Reen kyydissä pala aidointa Kuusamoa

*Kaupallinen yhteistyö Palosaaren Poro- ja kalastustilan kanssa

Suunnatessamme ensi kertaa Kuusamoon mietin, että rinteiden, latujen, pulkkamäkien ja muiden perusjuttujen lisäksi meidän on ihan pakko nähdä poroja. Toki niitä näkee aitauksessa vaikka Rukan lastenrinteessä, mutta toivoin pääseväni poroajelulle. Jotenkin koin, että siinä olisi palanen aitoa Kuusamoa, siinä ajelussa. Kuinka oikeassa ja väärässä olinkaan!

Puolivälissä lomaamme suuntasimmekin Palosaaren Poro- ja Kalastustilalle, jonne oli matkaa 8 kilometriä majoituksestamme Kuusamon tropiikista. Pääsimme heti suuntaamaan kohti ajelua ja olo oli sama kuin huskyajeluissa: eikä, siis pitää ajaa itse? Siitä huolimatta, että olen kahdesti ollut Vuokatissa huskyajelulla odotin taas jotenkin höhlänä, että meillä olisi kuski. Ei ollut huskyissa eikä poron kanssa. Kuuntelimme siis tilan isännän Mikan ohjeita siitä, miten poroa tulisi ohjata sen katsellessa esimerkiksi liikaa toiseen suuntaan ja sitten yks kaks jo mentiinkin! Lapset olivat sen verran pieniä, että poikkeuksellisesti mahduimme koko perhe yhteen rekeen. Olemme reessä kaikki neljä, vaikkei muksuista näy kuvassa kun nenännipukat! Vetoporomme Iso-Poika nimeltään oli nimensä veroinen. Sen tajusi vasta kun näki muita poroja, kuinka valtava hän oli. Viuh vain ja lensimme lumisen metsän halki. Poro tunsi reitin ja meidän tehtäväksemme jäi oikeastaan vaan nauttia kyydistä. Sen verran höttölunta oli satanut ja satoi ajelulla maahan, että aika pian saimme kasvoillemme pienen kuorrutuksen, varsinkin ensimmäisenä istunut esikoinen.

Liian pian ajelu oli ohi, sillä olisin nauttinut vaikka kuinka upean kauniista ja lumisesta metsästä autenttisessa kyydissä. Ajattelin, että tässä oli se ”aidoin” pala Kuusamoa ja kokemuksen paras osa meni liian äkkiä, mutta väärässä olin. Seuraavaksi nimittäin pääsimme syöttämään jäkälää poroille ja samalla Mika kertoi hyvin paljon tietoa heidän tilastaan ja poroista. Tytöt olivat innoissaan ruokinnasta siinä missä äitikin, vaikka porothan ovat hurjan isoja kaksivuotiaan vinkkelistä. Sykkyyn pitikin välillä päästä. Jälkikäteen kysyttynä kivointa oli se porojen syöttäminen heistä!

Sitten siirryimme sisälle Kammille ja siellä oli mielestäni yksi loman parhaita hetkiä. Oli aivan ihanaa istua hämärässä tulen poksahdellessa ja lämmittäessä. Tytöt hotkivat poromakkaransa, saimme juoda kuksista niin teetä, kahvia kuin mehuakin ja syödä kampanisuja, jotka valmistuvat tilan mummun käsissä. Kuulemma mummun tyttärentytär jo opettelee taitoa tehdä parhaat kampanisut. Mika totesi kertoessaan meille asioita, että täytyy vähän hakea sanoja suomeksi, sillä hän kertoo poronhoidosta lähes aina englanniksi. Vain noin 10 prosenttia tilan vieraista on suomalaisia. Täh? Hämmästyin tosissani. Minulle oli ihan ykkösjuttuja päästä tutustumaan porotilaan kun noin kaukana pohjoisessa kerran olin. Kuulemma osansa tekee myös varaustilanne – sen verran täyttä on, ettei varausta sesonkiaikaan voi lomaviikon aikana tehdä, vaan minäkin olin aika viime tipassa, kun otin yhteyttä pari kuukautta etukäteen. Muistakaa siis varata ajoissa reissu!

Palosaaren porotila on perustettu vuonna 1920 Jalmari Palosaaren toimesta ja silloin hän on rakennuttanut pihassa olevan hirsimökin, jossa mekin pääsimme vierailemaan. Siellä myydään nykyään muun muassa käsitöitä, porontaljoja ja muita matkamuistoja. Vuonna 1963 Jalmarin poika Reino otti porotilan hoitaakseen ja nyt tilaa pyörittää Reinon tytär Satu yhdessä miehensä Mikan kanssa. Hekin kertoivat asuneensa tuossa iäkkäässä hirsimökissä aikoinaan. Saimme poroajelusta poronajokortit, jotka olivat Reinon allekirjoittamat, vaikkei hän muuten enää tilaa pyöritäkään. Myös seuraava sukupolvi oli jo töissä tilalla ja opettelemassa kampanisuhommaa – todellakin perinteikäs sukupolvelta toiselle siirtyvä ammatti!

Me kuulimme niin paljon asiaa poroista tuon aamupäivän aikana, että vaikka toistelin juttuja ja kerroin niitä omille vanhemmille myöhemmin, osa pääsi unohtumaan. Saimme kokeilla miltä painaa 9,5 kiloa painavat sarvet. Saimme vastauksen muun muassa kysymykseen, jäävätkö porot sarvistaan jumiin tapellessaan. Entä jääkö poroja paljon auton alle? Kuulimme, että kun vasoja aletaan merkitä, saatetaan yössä merkitä jopa 600 vasaa. Opin myös, että Kuusamossa saa olla 10 000 poroa ja porotiloista elantonsa saa noin 80 perhettä. En oikeasti tiennyt kyllä yhtään mitään poronhoidosta, sen tajusin aika pian!

Vaikka oli ihanaa lentää läpi lumisen maiseman poron vetämässä reessä, ei kampanisu ja kuksasta juotu tee aitoine kertomuksineen jäänyt yhtään kakkoseksi, päinvastoin. Sillä ei ole merkitystä mihin reissaat, oletko ulkomailla vai kotimaassa, mutta jos vietät aikaa kuuntelemalla paikallisten asukkaiden kertomuksia, olet todennäköisesti kotiinpalatessasi paljon rikkaampi. Lapset eivät olisi jaksaneet ihan joka käännettä poronhoidosta kuunnella, itse olisin voinut istua loputtomiin Mikan ja Satun vieraana. Oli ihanaa, ettei sesonkiaikaan ja kiiren keskellä meidän vierailussa ollut yhtään kiireen tuntua tai kelloa vilkuiltu. Oli mielenkiintoista kuulla niin poronhoitajan arkipäivästä kuin tilan historiasta. Olen varma, että reissu jäi koko nelikolle mieleen eri tavoin.

Onko tämä tila tai poronhoito itsellesi tuttua? Vieläkö on hiihtoloma pohjoisessa edessä?