Avainsana-arkisto: paniikkihäiriö

Tämä on minun tarinani. 20 vuotta anemian kanssa ja olo rautainfuusion jälkeen.

11.3.2021
10

”Äiti mä en halua että sä meet verikokeeseen!” sanoi minulle nelivuotiaani tiistaiaamuna. Olin sanomassa heippoja lapsille, sillä lähdin jo seiskan jälkeen verikokeeseen, johon piti olla syömättä. ”Miksi et halua”, kyselin. ”No kun suhun sattuu!”, hän vastasi kyynel silmäkulmassa. Voi pieni, mietin, halasin ja lupasin, että selviän. Voi kun ymmärtäisit miten paljon paremmin äiti voi nyt.

Tiistaina oli siis aika mennä verikokeeseen, kun kaksi kuukautta infuusiosta oli kulunut. Tämä rautahomma on aihe, josta saan ehdottomasti eniten kysymyksiä Instagrammissa ja Google tuo tasaisesti kävijöitä aiheen tiimoilta. Siksi ajattelin kirjoittaa teille missä mennään nyt ja mikä on oloni. Ehkä tarpeen myös vähän kerrata miten tähän on tultu, hakusanoilla rauta, rautainfuusio ja anemia löydät myös kirjoituksiani aiheesta.

Mistä anemia johtuu?

Tätä minulta kysytään ihan hirveästi. Että on tutkittu mistä se johtuu ja onko tutkittu esimerkiksi keliakia, kilpirauhasarvot ja imeytyvyys. On on ja on. Keliakaa ei ole löydetty, kilpirauhasarvoja on tutkittu suhteellisen useinkin ja ne mitattiin nyt taas toissapäivänä samassa yhteydessä rauta-arvojen kanssa. Minusta ei ole löytynyt mitään perinpohjaista vikaa, mistä anemia johtuu.

Oma oletukseni on (huomaa, nämä ovat sitten kaikki omia kokemuksiani ja tilanne on kaikilla eri!) että siihen vaikuttaa muutamat syyt. Kun anemia todettiin ensi kertaa vuonna 1997 (hemoblogiini oli tuolloin 90, naisten alaraja 120) kärsin erilaisista hormonihäiriöistä ja kuukautiset olivat sellaiset, etten pärjännyt mitenkään esimerkiksi 45 minuutin oppituntia ilman vessareissua. Rautaa siis meni ns. hukkaan ja sitä olisi varmasti pitänyt syödä tasaisemmin. Samaan aikaan lopetin myös punaisen lihan syönnin.

Tilanne varmasti tasaantui kun söin e-pillereitä lähes 10 vuotta, se piti kroppani rauhallisempana ja vuodot pienenä. Ei jotenkaan tullut edes mieleen mittailla rauta-arvoja ikävuosina 20-30v, eikä niitä kukaan kysellyt. Kun esikoista odottaessani neuvolassa mitattiin ensi kertaa rauta-arvo, se oli 115. Olin tuolloin 29-vuotias. Terveydenhoitaja sanoi, ettei viikolla 7 pitäisi vielä näin tippua rauta-arvot, onko minulla aina ollut huonot arvot? Vastasin, että varmaan, on ollut pahaakin anemiaa, muttei kukaan ole minua aikoihin tutkinut. Ferritiineistä ei puhuttu odotuksissa mitään. Sain käskyn syödä rautaa odotusajan ja parhaani mukaan sitä popsin, vaikka se oli vatsan kannalta haasteellista. Imetykset ja raskaudet ovat aivan omiaan tietenkin tiputtamaan rauta-arvoja. Kukaan ei tutkinut arvojani raskauksien jälkeen, mikä on oikeastaan aika hassua. Silloin keskitytään vauvaan.

Viimeinen niitti oli ehkä innostukseni juoksuun, jonka aloitin kuopuksen vauvavuonna. Juoksin paljon ja alla oli synnytys sekä imetys. Rautoja en edes miettinyt. Pitkäkestoinen kestävyysurheilu syö tehokkaasti rautavarastoja ja juoksu on yksi ns. ykköskuluttaja.

Miten anemia oireilee? Miten sen voi huomata?

Tässäpä tulee se kohta, mikä minua ”surettaa” ehkä eniten. Olen pitänyt itseäni koko aikuisiän tietynlaisena tyyppinä. Tyyppinä, joka muun muassa panikoi, saa ihme sydämentykytyksiä eikä ole aamuisin virkeä koskaan. Olen kärsinyt paljon unettomuudesta ja muistan, kun valitin miehelle sydämentykytyksistä kotimme hississä häävuonnamme 2005. Kärsin paniikeista asuessamme Englannissa 2006. Ajattelin niiden johtuvan stressistä, erilaisesta elämäntilanteesta, milloin mistäkin. Kun unettomana vaelsin vauvani nukkuessa vuonna 2016 pitkin taloamme, ajattelin sen johtuvan hormoneista etten nuku. Kun vauva oli taapero ja minä edelleen uneton ja lyhytpinnainen, ajattelin että kahden pienen kotiäiti nyt on väsynyt ja lyhytpinnainen. Kun kampaaja totesi, että hiukseni irtoavat sanoin, että se kai kuuluu asiaan raskauden jälkeen. Ei ei ja ei. Lääkärissä unettomuuteen sai välittömästi unilääkettä, mutta veriarvoja ei testattu ikinä missään. Ei näin.

Kun keväällä 2018 olin aika hoikassa kunnossa juoksuharrastukseni sekä aktiivisen kotiäitiarjen vuoksi, sain vatsataudin joka ei taittunut millään. Jouduin Taysiin tiputukseen ja siellä ensi kertaa tutkittiin veriarvoni. Hemoglobiini oli 90 ja ferritiini 3. Olin hämmentynyt, miten ne nyt niin huonot? Lääkäri tiukkasi, olenko syönyt ulostuslääkkeitä. MITÄ IHMETTÄ? Olin oikeasti aika järkyttynyt. No en todellakaan ole! ”Joskus meille tulee vastaan näitä”, hän totesi lopulta. Olen vieläkin vihainen. Liikuntaintoni ja vatsatautini kuitattiin sen piikkiin, että keksivät minulla olevan syömishäiriön ja syön jotain laksatiiveja. Olin niin shokissa, etten kyennyt puolustamaan itseäni.

Silloin kuitenkin sain tietää rauta-arvoni ja aloin vimmatusti syödä rautaa ja hoitaa parantumistani. Kroppa otti aika hyvin rautaa vastaan ja muutamassa kuukaudessa arvot olivat nousseet hyvin, hemoglobiini oli 127 ja ferritiini 32. Lisäksi olin vähentänyt juoksua, jotta kroppa toipuisi ja rauta imeytyisi ja opetellut paljon syömään niin, ettei raudan imeytyminen häiriydy. Ei maitotuotteita, teetä tai Pepsi maxia ruoan tai raudan kanssa, luin hirveästi rauta-asiaa ja ruokavaliojuttuja.

Millaiset olivat omat oireeni aneemisena?

Nyt kun voin paremmin, ymmärrän vasta kaiken miten olen oirellut 20 vuoden ajan. Unettomuus, kärsimättömyys, sydämen tykytykset, hiusten lähtö ja oheneminen, paniikkioireet, urheilutulokset, jotka eivät treenistä huolimatta palaudu, lihasten huono palautuminen ylipäätään, itkuisuus. Siinäpä muutama oire. Kova palelu, jonka luulin johtuvan anemiasta, mutta ei kai johdukaan.

Niin, se paniikki. Olen välillä luullut olevani paniikkihäiriöinen. Ensi kertaa se iski väsyksissä lentokoneessa vuonna 2005. Viime vuonna paniikki saattoi tulla yksi hiihtolenkillä metsässä. Kun hiihdin, syke nousi, happi ei riittänyt ja tuli hätä, että kuolen sinne metsään. Siksi en mielelläni hiihdä kauas autolta tms. Olen opetellut ihmeellisiä keinoja, jotta paniikkia voisi välttää niissä paikoissa, joissa se on tullut. Olen selittänyt olotilaa miehelle, joka ei tietenkään ymmärrä, mikä hiivatin hätä tulee metsässä. Katso, tuolta näkyy asuintaloja, et ole yksin missään. Ja samaan aikaan rinta räjähtää, vaikka järki sanoo, että pienintäkään hätää ei ole. Olen jumppasalista joutunut kerran lähtemään, kun luulin saavani paniikin. Tosiasiassa se oli vain korkea syke, johon hemoglobiini ei pystynyt ja joka aiheutti tunteen, että tukehdun. Tämä panikointi on asia, jota olen hävennyt eniten ja luullut olevani jotenkin hullu. Kuka nyt pelkää hiihtää metsässä, kun taloja näkyy puiden välistä? Mitään tunturivaellusta en ole voinut kuvitellakaan tekeväni.

Vähän nolona kirjoitan nytkin auki tästä elämääni 20 vuotta hallinneesta olotilasta, jota en ole tajunnut laittaa rautojeni piikkiin. Toki paniikit pahenevat jos valvot. Ja valvot sekä olet uneton myös niiden rautojen takia.

Rautainfuusio sekä olo sen jälkeen

Loppuvuodesta oli epätoivo. Kokeilin kaikkia rautavalmisteita läpi, mutta yhdistettynä endometrioosin vuoksi kipuilevaan vatsaan mikään ei sopinut. Sattui aamusta iltaan vatsaan kaikki. Rauta-arvoni olivat taas onnettomat, hb 110 ja ferritiini 3. Masensi ja itketti. Ajattelin, että vielä kerran yritän infuusiota ja menin Mehiläiseen yksityiselle lääkärille. Hän totesi aika pian, että nyt on niin pitkän ajan näyttö yli 20 vuoden anemiasta, että hän laittaa lähetteen infuusioon. Itkien lähdin vastaanotolta.

Kutsu tuli aika pian ja tammikuun alussa menin Hatanpään sairaalaan tiputukseen. Siitä lisää tässä kirjoituksessani. Jännitti, sillä rautainfuusio ei ole mikään oikotie onneen. Siitä voi tulla pahojakin allergisia reaktioita, miksi sitä ei tuosta vain määrätä jokaiselle. Tiputus meni hyvin, ei tullut reaktioita ja lähdin kotiin.

Seuraavana aamuna olo oli hirveä. Olin kuin jyrän alle jäänyt, elefantti istui rinnan päällä ja en jaksanut tehdä yhtään mitään. Oksetti. Olo jatkui pari päivää, tuli parempi päivä ja sitten päivänä numero neljä tiputuksen jälkeen alkoi pahin olo. Kivut olivat uskomattoman kovat. Vertasin niitä denguekuumeessa tunteemani oloon. Joka ikinen jäsen, lihas, luu, kaikki särkivät kehossani, pääni meinasi räjähtää, oksetti ja ahdisti paniikin kaltaisesti rinnassa. Otin maksimiannokset särkylääkettä ja pyörin sängyn pohjalla. Kuumetta ei ollut, mutta särkylääkkeet eivät tehonneet siihen kipuun kehossa yhtään. Olin vähän kauhuissani. Minun piti parantua, olen kipeämpi kuin ikinä. Apua! Miten selviän töistä? Entä lapset? Jouduin antamaan kopin lapsista täysin miehelle. Pahin olo kesti viikon, sitten pääsin liikkeelle.

Pääsin liikkeelle tarkoitti, että pystyin suorittamaan arkea, mutta olo oli hirvittävän raskas. Aamuisin heräsin öiden jälkeen, jotka nukuin kuin unilääkkein. Olin aivan tajuton, enkä herännyt lapseen, joka korvani vieressä kertoi, että näki painajaista. Minä, joka heräsin aiemmin naapurin pieruun yöllä. Se oli suorastaan pelottavaa ja onneksi mies oli vieressä ja vei lapsen takaisin sänkyyn. Nukuin sikeämmin kuin ikinä ja samalla olin väsyneempi kuin koskaan. Urheilu takkusi ja jalat olivat lyijyä. Pelotti, helpottaako olo ikinä.

Kaksi kuukautta infuusion jälkeen

Nyt infuusiosta on kulunut kaksi kuukautta. Viiden tuskaisemman viikon jälkeen aloin huomata, että mieli alkaa olla ehkä kirkkaampi. Yhtenä päivänä lenkillä tajusin, että kaikki ne mäet, jotka olivat raskaita juosta, ovat madaltuneet. En hengästy, juoksen kevyesti loikkien ja ylämäet eivät ole mäkiä enää. Itkin juostessani kun huomasin eron. Itkin niin, että piti pysähtyä, kun en nähnyt kyyneliltä eteenpäin.

Menin yksin metsään hiihtämään viime viikolla. Hiihdin 16 kilometriä yksikseni. Miksi? Ensinnäkin, koska se oli niin kevyttä vaikka tahti oli reipas. Vihdoin se vuosia jynssäämäni kunto alkoi ns. tulla esiin kun happi kiersi. Lisäksi hiihdin ja hiihdin, koska ensi kertaa 20 vuoteen mikään ei ahdistanut. Ei ahdistanut yhtään olla yksin metsässä. Ei tullut mieleenkään saada paniikkia, vaikken nähnyt yhtään talon kattoa tuolla reitillä. Itkin taas, enkä puhunut asiasta kuin miehelle saunassa illalla. Hän hymyili ja oli selkeästi onnellinen puolestani. Muille en kertonut, sillä en ollut kertonut siitä paniikistakaan, mutta mies on elänyt rinnallani 20 vuotta ja nähnyt, miten oireilen. En voi ikinä kiittää häntä tarpeeksi siitä, että on jaksanut, tukenut ja tsempannut ja googlettanut, missä on rautaa hyvin. Sitten hän on grillannut minulle rapuja, jotta parantuisin. Kiitos kun olet.

Menin hissiin, jumppasaliin, nousin reippaasti portaita hammaslääkäriin loikkien. Ei ahdistusta, ei paniikkia, ei sykkeennousua. Vain hyväkuntoinen tervepäinen nainen. Itkin vähän joka välissä onnesta. Se, että paniikki on poissa, parantaa elämänlaatua niin valtavasti, etten voi selittää. Se, etten ole tajunnut aiemmin sitä, mistä se johtuu harmittaa rajusti.

Mikä muu on muuttunut infuusion jälkeen?

Menin kampaajalle ”sinulla kasvaa elinvoimaista uutta hiusta täältä, voidaan taas vaalentaa”. Nieleskelin. Pieni asia, tukka, mutta sekin reagoi.

Lapseni tappelivat, oli ilta, olin väsynyt. Menin rauhallisesti juttelemaan heille, en hermostunut väsyksissäni, olin ihan rauhallinen. Hymyilin sisäänpäin ja mietin, että tämä se vasta on elämää.

Helmikuussa päälle tuli isompi työtaakka, kun kaikki asiat tapahtuivat yhtä aikaa. Sen sijaan että olisin vetänyt hepulit ja menettänyt yöuneni, totesin itselleni, että minä selviän tästä, ota rauhallisesti, yksi asia kerrallaan. Niin tein, luin illalla kirjaa ja nukahdin sikeästi lampun sammuttua ja jatkoin aamulla. Stressikään ei tullut niin kovana.

Kun kuukautiset alkoivat helmikuussa, mietin mitä pystyn tekemään kun kivut lamaavat pariksi päiväksi. Ei mitään kipuja, ei mitään hätää. Elin normaalisti niidenkin läpi.

Olen jotenkin enemmän tässä maailmassa. Täällä, läsnä. Nukkuneena sikeästi yön yli herään ja jaksan alkaa puuhaamaan. En ensimmäisenä tiuski vaan halaan. Lihakseni palautuvat urheilusta. Sen sijaan jännä, että nukun nykyään tuplapeitolla ja yöpalelu on jopa pahentunut entisestä! Mikä lie juttu.

Nyt vasta ymmärrän, miksi anemia on verisairaus. Infuusio ei ole oikotie ulos siitä, mutta auttoi minut alkuun ja aion tehdä kaikkeni, etten putoa enää niin huonoihin arvoihin. Vielä odottelen lääkärin soittoa ja ohjeita jatkohoidosta, olen vasta kurkkinut tulokseni netistä. Niin mitkä olivatkaan kahden kuukauden jälkeen arvoni? Hemoglobiini oli noussut arvosta 110 arvoon 141 ja ferritiini arvosta 3 arvoon 105.

Itkin ja olen itkenyt itsekseni paljon viime aikoina. Pääsääntöisesti onnesta, välillä surusta sitä kohtaan, että olen ollut sairas koko aikuiselämäni ymmärtämättä sitä. Tajuamatta vaatia hoitoa. Olen pitänyt itseäni stressaavana ja unettomana panikoijana. Se rauha, mikä kehooni ja mieleeni on tullut kun anemia väistyi on jotain, mitä en osaa selittää sanoin.

Tämä on minun tarinani, joka ehkä avaa jollekin, miten kokonaisvaltaisesta sairaudesta puhutaan, kun puhutaan huonoista rauta-arvoista. En halua takaisin entiseen minääni enää koskaan.


mekko ONLY/ saappaat ANDIAMO/ korvikset PINJAPUU/ rannekoru OXXO

Verikoepäivän iltana päivällistä syödessämme kerroin kuopukselleni, että oli todella taitava pistäjä verikokeessa, eikä oikeasti sattunut yhtään. ”No saitko sä edes tarraa lohdutukseksi?”, nelivuotiaani otsa kurtussa mietti. Hymyilin pala kurkussa ja sanoin, että en, ei niitä taideta antaa kuin lapsille. Mutta sain jotain paljon parempaa ja arvokkaampaa, terveyteni takaisin.

Sä pystyt jos sä haluat.

17.4.2019
Vastaa

Minä olen vuosisadan panikoija. Se, joka juoksee portaita ettei tarvitse mennä hissiin, tuijottelee viikon gondolihissiä uskaltamatta mennä, kirkuu kun vauhti on liian kova ja miettii liikaa etukäteen aina sitä, kuinka paljon sattuu jos käy näin ja näin. Paniikki ja ahtaanpaikankammo ovat välillä todella ärsyttäviä kumppaneita elämässä ja tuntuu välillä täysjärkiselle selittäessä niin hölmöltä. Niin nololta. Siinä kun seisoin maanantaiaamupäivänä Rukalla ja katselin koko perheeni menevän gondolihissiin, johon oltiin ensiksi menossa nelistään, meni hermot. Älä anna pelon estää, nyt p****le! Loikin kuin heikkopäinen yhden kielletyn narun yli, jotta ehdin juuri viime hetkellä hypätä tuon gondolikorin kyytiin. Istuin jalat tutisten alas ja samalla hetkellä kolmevuotiaani totesi iloisesti ”jee, nyt meni ovet kiinni!”. Niin meni, älä muistuta ajattelin.

Montaa minuuttia matka huipulle ei kestänyt. Katselin kaunista ja iloista perhettäni ylhäällä ja tuijotin upeita maisemia. Oliko tämä nyt niin kamalaa? Jännitti ja vähän ahdisti, mutta oli hintansa väärti. Tiistaina hinkkasin jo gondolilla yksinäni ylös ja lumilaudalla alas. Minä pystyn tähän!

Olen useasti antanut pelon ja paniikin rajoittaa jotain, kuten siihen hissiin hyppäämistä, mutta kun tilaisuus tai kokemus ovat vähän ainutlaatuisempia, olen hammasta purren, jalat välillä paniikista makaronina päättänyt, että pystyn. Kun tapasimme miehen kanssa ja hän pyysi moottoripyörän kyytiin, olin niin ahtaanpaikankammoinen, että revin kypärän aina samantien pois. Se oli liian tiukka ja luulin tukehtuvani. Pikkuhiljaa aloin kiukulla opetella asiaa, koska en halunnut paniikin antaa rajoittaa. Aina visiiri auki, aina äkkiä isolle tielle, missä tuuli humisi päin kasvoja ja sain happea. Ja nielin kärpäsiä. Tilanne eskaloitui siihen, että päätin ajaa oman moottoripyöräkortin. Tuossa vaiheessa kypärä ei enää ollut minkäänsortin ongelma, mutta pyörän käsittelystä en tiennyt tuon taivaallista ja järkytyin, miten vaikeaa on käsitellä painavaa moottoripyörää. Sisulla, lisäajotunneilla, miehen opetuksella autokoulun lisäksi minä sain kesällä 2008 ajokorttiini B-luokituksen lisäksi An. Sitten ajoimme pyörillä peräkkäin. Kuka olisi ikinä uskonut.

Samoin kävi sukeltamisen kanssa. Vannoin, etten ikinä pysty. Kun rekkasin 250 sukellusta Thaimaassa asuessamme, en osannut itsekään enää sanoa, miten tässä näin kävi. Sisulla, taas miehen opastuksella ja harjoittelulla minusta tuli sukeltaja, joka nautti touhusta, odotti sitä ja oli siinä vielä kuulemma hyvä (koska mies toimi sukelluskouluttajana, luotan hänen sanaansa, paljon ehti nähdä).

Lumilautailua aloin kokeilla 12-vuotiaana, kun kammoja ei vielä samalla tavalla ollut, mutta sitä samaa sisua oli. Harjoittelin Iso-Syötteellä viikon niin, että muistan seuraavalla viikolla itkeneeni liikuntatunnilla, niskat olivat kaatuilusta niin kipeät. Mutta minä opin ja minä pystyin. Nautin järjettömän paljon viikoista Syötteellä, huhtikuun auringosta ja loputtomista laskukerroista. Kun tapasin mieheni, suuntasimme rinteeseen. Välillä meni tappeluksi, kun kiukuttelin hänen viedessä minut liian vaikeaan rinteeseen, välillä meni loistavasti. Jotenkin Thaimaa-vuosien, huonojen talvien, raskauksien ja muun myötä lautailu jäi. Jäi 14 vuodeksi. Se on järkyttävän pitkä aika!

Viime vuonna katselin, kun esikoinen ja mies laskettelivat ja ajattelin, että jos kokeilisin. Varastossa pönötti se Iso-Syötteen vuokraamosta ostettu lauta, 14 vuotta minua uskollisesti odottaneena, vähän ruosteisena. Aloitin sillä, että kävelin lastenrinteeseen, koska hissit ovat aina olleet kauhistus. Tuntui, että muistan miten lauta kääntyy, mutta uskallus oli poissa. Kun menimme laskureissuille Himokseen tai Sappeeseen viime keväänä, pysyin suosiolla lastenrinteessä. Kerran kävin huipulla Himoksessa ja tulin kai alaskin, mutta huimasi.

Pari viikkoa sitten sain innostuksen Himoksen pehmeissä rinteissä tulla alas isompaakin rinnettä. Uskalsin! Maanantaiksi olimme sopineet Kuusamoon muutamaksi tunniksi lastenvahdin ja tarkoitus oli mennä miehen kanssa kaksin Rukalle laskemaan. Jännitin hirveästi. En ole ikinä (!) ollut tuolihississä laudalla. Syötteellä, Laajavuoressa tai muualla käymissäni paikoissa ei niitä ollut. Tiesin, että mies vie minut ekana tuolihissiin ja ylös asti. Pääsisinkö alas?

Eka lasku oli vaikea. Ei laskun takia, vaan olin jännittänyt niin hirveästi tuolihississä, että laskin alas hissijännityksestä ihan plörönä. Olin tarrautunut tuolihissin lähdössä paniikissa miehen kiinni ja ehkä vähän kiljunut, mutta hän vain hymyili ja pysyi rauhallisena. En olisi ikinä pystynyt kyytiin ilman häntä. Kun sanoin, että tekisi mieli laittaa silmät kiinni (otin sen sijaan selfien), hän tsemppasi. Tuntee 18 vuoden jälkeen paniikkini. Siinä me sitten menimme rähmäsien lautojemme kanssa, molemmat hyvin käytettyjä, molemmat ehtaa ysäriä. Onneksi tyylipisteillä ei väliä.

Laskimme pari tuntia tyytyväisenä. Ei pelottanut, ei ahdistanut, pehmeät rinteet ottivat hyvin vastaan ja aurinko paistoi. Kun menimme pari siirtymärinnettä, joista toinen tuntui vähän liian hurjalta, kysyin jälkikäteen, tiesikö mies, että se on noin jyrkkä. ”No joo, mutta tiesin että selviät siitä, niin en mainostanut sen jyrkkyyttä erityisemmin”. HAH! Mikä taktiikka. Ja joka kohdassa hämmästelin, että kaikki nämä paikat on 6 veeni laskenut yksin, huh mikä rohkeus.

Niin voitin pelkoni jälleen, vähän sydän hakaten, vähän jalat makaronina, vähän kiljuen. Tiedän, että paniikki ja pelko on lamaannuttavaa. Tiedän, etten itse olisi monesta tilanteesta selvinnyt yksin, vaan saan voimaa ja rohkeutta miehen tsemppauksesta. Sisälläni asuu valtava tahto ja sisu, joka haluaa, samalla kun paniikki yrittää estää. Taistelen päivittäin eri tilanteiden kanssa ja loistan kuin Naantalin aurinko, kun selviän niistä. Sinäkin pystyt jos haluat, moneen asiaan. Usko itseesi. Tiedän, että paniikki voi estää jopa käymässä ruokakaupassa, enkä vähättele noita tunteita. Tiedän, että en itse olisi pystynyt ilman henkilökohtaista tsemppariani, joka uskoo minuun ja tukee. Siihen on hyvä nojata.

Toivon, että valan edes vähän uskoa teihin, joita jännittää, ahdistaa tai jalat menevät veteläksi paniikista. Se olo, kun on panikoinut ja kun se menee ohi ja huomaa olevansa kuin hyytelö. Laskepa niillä jaloilla! Mutta eteenpäin päästiin ja sanoinkin miehelle, että maanantai oli kokonaisuudessaan yksi elämäni onnellisimpia päiviä. Perhe, aurinko, onnistuneet laskut, itsensä voittaminen.

Jos et pysty, ei sekään mitään meinaa. Pienin askelin, ehkä joku päivä. Luota itseesi. Kanavoi paniikki muualle (itse saatan soittaa jollekin, jonka tiedän vastaavan, jos tulee paha paikka). Keskity ottamaan selfie, niin gondolimatka onkin jo ohi. Keskity hyvään. Älä assosioi etukäteen yöllä sängyssä paniikkia päälle, vaan mene enemmän löysin rantein. No, vaikeaa on näitä ohjeita noudattaa, tiedän. Mutta yritän itsekin!

Toivon sinulle paljon hyvää oloa ja aurinkoa keskiviikkoosi!

 

Paniikkihäiriö ja 24 muuta totuutta elämästä

2.4.2019
6

Kun jokin aika sitten bongasin nämä 24 kysymystä Marjon blogista, mietin että onpa kiva haaste. Ei minua kukaan haastanut, nappasin itse itselleni ja ajattelin vastata järkevästi ja rauhallisesti kuten Marjo. Kuulin jo hänen rauhallisen ja matalan äänensäkin korvissani. Aloin sitten läppäri sauhuten näpytellä ja ihan hirveän vaikeita kysymyksiä, joihin tuli ihan villit, mutta itseni näköiset kysymykset. Olisiko sinun helppo vastata näihin 24 kysymykseen elämästä? Jaksatko lukea nämä loppuun asti, avasin ehkä ekaa kertaa asiaa paniikkikin. Sit mennään!

Mitä rakastat?
Perhettäni (sen laajassa merkityksessä), liikuntaa, höttöleipää, smoothieita, irtokarkkeja, hiekkaa varpaiden välissä, meren kohinaa, auringonlaskuja.

Missä olet tosi hyvä?
On aina ihan järkyttävän vaikeaa sanoa mitään hyvää itsestään. Mutta. Organisointikykyni on hyvä ja pystyn yhtä aikaa miettimään viikonlopun ruoat, kirjoittamaan yhden blogipostauksen, laittamaan toisella kädellä pyykit kuivamaan ja nappaamaan tilanteesta vielä muutaman kuvan ja Instastoriesin. Okei, noin liiotellusti, mutta teen sataa asiaa yhtä aikaa, en lähes koskaan unohda mitään ja harvemmin teen asioita myöskään viime tipassa.

Mikä tai kuka saa sydämesi lyömään nopeammin?
Haha, paniikki. Ei oikeasti naurata yhtään, mutta näin se on. Paniikki, joka kun kerran iskee, sitä alkaa pelätä ja kierre on valmis. Sain ensimmäisen paniikkihepulini ihan tyhjästä häämatkalla viimeisellä pitkällä lennolla 14 vuotta sitten ja siitä asti olen ahdistunut lentämisestä. Metrossa sain paniikin Englannissa asuessa ja olen parhaani mukaan vältellyt metroja sen jälkeen, kauhistus oli matkata esimerkiksi Brooklyniin metrolla Jenkkilässä. Veden ali yök! Suljetut tilat ahdistavat niin, että naurattaa (tai oikeastaan itkettää kun mietin syytä), kun lapseni valitsevat reippaina portaat hissin sijaan. Ovat tottuneet äitinsä kanssa siihen. Moni luulee, että olen niin liikuntahörhö, että juoksen siksi aina portaissa, enkä monesti oikaise tätä harhaluuloa. Tai no, se on osa totuutta toki. Paniikki on hirveä olotila, joka välillä menee pois, välillä lyö ihan puskista ja kovaa. Siihen vaikuttaa selkeästi unen määrä, alkoholi, stressi ja kuinka kuormittunut on, myös alhainen hemoglobiini sai selkeästi paniikit palaamaan tiheämmin.

Mikä tai kuka saa sinusta parhaat puolet esiin?
Liikunta. Olen lähes aina onnellinen, hyvällä tuulella ja höpötän liikuttuani. Sanoisin myös, että lapseni, mutta toisaalta kyllä kaivavat minusta myös ne pahimmat puoleni esiin.

Mitä haluaisit oppia?
Olemaan aloillani joskus. Pääsemään sellaiseen tyytyväiseen zen-tilaan edes sekuntiksi.

Mistä haluaisit tietää lisää?
Minä en ole mikään tietokirjojen ahmija, mutta saan päivittäin tietää lisää ihan vaikka mistä kiitos mieheni. Ainoa vaan, että hänen selityksensä ovat niin yksityiskohtaisia ja pitkiä, että harvoin muistan miten se homma menikään. Uusimpana esimerkkinä vedenkeittimemme, jossa on lämpötilan säätö ja jonka myötä sain kuulla paljonko faasimuutokset vievät sähköä ja tämä keitin säästää. Tai jotain.

Onko sillä väliä viiden vuoden päästä?
Faasimuutoksella ja sähkönsäästämisellä? No on varmasti, kyllä sähköä kannattaa säästää!

Mitkä unelmasi olet saavuttanut?
Unelmoin pienenä omasta hevosesta ja sen sain, tosin kaverini kanssa omistimme hänet puoliksi, mutta kuitenkin! Unelmoin myös aika nuorena perheestä, joka sekin on ”saavutettu”. Kumma ajatella perhettä saavutuksena, ajattelen enemmänkin siunauksena. En oikeastaan koskaan unelmoinut esimerkiksi ulkomailla asumisesta ennen kuin sen tein, nyt haaveilen siitä jatkuvasti. Tai en unelmoinut sukeltavani vapaapäivinä meressä, ajavani moottoripyöräkortin jajaja… Asiat vähän tupsahtavat eteen ja jälkikäteen mietin että wau hei miten siistiä sekin oli. Että tosta haaveilisin jos haaveilisin, mutta en ehtinyt, se tapahtui jo (joku muuten toivoi sunnuntain postauksessa haavepostausta, tässä siihen vähän jo vastaus, en osaa tai uskalla haaveilla!)

Missä tilanteessa / millainen olit vuosi sitten? Entä viisi vuotta sitten? (Olet varmasti mennyt eteenpäin, vaikkei siltä aina tunnu.)
Vuosi sitten oli tosi ihana pääsiäinen, vaikka sairasteltiinkin. Oli vielä täysi talvi, oltiin rinteessä ja hiihtoladulla. Huhtikuun eka viikonloppu oltiin kaksin miehen kanssa Köpiksessä, jossa oli lähes 20 astetta lämmintä lähtöpäivänä ja yks kaks ihan täys kevät! Olin kyllä varmasti hyvin samanlainen kuin nyt, päälläni oli Köpiksessä samat arskat ja takki kuin eilen. Väsytti ja anemia yritti kai kertoa itsestään, en kuunnellut.

Viisi vuotta sitten olikin vähän eri fiilikset. Olimme juuri juhlineet tyttären 1-vuotiskemuja väliaikaisasunnossa, oma koti oli vielä aika palasina ja oikeustaisto päällä. Että siitä on kyllä menty eteenpäin.

Mikä on sinulle todella tärkeää?
Läheiset ihmiset, terveys ja liikunta. Minulle on hyvin tärkeää esimerkiksi lähettää lahja lähipiirille syntymäpäivinä, muistaa heitä nimipäivänä ja näin osoittaa, että välitän.

Mitä tekisit, jos et voisi epäonnistua?
No vaikka mitä! Menisin lumilaudalla kunnon hyppyriin ja tulisin hallitusti alas, kun en epäonnistuisi ja lentäisi miten sattuu. Noin niin kuin esimerkiksi. Ottaisin perheeni ja perustaisin johonkin pienen bed and breakfastin, jos siinä ei voisi taloudellisesti epäonnistua.

Kenen mielestä olet kaunis?
Mieheni kyllä sanoo usein että olen. Kiitos siitä hänelle. Lasten kanssa heilun niin paljon meikittä ja verkkareissa, että kun laittauduin viime viikolla, molemmat sanoivat ääneen wau äiti sä olet tosi upea. <3 En ole klassisen kaunis ja olen enemmän aina halunnut niin hiuksissa kuin pukeutumisessa muuten olla persoonallinen kuin klassisen tyylikäs. Sitten aina ihailen heitä, jotka ovat upeita ja tyylikkäitä.

Kuka rakastaa sinua?
Perheeni. Olen ollut ihan hirviö esimerkiksi vanhempiani kohtaan ajoittain, mutta kyllä ne vaan rakastaa silti. Tuli mieleen, kun keskusteltiin 6-vuotiaan kanssa viikonloppuna siitä, että nyt on aika tulla kotiin. Hän jupisi, että menee kyllä jos tahtoo ja minä siinä posmotin, että et muuten mene. Mietin, että olin juuri 13-vuotias ja karkasin ikkunasta kaverin synttäreille, mihin oli kielletty menemästä edellisten mokailujen vuoksi. Mietin, että minähän menen jos tahdon vaikka ikkunasta kun vahtivat vain ovea! Oi voi, kohta on oma vuoro kokea tätä. Rakastavat silti.

Miten muuttaisit maailmaa, jos kaikki olisi mahdollista?
Poistaisin välinpitämättömyyden. Ärsyttää ihan hirveästi, kun yritän jutella ilmastonmuutoksesta, päästöistä ja muovista meressä ja todella useasti on vastapuolella ”ei minun valinnoillani ole merkitystä”-asenne. Olimme kaupassa muutama viikko sitten ja teinipojat, jotka ostivat isossa pussissa yhdet pasteijat heittivät ne suoraan maahan kaupan eteen. Mieheni tapansa mukaan kimpaantui ja sanoi asiasta pojille ja kuulimme pitkään perään jotain ilmastonmuutos ylimielisyys naurua. Raivostuttaa välinpitämättömyys. Thaimaassa asuessa luulin tulevani hulluksi, kun yritin kyttiä, etteivät ihmiset heitä tupakantumppia mereen. Se on muovisaaste perkule se tumppi. No niin, hermostuin jo tätä kirjoittaessa.

Miksi sinut kannattaa tuntea?
Apua, no en kyllä todellakaan tiedä. Minulla ei ole hyviä juttuja tai parhaita leivoinnaisia kyläilijöille, olen lähinnä vähän levoton tyyppi. Koska olen hyvää höpötysseuraa ja ystävinäni pitämiä ihmisiä kohtaan hyvin uskollinen ja luotettava?

mekko VILA/ neule ONLY/ housut KATRI NISKANEN/ kengät DR.MARTENS/ korvikset H&M/ rannekorut SYSTER P (saatu)

Milloin viimeksi teit jotain uutta?
Tänä vuonna olin ainakin poroajelulla ja hei melkein menin avantoon, puoliksi menin!

Kohteletko muita kuten toivoisit itseäsi kohdeltavan?
Yritän, muttei se tietenkään aina onnistu. Olen aika äkkipikainen ja hyvä loukkaantumaan, eikä se ole mikään hyvä piirre. Otan liian helposta itseeni ja mieheni usein muistuttelee, ettei se välttämättä nyt mitenkään johtunut sinusta, että toinen sanoi noin, kun vatvon kotona että apua, miksi se noin sanoi. Olen kauhean epävarma itsestäni ja se heijastuu ihmissuhteisiin, kun liikaa mietiskelen toisen käytöstä seurassani.

Onko jotain, mistä sinun kannattaisi päästää irti?
No juuri tuosta edellisestä, pitäisi ottaa rennommin, lakata ylianalysoimasta toisten sanomisia, välittää vähemmän mitä muut ajattelevat.

Mikä yksi asia sinun kannattaisi muuttaa heti, jotta voisit paremmin?
Pitää yksi someton päivä viikossa, niin että kaikki laitteet olisivat kiinni.

Ketä varten pukeudut?
Vähän itseäni, enimmäksi osaksi muita varten. Kyllä menen trikoissa ja huppareissa aika pitkälti kotona.

Millaiseksi vaatteesi saavat sinut tuntemaan itsesi?
Vaatteesta riippuen, kyllä sitä monesti on kaunis olo. Endometrioosin alati turvottama vatsa on tehnyt minusta kuluneen talven aikana selkeästi aremman pukeutujan, eikä missään vaatteessa ole oikein hyvä olla. Paitsi niissä trikoissa.

Viekö tämä unelmiasi kohti?
En kyllä yhtään tiedä mikä tämä. Mutta tänään suuntaan yritysneuvojalle, että saas nähdä. Hui.

Millaiseksi saat muut ihmiset tuntemaan itsensä?
Toivottavasti arvostetuksi, sillä katson yleensä ihmisiä ylöspäin ja ihailen, miten hänkin voi olla tuollainen. Unohdan vain monesti sanoa sen ääneen. Lapsiani kehun varauksetta tauotta ja se tulee ihan luonnostaan. Melkein hävetti kun olin juoksu/pyörälenkillä lapsen ja hänen ystävänsä kanssa ja siinä itse hikoillessa huutelin vähän väliä ”hyvä tytöt, hyvin vedätte, mahtavaa, ootte superreippaita!”. Tuli ihan PT-olo, olisikohan minusta sellaiseksi?

Oletko oman elämäsi ohjissa vai tapahtuvatko asiat sinulle?
Ehdottomasti tapahtuu. Istun jonkun junan kyydissä ja mietin että hellurei, taas mennään. Mietin Thaimaassa asuessa useasti, että miten ihmeessä me tänne päädyttiin. Sama nyt omakotitalossa kahden lapsen kanssa, mites tässä näin kävi? Ehdottoman kiitollinen kaikesta, mutta minä aina teen ennen kuin ajattelen. Ajattelen sitten aina vuosi tapahtumien jälkeen, että hitto kuinka siistiä sekin oli ja kuinka mahtavaa on kun on tollaiset tytöt. Saan kaiken maailman ajatuksia ihan ex tempore ja sitten toteutan niitä mahdollisimman nopeasti. Innostun ihan kaikesta, työnnän nenäni joka paikkaan ja mennä höyryän ilman hyviä suunnitelmia.

Tulikohan tästä nyt ihan huithapeli kuva, kyllä minä olen ihan vastuullinen tyyppikin. Tuliko mitään uutta? Onko itselläsi paniikkikokemuksia? Hyväksyntää ja rauhaa tiistaihisi, sitä minäkin täällä opettelen!