä siitä, mutta olin oikeasti todella iloinen ja onnellinen tuolla lokakuisella laiturilla uikkarissani ja kroppakin tuntui tykkäävän kovasti. Oli ihan huippua, että 18,5 vuoden yhdessäolon jälkeen löysimme taas jotain, mitä ei ennen ole testattu ja mistä tuli todella hyvä mieli. Pienestä se pitkäkin parisuhde piristyy, menin endorfiineillä koko viikonlopun! Kuvia ottaessa vielä satoi ihan tosissaan, siinäpä seisot lokakuisessa kaatosateessa uikkarissasi. Alkoi jo pelkkä tilanne naurattaa!

Parin viikon kuluttua olisi seuraava kerta, kun lapsenvahti palkattu, aloin jo odottaa sitä! Kuinkakohan pitkään pystyn tähän, tekeekö lumi ja pimeys vielä stopin hommalle. HYRRR!

Mutta hei mikä syksy, olen parin kuukauden aikana kokeillut ensimmäistä kertaa elämässäni muun muassa mönkijällä ajoa umpimetsässä, tankotanssia, kilpa-autoilua radalla ja nyt menin ekaa kertaa kylmään järveen!

Se koukuttaa, sanovat. Kuka on koukussa? Saunalla vai ilman? Raikasta uutta viikkoa!